Yleislakko käytiin 14.–20. marraskuuta 1917. Se protestoi leipäpulan vuoksi ja pyrki painostamaan eduskuntaa. Varsinkin Etelä-Suomessa ja Helsingissä lakko oli punakaartien voimannäyttö. Se tuki lokakuun vallankumousta ja loi pohjaa Suomessa tapahtuvalle vallankumoukselle. Lakon aikana punakaartit saivat venäläisiltä sotilailta aseita.[1]
Punakaartit järjestäytyivät lakon aikana suojeluskuntia nopeammin etenkin Etelä-Suomessa, alueella, joka tuli sisällissodassa punaisten hallintaan. Lakon lopulla punakaarteja oli yli 300 ja niissä oli noin 50 000 henkilöä. Niiden kautta työväenliike oli lakon aikana käytännössä vallassa eteläisimmässä Suomessa, mukaan lukien Helsingissä. Punakaarteilla ja suojeluskunnilla oli lakon aikana yhteenottoja ja lakossa kuoli yli 20 henkilöä. Punakaartien vastapainoksi perustettiin suojeluskuntia, mutta lähinnä Karjalaan, Pohjanmaalle, Satakuntaan ja Savoon eli alueelle, joka tuli sisällissodassa valkoisten hallintaan. Hämeessä, Lounais-Suomessa ja Uudellamaalla suojeluskuntien toiminta taas tukahtui selvästi lakon aikana.[1]
Bolševikkien noustua valtaan Venäjällä SDP olikin nyt sitä mieltä, että vallansiirto Suomen eduskunnalle pitäisi tehdä yhteistyössä Venäjän hallituksen kanssa. Kun eduskunta päätti 16. marraskuuta siirtää hallitsijan vallan itselleen, SDP kuitenkin tuki päätöstä. Päätöksen jälkeen eduskunta toteutti SDP:n keskeisiä vaatimuksia: sääti kahdeksan tunnin työpäivän, uudisti kunnallislait ja määräsi kunnallisvaalit demokraattisiksi.[1]
Punakaartit järjestäytyivät lakon aikana suojeluskuntia nopeammin etenkin Etelä-Suomessa, alueella, joka tuli sisällissodassa punaisten hallintaan. Lakon lopulla punakaarteja oli yli 300 ja niissä oli noin 50 000 henkilöä. Niiden kautta työväenliike oli lakon aikana käytännössä vallassa eteläisimmässä Suomessa, mukaan lukien Helsingissä. Punakaarteilla ja suojeluskunnilla oli lakon aikana yhteenottoja ja lakossa kuoli yli 20 henkilöä. Punakaartien vastapainoksi perustettiin suojeluskuntia, mutta lähinnä Karjalaan, Pohjanmaalle, Satakuntaan ja Savoon eli alueelle, joka tuli sisällissodassa valkoisten hallintaan. Hämeessä, Lounais-Suomessa ja Uudellamaalla suojeluskuntien toiminta taas tukahtui selvästi lakon aikana.[1]
Bolševikkien noustua valtaan Venäjällä SDP olikin nyt sitä mieltä, että vallansiirto Suomen eduskunnalle pitäisi tehdä yhteistyössä Venäjän hallituksen kanssa. Kun eduskunta päätti 16. marraskuuta siirtää hallitsijan vallan itselleen, SDP kuitenkin tuki päätöstä. Päätöksen jälkeen eduskunta toteutti SDP:n keskeisiä vaatimuksia: sääti kahdeksan tunnin työpäivän, uudisti kunnallislait ja määräsi kunnallisvaalit demokraattisiksi.[1]
Vastaukset 2
Vanhimmat
punikit julistivat vallankumouksen jatkuvan.
Suomi julistautui itsenäiseksi porvarien äänin punikkien vastustaessa.
Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto äänesti vallankumouksen ryhtymisestä 12. marraskuuta 1917 äänin 8-18. Enemmistö siis oli vallankumousta vastaan eikä siihen ryhdytty.
Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto oli perustettu johtoelimeksi sosiaalidemokraattien ja Suomen Ammattijärjestön johtajien toimesta 9. marraskuuta 1917 . Keskusneuvostoon tuli jäseniä punakaartista, Helsingin työväenjärjestöistä Suomen Ammattijärjestöstä ja SDP:n eduskuntaryhmästä. Puheenjohtajaksi valittiin Kullervo Manner ja sihteeriksi Yrjö Sirola.
Tärkeä on huomata, että vallankumous ei olisi ollut kapina, koska Suomessa ei ollut vuoden 1917 lopussa laillista hallitusta.