Ministeri Rehula esittää tänään anteeksipyynnön Suomen koulukotilapsille heidän huonon kohtelunsa takia.
Koulukotien lapset ovat olleet täysin henkilökunnan armoilla. Kaikkia koteja tuskin voidaan syyttää, mutta kymmeniä ja satoja tapauksia on tullut päivänvaloon, kun entiset holhokit ovat päässeet kertomaan ääneen elämästään suljetuissa laitoksissa.
Mitä sanoo kristitty anteeksiannosta? Onko nöyryytetyn ja kaltoinkohdellun ihmisen annettava anteeksi sortajalleen, on hän sitten viranomainen tai oma vanhempi? Onko lapsi aina velvollinen noudattamaan neljättä käskyä? Onko sillä suurempi painoarvo kuin muilla käskyillä?
Ollaanko sitä mieltä, että viha tuhoaa ihmisen, ja vasta anteeksianto auttaa ihmistä eheytymään ja selviytymään raskaista kokemuksistaan? Pitääkö yrittää ymmärtää?
Aikuinen, jolla on elämänkokemusta moninkertaisesti lapseen nähden, tarvitsee siis lapsen ymmärtämystä ja anteeksiantoa tukahduttamaan omantuntonsa ja vakuuttamaan itselleen, ettei tämä nyt niin kamalaa olekaan ollut, kun uhrikin on antanut anteeksi. "Sori nyt, meni vähän yli laidan ne jutut. Älä muistele pahalla!"
Mitä uhri saa tilalle, jos hän pystyy torjumaan vihan tunteensa? Eivätkö viha ja rakkaus ole ihmisen tärkeimpiä tunteita? Plus ja miinus?
Miten joku voisi elää ilman negatiivista puoltaan? Mihin hän purkaa tuskan, joka hänelle välillä tuo ahdistuksen ja epätoivon?
Rippikoulussa sanottiin, että anteeksianto on tyhjää, jos sanotaan: "Anteeksi voin antaa, mutta en unohtaa." Anteeksianto tarkoittaa menneiden nollaamista, unohtamista, niitä ei oteta enäää huomioon, sanoi rippipappi. Mielestäni pitää elää niin, ettei ole velvollinen pyytämään anteeksi tekojaan. Siihen on pyrittävä, eikä kuviteltava, että asiat voi korjata anteeksipyynnöllä sitten myöhemmin.
Jos menneet eletetyt asiat ovat muovanneet elämämme sellaiseksi mikä se nyt on, jos menneet tapahtuvat estävät meitä solmimasta eheitä ja pysyviä suhteita, selviytymään työstämme tai pääsemästä tavoitteisiimme, miten voisimme "antaa anteeksi"? Pelkkää tyhjäähän se olisi, sanahelinää, kuten on se anteeksipyyntökin, jonka ministeri tänään esittää.
Pitäisi hänellä olla vierellään edes yksi kolukodin rehtori osoittamassa, että ollaan vakavissaan.
Koulukotien lapset ovat olleet täysin henkilökunnan armoilla. Kaikkia koteja tuskin voidaan syyttää, mutta kymmeniä ja satoja tapauksia on tullut päivänvaloon, kun entiset holhokit ovat päässeet kertomaan ääneen elämästään suljetuissa laitoksissa.
Mitä sanoo kristitty anteeksiannosta? Onko nöyryytetyn ja kaltoinkohdellun ihmisen annettava anteeksi sortajalleen, on hän sitten viranomainen tai oma vanhempi? Onko lapsi aina velvollinen noudattamaan neljättä käskyä? Onko sillä suurempi painoarvo kuin muilla käskyillä?
Ollaanko sitä mieltä, että viha tuhoaa ihmisen, ja vasta anteeksianto auttaa ihmistä eheytymään ja selviytymään raskaista kokemuksistaan? Pitääkö yrittää ymmärtää?
Aikuinen, jolla on elämänkokemusta moninkertaisesti lapseen nähden, tarvitsee siis lapsen ymmärtämystä ja anteeksiantoa tukahduttamaan omantuntonsa ja vakuuttamaan itselleen, ettei tämä nyt niin kamalaa olekaan ollut, kun uhrikin on antanut anteeksi. "Sori nyt, meni vähän yli laidan ne jutut. Älä muistele pahalla!"
Mitä uhri saa tilalle, jos hän pystyy torjumaan vihan tunteensa? Eivätkö viha ja rakkaus ole ihmisen tärkeimpiä tunteita? Plus ja miinus?
Miten joku voisi elää ilman negatiivista puoltaan? Mihin hän purkaa tuskan, joka hänelle välillä tuo ahdistuksen ja epätoivon?
Rippikoulussa sanottiin, että anteeksianto on tyhjää, jos sanotaan: "Anteeksi voin antaa, mutta en unohtaa." Anteeksianto tarkoittaa menneiden nollaamista, unohtamista, niitä ei oteta enäää huomioon, sanoi rippipappi. Mielestäni pitää elää niin, ettei ole velvollinen pyytämään anteeksi tekojaan. Siihen on pyrittävä, eikä kuviteltava, että asiat voi korjata anteeksipyynnöllä sitten myöhemmin.
Jos menneet eletetyt asiat ovat muovanneet elämämme sellaiseksi mikä se nyt on, jos menneet tapahtuvat estävät meitä solmimasta eheitä ja pysyviä suhteita, selviytymään työstämme tai pääsemästä tavoitteisiimme, miten voisimme "antaa anteeksi"? Pelkkää tyhjäähän se olisi, sanahelinää, kuten on se anteeksipyyntökin, jonka ministeri tänään esittää.
Pitäisi hänellä olla vierellään edes yksi kolukodin rehtori osoittamassa, että ollaan vakavissaan.
Vastaukset 36
Vanhimmat
Eräs koulukotilapsi totesi eilen televisiossa, että anteeksipyyntö ei riitä, pitäisi saada rahaa. Eli hukkaan taitaa mennä tämäkin anteeksipyyntö. Tämän kaverin pääongelma oli, että piti tehdä työtä. Voi elämänkevät tätä ihmisen elämää, etten paremmin sano. Onko pimeissä loukoissa nykyään mätänevien nuorten syrjäytynyt elämä sitten parempaa kuin ennen?
Iltalehdessä myös artikkeli, jossa anteeksipyyntö ei riitä. Kyllä tästä anteeksipyynnöstä nyt sota nousee.
Halusin aloituksellani herättää mielipiteet anteeksipyynnöstä ylimalkaan.
Miten pitäisi anteeksipyyntöön suhtautua?
Mitä sanoo uskonnollinen vakaumuksenne? Voiko pahaa tekoa pyytää anteeksi? Jos voi, onko loukatun pakkoo antaa anteeksi?
Olen yksi noista, jotka ovat joutuneet poikakotiväkivallan uhriksi Kotiniemen poikakodissa - 70 luvulla.
Elämääni ei enää auta anteeksipyynnöt, ne tulevat liian myöhään......
Itse olin tuossa samassa Kotiniemen koulukodissa 1961-1964, siis ennen kuin ruumiillinen kuritus (lähinnä raipalla) kiellettiin lailla 1965. Eli sitäkin menetelmää ehdin pari kertaa kokea, ja oikein akateemisesti koulutettujen henkilöiden toteuttamana. Työ sinänsä kuuluu elämään, mutta Kotiniemen suurta maatilalaitosta pyöritettiin valtaosaltaan lapsityövoimalla, ja jos kieltäytyi, vastustelija taatusti nujerrettiin hetkessä. Työ oli samaa mitä yleensä tekivät aikuiset raavaat miehetkin. Harva kai hyväksyisi, jos hän olisi tehnyt esim. kolmen vuoden ajan palkatonta työtä ja työnantaja sitten sanoisi, että rahaa ei tipu, mutta tässä olisi sen sijaan tämä anteeksipyyntö. Oikein tällainen VILPITÖN anteeksipyyntö, kuten ministeri Rehula korosti.
Hieno ele anteeksipyyntö on tietenkin.
Mutta eihän tuo palauta kokemaani rangaistusta siitä, että ei ole kotia ja joutuu tämäntakia lähes vankilan olosuhteisiin.
Silloinen sos- huolto otti minut huostaansa, koska kotona-asuminen ei tullut kysymykseen isäni väkivallan takia.
Nyt koin silloin, että minut siirrettiin toiseen paikkaan, jossa väkivalta oli oikeutettua, lain turvin.
Tämä aiheutti minussa reaktion, että aloin puolustamaan itseäni ja väkivaltakierre oli valmis, jouduin usein vankilaan, koska ehdin lyödä ensin.
Tilanteeni muuttui vankilassa, kohtasin Jeesuksen ja vankila jäi.
Työ on aina terapiaa ihmiselle. Siksi on tärkeää, että myös nykynuoret saisivat opin tehdä työtä. Suomessa mätänee nyt noin 100000 nuorta toivottomuuteen ja fyysisiin ja henkisiin sairauksiin. Onko näiden nuorten kohtalo sitten parempi kuin koulukotien lasten kohtalo, jotka sentäs saivat ruokaa ja katon päänsä päälle?
Itse uskon, että koulukodit toimivat pääsääntöisesti hyvin. Häirikkölapset joutuivat kurin pidon alle ja siinä huolehdittiin, että järjestys taatusti säilyy, mikä on hyvä asia. Myös työn teettäminen on hyvä asia ja saivathan he ylläpidon ja koulutuksen tästä työstä mitä tekivät. Jos puhutaan lapsityövoimasta, niin uskon, että se oli pientä sillä pääsääntöisesti koulukotilapset kävivät koulua.
Sinä uskot tietäväsi, minä taas asian kokeneena tiedän tietäväni. Kyseiset laitokset olivat yhteiskunnan hyväksynnällä toimivia paikkoja, joihin suljettiin pääsääntöisesti vanhempiensa piittaamattomuuden uhreiksi joutuneita lapsia orjatyöhön. Koulua käytiin muutama tunti päivässä ja koulun tasoa kuvaa hyvin sew, että siellä ei opittu edes lukutaitoa, josta siitäkin on esimerkkejä. Tärkeintä oli työ. Eikä työ ollut mitään askartelua, vaan lannan levitystä talikolla, sokerijuurikkaan nostoa liejuisella pellolla vesisateessa, halonhakkuuta jne, jne. Mielestäsi varsin sopivaa ja terapeuttista jopa alle 10 v lapsille. Yöt nukuttiin vanhan, uunilämmitteisen talon yläkerrassa lukkojen takana, kalterit ikkunoissa. Onneksi eivät palaneet. Vaatteet, joita käytimme, olivat moneen kertaan paikattuja rääsyjä. Henkilökunta suurelta osin sadisteja.
Mielestäsi siis on sopivaa rangaista tällä tavoin vanhempiensa kaltoinkohtelemia lapsia. Pisin "tuomio", jonka minä tiedän, oli 13 v ja poika lähti sen jälkeen lukutaidottomana, vailla minkäänlaisia valmiuksia normaalissa yhteiskunnassa selviytymiseen, suorittamaan varusmiespalvelusta.
Olin paikalla kuuntelemassa ministeri Rehulan anteeksipyynnön. Olen siitä kiitollinen, mutta en valitettavasti pysty anteeksiantoon. Joka tapauksessa olen siitä tyytyväinen, että asia on viimeinkin tunnustettu ja kyseisten laitosten toimintaa aletaan uskoakseni valvoa tehokkaammin. Minun aikanani valvontaa ei ollut.
Voithan sinä uskoa - sulje silmäisi ja korvasi ja laita pää pensaaseen. Sitten ei tarvitse todellisuutta kohdata.
"Eikä työ ollut mitään askartelua, vaan lannan levitystä talikolla, sokerijuurikkaan nostoa liejuisella pellolla vesisateessa, halonhakkuuta jne, jne. Mielestäsi varsin sopivaa ja terapeuttista jopa alle 10 v lapsille. Yöt nukuttiin vanhan, uunilämmitteisen talon yläkerrassa lukkojen takana, kalterit ikkunoissa. Onneksi eivät palaneet. Vaatteet, joita käytimme, olivat moneen kertaan paikattuja rääsyjä. Henkilökunta suurelta osin sadisteja. "
Näin sitä toimittiin tuohon aikaan kaikkialla Suomessa maaseudulla. Itse menin työhön myös noin 10v heinäpellolle ja senjälkeen lapsena toimin sokerijuurikasmaalla, lanttumaalla, teurastushommissa, heinätöissä, sonnanajossa, perunannostossa, perunanistutuksessa, kusenajossa, viljanpuinnissa, lehmien hakijana, hevosmiehenä, polttopuunteossa, kannettiin polttopuut kesät talvet, .... Me tiesimme, että työnteko on välttämätöntä ja tiedämme yhä, että työ on terapiaa ja hyvä asia ihmiselle. Me maaseudun lapset kyllä joskus kapinoimme, mutta teimme työt ja opimme työnteon merkityksen. Ja tosiaan yöt nukuimme myös uunilämmitteisessä talossa, jossa pakkasella oli ikkunat jäässä ja aamulla noin 15 astetta lämmintä. Vaatteet meillä oli rääsyjä, koska muuta ei siihen aikaan maalla ollut. Olimme köyhiä, mutta elimme onnellisen lapsuuden koska emme tieneet, että olimme köyhiä. Meitä rangaistiin joskus myös fyysisesti, mutta saimme elinikäisen opin ja olemme kiitollisia koska meitä ei tarvinnut rangaista kuin muutaman kerran koko lapsuuden aikana. Enkä kaipaa anteeksiantoa että opetettiin työntekoon ja olemaan rehellinen ihminen.
Nykyään noin 100000 nuorta mätänee omissa loukoissaan eivätkä saa koskaan mahdollisuutta kasvaa ihmiseksi ja elää ihmisarvoista elämää. Ja noin tuhat vauvaa vuodessa vammautetaan fyysisellä väkivallalla. Tämäkö on se ihanne?
On suuri ero, tekeekö sen työn kotona perheen yhteiseksi hyväksi, vai orjatyönä, laitoksen omistavan "säätiön" hyväksi. Kotona joskus myös kiitettiin ahkeruudesta, laitoksessa ainoa kiitos oli ihmisarvoa alentava väheksyntä ja sadistinen kuritus, josta jäivät fyysisten jälkien lisäksi elinikäiset traumat ja luottamuksen menettäminen kaikkiin ihmisiin.
Minun ainoa ihanteeni on väkivallaton elämä kaikille lapsille, ettei kenenkään enää koskaan tarvitsisi kokea moista kohtelua, mitä me saimme laitoksissa kokea.
"On suuri ero, tekeekö sen työn kotona perheen yhteiseksi hyväksi, vai orjatyönä, laitoksen omistavan "säätiön" hyväksi."
Molemmissa tehdään työtä nälkäpalkalla ja vasten tahtoisesti. Toiset vaan ymmärtää kuinka tärkeää terapiaa työ on ja toiset haluaa sitten elää siivellä.
Tuosta kurista en osaa sanoa paljoakaan, koska olen kuullut nyt vain kasvattien todistuksia. Pitäisi kuulla myös näitä ohjaajia. Ehkä hekin jossain vaiheessa tulee esiin vaikka ovatkin jo vanhuksia.
Sen verran kokemuksia mullakin on kasvatuslaitosten asukkaista, kun he ainakin vielä 1960-luvulla terrorisoivat kaupunkien katuja viikonloppuisin, kun pääsivät lomaileen. Itsekin jouduin monta kertaa uhriksi, kun tivattiin rahaa väkivaltaisesti ja yritettiin viedä vähän syrjemmälle hakattavaksi, kun en antanut kertaakaan rahaa. Ainakin näiden kokemusten valossa opin tuntemaan kuinka pahoja ja pelottavia ihmisiä he olivat. Säälin ihmisiä, joiden yhteiskunnan antama tehtävä oli pitää heidät edes jonkinlaisessa järjestyksessä.
"Minun ainoa ihanteeni on väkivallaton elämä kaikille lapsille, ettei kenenkään enää koskaan tarvitsisi kokea moista kohtelua, mitä me saimme laitoksissa kokea."
Mitä mieltä muuten olet noista noin 100000 syrjäytyneestä kuritta kasvaneesta nuoresta (ja määrä kasvaa koko ajan), jotka eivät koskaan elämässään voi elää tervettä ja normaalia elämää? Te nyt sentäs saitte mahdollisuuden ja tiedän että monista teikeläisistä on kasvanut ihan ok kansalaisia, jotka ymmärtävät tehdä työtä elantonsa eteen.
TIedän myös, että kasvatuksessa ja kurinpidossa oli paljon ylilyöntejä, sadismia ja seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta näitä kaikkia ylilyöntejä olemme kokeneet kaikki ko. ajan lapset ja nuoret kodeissa ja kouluissa. Tuona aikana oli kansakunnan olemassaolon elinehto, että kaikki opetetaan tekemään työtä ja rakentamaan kansakuntaa. Eikä tässä keinoja kaihdettu. Nykyään on varaa tuhota satojen tuhansien nuorten koko elämä tyhjyyteen ja pimeyteen - mutta ei enää kauaa. Ajat entiset joko palaa taikka kansakunta tuhoutuu.
Vielä senverran, että ymmärrän teitä siinä mielessä, että jouduitte elämään lapsuuden ja nuoruuden ilman omaa perhettä. Tästä tulee elinikäinen vamma ihmiselle ja tässä mielessä ymmärrän teitä. Myös lapsuuden kokemukset omissa perheissä, silloin kun se vielä oli pystyssä, voi olla aivan kauheat ja toipuminen myös näistä on elinikäinen prosessi. Tiedän muuten mistä nyt puhun myös omista kokemuksistani. Omalla kohdalla anteeksipyyntöä en ole saanut eikä siitä mitään hyötyä olisikaan. Tärkeintä kun oli että itse annan anteeksi ja jätän nämä asiat pois vaikuttamasta tuhoavasti mielessäni. Vasta sitten alkoi hidas parantuminen. Onneksi uskoontulon jälkeen Jumalan Pyhä Henki toi asteittain nämä asiat alitajunnastani pintaan ja pääsin käsittelemään näitä asioita mielessäni ja muiden ihmisten kanssa. Mutta se avain kohdallani oli, että sain sanottua Jumalalle, että "tahdon antaa anteeksi" - siinä vaiheessa ei ollut vielä alkuunkaan voimia anteeksiantoon, mutta tahto oli jo. Ja siitä se sitten lähti. Prosessi kesti noin 20 vuotta. Jumala antoi tahtomisen ja voiman.
"Mitä mieltä muuten olet noista noin 100000 syrjäytyneestä kuritta kasvaneesta nuoresta (ja määrä kasvaa koko ajan), jotka eivät koskaan elämässään voi elää tervettä ja normaalia elämää? "
Mistä sinä tuon luvun tempaisit?
Valtio. Absoluuttinen Paha.
Eli yksikään uskonnollisen herätyksen saanut ei ole kiinnostunut miettimään anteeksiannon merkitystä. Onko anteeksipyyntö toimi, jolla pestään omat pahat teot olemattomiin. Pitääkö antaa anteeksi?
Nämä koulukotilapset ovat eläneet rakkaudettoman lapsuuden, jossa on toivottomuus ja pelko ollut vallitsevia. He ovat selvinneet, mutta raskas lapsuus seuraa tähän päivään asti. Ei se vähene siitä, että toisetkin lapset joutuivat kotonaan työtä tekemään. Jos lapsia kotona kohdeltiin samoin väärin ja rakkaudettomasti, onko heidän velvollisuutensa antaa anteeksi? Pitääkö lapsien aina olla lojaaleja aikuisilleen?
Ovatko ulkopuolisten, uskovaisten seurakuntalaisten mielestä asia oikein ja kunnossa, koska lapsilla on ollut katto päänsä päällä.
Useimmat kolukodit olivat "kristillisiä". Missä se on näkynyt? Työntekoon opettamisessa ja lujassa kurissa?
Nimenomaan noin. Siksihän ne raiskaa lapsiakin lukuhihnalla ja sitten vielä lopullinen nöyryytys eli anteeksi pitää antaa ja sen jälkeen asia on taas hetkeksi kuitattu.
>> Useimmat kolukodit olivat "kristillisiä". Missä se on näkynyt? <<
Ihmisarvon riistämisessä.
Kristillisyys oli tuon ajan kristillisyyttä - eli uhkauksia, peloitteita sekä rangaituksia käyttäen oletettiin lasten "ojentutuvan" oikeaan suuntaan. Armo ja rakkaus olivat pois.
Henkilökohtaisesti näkisin anteeksipyynnön aika tyhjänä sen takia, että se tulee ihmiseltä, joka on loppupeleissä ymmärtääkseni asiaan täysin syytön. Toki hän asemansa puolesta edustaa tahoa, joka ei ole viaton, mutta silti. Ei ole kyse siitä, että ministeri olisi tehnyt liian vähän, vaan siitä, ettei tämä vähäkään merkitse paljoa ikään kuin ulkopuolisen suusta tulleena.
Miksi yhtäkään koulukodin edustajaa ei ollut paikalla?
Eikö anteeksipyyntö ollut heidän mielestään tarpeellista?
Olivatko he siis oikeassa?
Ilmeisesti olivat, koska yksikään ns. uskovainen ei ole kommentoinut tähän ketjuun.
Hyväveliverkosto pelaa erinomaisesti myös uskovien kesken.
Minua riepoteltiin laitoksissa 15 vuotta koska olin köyhästä perheestä.
Niin paljon olisi sanottavaa,mutta eisaa kirjoitettua,kun tulee niin vihaiseksi.
Oksettaa koko touhu.tarttistehdä jotain.
Kirjoita ja kerro. Jälkipolvien on tarpeellista tietää.
Kirjoita omaan pöytälaatikkoosi. Muista!
Onhan sitä jo vähän tehtykin. Oletko tutustunut tähän?
http://www.lokakuunliike.com/
Voisin kertoa oman kokemukseni. Olin lastenkodissa vanhempien sairastuttuaan keuhkotuberkuloosiin, joka oli yleistä viisikymmentä-uvulla.
Meille pienemmille lapsille ei kerrottu, miksi me sinne lastenkotiin jouduttiin. Ensimmäinen shokki oli se kun sain kuulla isoveljeltäni asiasta. Pelkäsin, että vanhempani kuolevat, enkä näe heitä enää koskaan.
Mutta mennäkseni lastenkotiin alkutaipaleelle. Ensimmäiseksi käytettiin saunassa ja saimme lastenkodin vaatteet yllemme. Omia vaatteitani en sen jälkeen nähnyt. Varmaankin ne hävitettiin. Vaikka en minä niitä vaatteita surrut, vaan sitä, etten enää saanut käyttää sitä nimeä, jota vanhempani ja muut läheiseni minua kutsuivat. Sanoivat, ettei se ole oikea nimeni, ei täällä käytetä lempinimiä, jokaista kutsutaan heidän omilla nimillään. Tosin minulle tuo heidän antama nimi oli aivan vieras. Ensimmäisinä päivinä oli valtava koti-ikävä. Olin ahdistunut, ruoka ei maistunut. Pikkuhiljaa totuin kuitenkin, tai sopeuduin siellä oloon.
Ruumiillinen kuritus oli yleisesti käytössä. Elämäni kovimman selkasaunan sain siellä. Vielä tänä päivänäkään en tiedä, miksi sen sain.
Tavallisempaa kuin vitsa oli tukkapölly ja se, että joutui nurkaan seisomaan. Siinä piti seisoa kasvot seinään päin, ja kädet seläntakana useita kymmeniä minuutteja ihan hiljaa.
Ruokailussa piti syödä lautanen tyhjäksi. Jos ei syönyt pakotettiin syömään, vaikka ruoka ei maistunut. Hoitaja piti nenästä kiinni ja lappoi ruokaa lusikalla suuhun, vaikka yökötti. Tai jos ei saanut lautasta syötyä tyhjäksi, ruoka laitettiin jääkaappiin ja sama ruoka tuotiin kylmänä eteen seuraavalla aterialla.
Pahinta oli kuitenkin se, mitä tapahtui hoitajien katseilta piilossa. Rangaistuksen pelossa lapset laittoivat tekosiaan toisten niskaan. Usein sai rangaistuksen muidenkin lasten tekemisistä. Jotkut lapset olivat väkivaltaisia, isoimmat pojat käyttivät pienempia seksuaalisesti hyväksi. Turpiin sai jos siitä meni kantelemaan hoitajalle.
Työntekoa en niinkään pahana pitänyt. Hyvä vain kun oppi töitä tekemään. Tosin aikalailla se työnteko vei leikkimiseltä aikaa. Sanottiinkin että, "ensin työ sitten leikki". "Otsasi hiessä pitää sinun leipäsi hankkiman".
Vaikka tässä tulikin etupäässä ikävistä asioista kerrottua. Oli siellä hyvääkin.
Yhteiset juhlat ja retket oli mieleenpainuvia. Joitakin hoitajia ajattelen lämmöllä. Ainahan kuitenkin sattui alalle sopimattomia, joilla oli sadistisia taipumiksia, jotka kohtelivat lapsia huonosti. Varmaan he saavat palkkansa.
Kyllähän tuo aika minkä lastenkodissa vietin on jättänyt jälkensä. Toisaalta en kanna kaunaa. Jossakinhan sitä on lapsen oltava kun vanhemmat eivät voi hoitaa. Pitäisiköhän olla kiitollinen.
Se on hyvä, että on joku paikka joka tukee lasta silloin kun vanhemmat eivät syystä tai toisesta jaksta tai pysty. Mutta se on väärin, että näitä lapsia kohdellaan huonosti.
”Mitä sanoo kristitty anteeksiannosta? Onko nöyryytetyn ja kaltoinkohdellun ihmisen annettava anteeksi sortajalleen, on hän sitten viranomainen tai oma vanhempi?”
Kyllä, sillä se on ainoa tie vapauteen. Aina siihen ei kykene, joka sekin on kyettävä ymmärtämään. Erityisesti jollekin kasvottomalle järjestelmälle (instituutiot) on vaikeaa antaa anteeksi.
”Aikuinen, jolla on elämänkokemusta moninkertaisesti lapseen nähden, tarvitsee siis lapsen ymmärtämystä ja anteeksiantoa tukahduttamaan omantuntonsa ja vakuuttamaan itselleen, ettei tämä nyt niin kamalaa olekaan ollut…”
Väänsit ehkä tahallasi vinoon tuon? Nämä ovat aikuisia, ei lapsia. Kun aikuisena ymmärrys kasvaa, moni joutuu havaitsemaan, etteivät aina ne aikuisten teot olleet tarkoitettuja pahoiksi vaan heitä ajoi siihen väärät käsitykset. Nuo aikuiset luulivat olevansa ehdottomasti oikeassa tuolloin.
”Anteeksianto tarkoittaa menneiden nollaamista, unohtamista, niitä ei oteta enäää huomioon, sanoi rippipappi.”
Ehkä tämä pappi ei ihan kunnolla tullut loppuun saakka miettineeksi?
”Jos menneet eletetyt asiat ovat muovanneet elämämme sellaiseksi mikä se nyt on, jos menneet tapahtuvat estävät meitä solmimasta eheitä ja pysyviä suhteita, selviytymään työstämme tai pääsemästä tavoitteisiimme, miten voisimme "antaa anteeksi"?”
Aikuisina meillä on vastuu sekä mahdollisuus päästä eteenpäin, ja luopua tuosta repivästä katkeruudesta. Teot ja valinnat tehdään ihan itse, ja katkeruuttakin pidetään yllä ihan itse.
Virallinen anteeksipyyntö on yksi hyvä askel. Mutta vain askel, eikä se tee tyhjäksi sitä mitä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen.
"Väänsit ehkä tahallasi vinoon tuon? Nämä ovat aikuisia, ei lapsia. Kun aikuisena ymmärrys kasvaa, moni joutuu havaitsemaan, etteivät aina ne aikuisten teot olleet tarkoitettuja pahoiksi vaan heitä ajoi siihen väärät käsitykset. Nuo aikuiset luulivat olevansa ehdottomasti oikeassa tuolloin."
Kaltoinkohtelu oli kohdistettu lapsiin. Se lapsi on kasvanut aikuiseksi näiden kokemuksien muovaamana, ehkä masentuneeksi, syrjäytyneeksi ja katkeraksi. Terapia vaatii antamaan anteeksi. Kauhea vaatimus. Ymmärrys kasvaa vuosien mittaan, ja entinen lapsi ymmärtää entistä paremmin, että hänen lapsuutensa oli raskas ja kova.
Lapsia pahoinpitelevät aikuiset eivät ehdottomasti ole olleet oikeassa edes omasta mielestään. He ovat olleet itsekin katkeria ja kostaneet kärsimiään vääryyksiä kolmanteen ja neljänteen polveen.
En voi ajatella heitä myönteisessä valossa.
En myöskään hyväksy, että lapsena kohdatut vääryydet on annettava anteeksi. Se ei voi olla oikein, varsinkaan kun ne eikuiset eivät ole edes anteeksipyyntöä esittäneet.
Rippikoululainen kuuntelee rippipappiaan kunnioittaen ja uskoen. Tämä rippipappini sanoi myös, että Herran Ehtoolliselle ei voi mennä, jos on tunnustamattomia syntejä, joita ei ole pyytänyt anteeksi. Hän kehotti meitä puhumaan vanhemmillemme ja tunnustamaan pahat tekomme ennen konfirmaatiota. En tehnyt sitä ja vakavasti mietin, jäänkö tilaisuudesta pois. Sen kuitenkin opin, etten koskaan mennyt Ehtoollispöytään, ennen kuin lapsenlapseni rippijuhlassa 60 v. myöhemmin.
Perusasia, onko lapsen annettava anteeksi, jää minulle yhä epäselväksi. Moni lapsi joutuu hyväksikäytetyksi, pakenee humalaisia aikuisia, pelkää ja suree sisarustensakin puolesta. Pitääkö heidän yrittää ymmärtää ja antaa anteeksi. Eikö aikuisella ole suurempi ja vaativampi osa? He antavat anteeksi itselleen.
Ei tällaisesta kytköksestä juuri muuta saavu mielenperukoille, kuin että pitäisi kannella orvolle.
Mitään yleistä anteeksipyyntöä ei olisi pitänyt tehdä. Joukossa kun on paljon niitä, jotka todellakaan eivät ansaitse minkäänlaista anteeksipyyntöä. Esimerkiksi murhamiehiltä ei pidä pyytää anteeksi sitä, että he ovat saaneet elinkautisen vankeusrangaistuksen.
Jokainen murhamieskin on ollut vastasyntynyt ja viaton lapsi. Kovan koulun jälkeen ymmärtämättömien aikuisten vaurioittamana voi sitten päätyä veritekoihin asti.
Ilman puolustelemista voi kyllä todeta, että lapsena kaltoinkohdellut ansaitsevat sen anteeksipyynnön, että pystyisivät eheytymään. Niinhän täälläkin on todettu. Ja anteeksi pitää antaa. Jokainen aikuinen kun vaan on mielestään oikeassa.
Niin ne aikuiset murhamiehetkin puolustautuvat: "Kun se teki...Kun se sanoi..Se vei mun viinat"
Kristillinen oppi vaatii siis lasta antamaan anteeksi. Lestadiolainen usko menee vielä pidemmälle. Jos ei anna anteeksi, synti siirtyy uhrin kannettavaksi.
Anteeksipyyntö puhdistaa tekijän omantunnon, antaa se toinen anteeksi tai ei.
Se on hyväksikäytetylle lapselle kova paikka, mutta kuten täällä on jo todistettu, lapsen parhaaksihan teko kuitenkin on ollut.
Jossain on sanottu kummallisesti: "Mitä teet näille pienimmille, sen teet minulle".
Missä lienee.
"Ilman puolustelemista voi kyllä todeta, että lapsena kaltoinkohdellut ansaitsevat sen anteeksipyynnön, että pystyisivät eheytymään. "
Heistähän tässä lähinnä on kyse.
Eheytyykö ihminen, joka on kohdellut toisia väärin? Kuuluuko hänen pyytää anteeksi? Voiko ihminen elää pahojen tekojensa kanssa hyvää elämää, jos on sitä mieltä, että hänellä oli oikeus puolellaan? Onko hän anteeksiannon tarpeessa?
Kun ihminen on vallankäyttäjä, ei hän tarvitse puolustajia teoilleen, sillä valta antaa oikeuden.
Sorretulle sen sijaan korostetaan, että pitää ymmärtää ja antaa anteeksi.
Sorretun pitää tehdä työtä eheytyäkseen hyväksi ihmiseksi, pois ahdistuksesta ja kostonhalusta.
Vallankäyttäjän ei.
Kysymykseni jäi vaille vastausta.
No jaa, tuo on jo sellaista pohdintaa ettei sitä voi yleistää.
Anteeksi anto on suuri voima myös sorretulle. VAin kun toinen pakoitetaan antamaan anteeksi eikä hän ole siihen valmis, se on sortoa - kysehän on silloin oikeasti vain nöyryyttämisestä.
Minä koen anteeksipyynnön vääräksi ymmärtämänsä teon tekijän katumusta osittavana toimenpiteenä. Voiko valtiovalta ja tässä tapauksessa ministeri Rehula valtiovallan edustajana osoittaa todellista, aitoa katumusta edellisten sukupolvien päättäjien toimista? Mielestäni ei voi. En siis aio antaa anteeksi ministeri Rehulan edustamalle järjestelmälle kokemiani epäinhimillisyyksiä. Hän ei ollut niistä vastuussa, kuten ei edustamansa järjestelmäkään.
Sen sijaan odotan orjana tekemästäni työstä korvausta niiltä verovapaina toimineilta "yleishyödyllisiltä" säätiöiltä, jotka saivat lasten kotikunnilta korvausta lasten lapsilisät ja työn tuottaman hyödyn. Laitos, jossa minä olin, oli iso maatilayritys, jonka tuotto meni....niin, minnekähän mahtoi mennä? Ei ainakaan olosuhteiden kodinomaisiksi tekemiseen tai mihinkään muuhunkaan, joista meille orjille olisi ollut edes pientä iloa joskus.
”Hän ei ollut niistä vastuussa, kuten ei edustamansa järjestelmäkään.”
Kun puhutaan vanhoista asioista, silloin ei enää kenties ole edes elossa ne, jotka vääryyttä tekivät. Ja kyllä Rehula on nimenomaan järjestelmän vastuun kantaja, ja voi luonnollisen esittää vain yleisen anteeksipyynnön edeltävien virkamiesten teoista.
”Sen sijaan odotan orjana tekemästäni työstä korvausta niiltä verovapaina toimineilta "yleishyödyllisiltä" säätiöiltä, jotka saivat lasten kotikunnilta korvausta…”
Toki ymmärrän, että osa haluaa rahaa korvaukseksi. Se miten se voidaan käytännössä tehdä, kannattaa pohtia porukalla.