Voiko 30-vuotiaana aloittaa alusta?

Olen tullut siihen tulokseen, että nyt on aika mennä eteenpäin. Enää ei saa katsoa taaksepäin, nyt täytyy suunnata tulevaisuuteen. Silti käyn kauheaa sisäistä kamppailua. Onko nyt jo liian myöhäistä? Tuleeko mistään mitään?

Elämäni ei ole ollut kovin helppo: lapsena kärsin perheväkivallan ja koulukiusaamisen takia enkä oppinut luottamaan itseeni tai muihin ihmisiin. Minusta tuli kuitenkin myöhemmin itsestäni aika kovaluonteinen ja kylmä. Olen nyt silti muuttunut. Haluan toimia oikein ja poden herkästi huonoa omaatuntoa joten elämäni on muuttunut.

Hankkiuduin lopulta eroon kuluttavista ihmissuhteista ja hylkäsin toimimattoman elämäntyylin. Kaikki muuttui vielä lisää tuossa viime talvena. Menin kihloihin ja lopetin raskaissa vertaistukiryhmissä ramppaamisen. Otimme kissan josta pidän paljon. Energiaa vapautui viimein lisää opiskeluun ja kuntoiluun. Olen pysynyt nyt noin vuoden ajan täysin erossa "epämääräisestä" seurasta, aikaisemmin oli joitakin repsahduksia silloin tällöin. Aikuislukiosta määrä valmistua ensi keväänä, jatko-opiskelu kuuluu suunnitelmiin.

Olen käsitellyt virheitä joita olen tehnyt menneisyydessä ja koittanut opetella elämään sen kanssa, että minun elämä on mennyt nyt näin. Tuntuu silti kovin vaikealta jatkaa elämää.

Haluaisin vihdoin päästää irti menneestä ja päästä elämässäni eteenpäin. Tuntuu, että usko ja toivo paremmasta on koetuksella. On vaikeuksia löytää paikkaani maailmassa, en oikein tiedä enää, kuka oikeastaan olen. Että miten minun kannattaisi nyt toimia ja kuinka suhtautua menneisyyteeni ja suunnata kohti parempaa tulevaisuutta.

Koen että olen jonkinlainen väliinputoaja: en ole oikeastaan entinen narkomaani tai alkoholisti enkä raskaan sarjan rikollinen. Minulla on vain ollut elämässä vastoinkäymisiä, jotka olivat liian pahoja ja tapahtuivat liian varhain ja ne suistivat minut raiteilta. Kävin läpi vaikean vaiheen, mutta se ei määrittele minua ihmisenä, sillä olen myös paljon muutakin. Olen esimerkiksi lahjakas, mukava, älykäs sekä kaunis, vaikka itse sanonkin, ja ehkä juuri niistä asioista saamani positiivinen palaute on antanut minulle itsevarmuutta lähteä kohti parempaa tulevaisuutta ja terveempiä ihmissuhteita.

Minua epäilyttää, että onko minulla edes enää mitään toivoa? Onko nyt jo myöhäistä muuttaa elämääni? Löydänkö koskaan uusia, luotettavia ystäviä ja pystynkö minä tähän?

Tuntuu että naisena tämä on jotenkin erityisen hankalaa...mutta mistä minä tiedän mitä tää miehenä olis. Voi olla et sillon täytyis olla vielä vahvempi ihminen et pärjäis edes näin hyvin.

Palan halusta kuulla kokemuksia samanlaisia asioita kokeneilta ihmisiltä, mutta olen huomannut että sellaisia on vaikea tavoittaa. Ehkä täällä palstalla olisi joillakin muillakin kokemuksia?