Anteeksipyyntö

Tänään ministeri Rehula pyytää valtiovallan puolesta anteeksi koulukotien kaltoinkohtelemilta lapsilta.
Lapsia on nöyryytetty, pahoinpidelty ja syrjitty vuosikymmenien ajan, ja nyt on anteeksipyynnön hetki.
Lapsilta on riistetty ihmisarvo ja sallittu heidän joutua niin aikuisten kuin ikätovereittensakin kaltoin kohtelemiksi ja halveksimiksi.
Hesarissa haastateltu entinen koulukotilapsi sanoo painavasti, että ei anna ikinä anteeksi.
Minä ihmettelen tätä anteeksiantamisen velvoitetta. Raastavissakin tapauksissa korostetaan, että uhrin on annettava anteeksi pahoinpitelijöilleen, että itse pääsee eheytymisen alkuun ja toipuu raskaasta menneisyydestään.

Uhrit itsekin usein sanovat, että antoivat anteeksi ajan myötä ja yrittävät ymmärtää pahoinpitelijäänsä. Hampaita kiristellen kysyn, miksi. Jokaisella on oikeus niin vihaan kuin rakkauteenkin, eikä terve viha voi olla sen tuhoampi voima kuin nöyryys ja alistuminen ja oman itsen vähätteleminen, jonka anteeksianto kruunaa pahoinpitelijän edessä.

Minä olen sitä mieltä, että tällä anteeksiantamisen vaatimuksella päästetään pahoinpitelijät toipumaan huonosta omastatunnosta ja asennoitumaan siihen, että ei se nyt niin kamalaa ole ollutkaan, kun tuo uhrikin antoi anteeksi. Jos joutuvat oikeuden eteen tai muuten vastaamaan rikoksistaan, he voivat aina vedota siihen, että ovat sinut maailman kanssa ja uhrikaan ei kanna kaunaa.

Anteeksiannolla uhri sinetöi itse toisen luokan kansalaisuuden, alempaan kastiin kuulumisensa, oikeuttaa halveksimisen ja pahoinpitelyn, suostuu tyytymään ja osoittaa suorastaan kiitollisuutta siitä, että on selviytynyt tähän pisteeseen ja jalostunut ihmiseksi, joka pystyy antamaan anteeksi.