omat lääkkeet

Tuskin se johtuu rahan säästämisestä. Usein on vaan jäänyt kaikenlaisia lääkityksiä päälle. Lääkeaineen määrääkään ei vanhempi ihminen enää tarvitse niin paljoa kuin nuorempana (johtuu esim. elimistön nestepitoisuudesta). Monenlaisten erilaisten lääkitysten yhteensopivuus tai haittoja enemmän kuin hyötyä.

Osa vanhusten hoitolaitoksista haluaa purkaa vanhuslääkityksiä. Tänäänkin Ylen Uutisvahdista tuli tieto, kuinka vanhukset tervehtyivät, kun heidän lääkekuormaansa purettiin. Nyt kun rahat ovat tiukilla tuo onkin erinomaisen halpa ja hyvä keino säästää oikealla tavalla ja samalla vapautua vanhuksia vaivaavista sairauksista.

Kaikkialla maassamme vanhusten hoitotilanne on ollut häkellyttävän kiusallinen, etenkin lääkitysten suhteen. Ainoastaan joissakin poikkeustapauksissa heidän on sallittu heräävän uuteen eloon. Kipulääkkeiden käyttö on ollut jokseenkin holtitonta (tulevaakin kipua, ihme ja kumma, on estetty ennalta, vaikkei kukaan tiedä, mitä se voisi olla ja mistäköhän se voisi tulla) ja mahdollistanut melkoisen osan vanhusten tapaturmista, kun taas vähemmällä lääkityksellä kipu olisi toiminut varteenotettavana varoituksena tapaturmille ja näin toiminut esteenä. Pienikin särky saa hoitohenkilökunnan eettisesti huolestumaan ja lääkitsemään, vaikka seurauksena olisi yhä suurempi tapaturma-alttius kuin myös kivuliaisuus. Jälkiseuranta, totuuspohjainen inventaario lääkityksille ei käytännössä ole toiminut. Vanhat mielikuvat sen sijaan ovat toimineet ja istuneet tiukassa. Vanhusten jatkuva tokkuraisuus, huimaus ja kaatuilut ovat viestittäneet monenmuotoisesta lääkehädästä, samoin kuin jääkylmät kädet ja jalat, joissa veri ei ole ottanut kiertääkseen.

Kunhan muutama vuosikymmen vielä tästä ahdingosta päästään eteenpäin, valinnanvaraa luulisi löytyvän vaihtoehtoiselta puolelta. Luonnonlääkkeitä, luomuruokaa, liikuntaa, ulkoilua ja jos välttämättä niin haluaa, mielensä saisi edelleen sekoittaa myös entisillä rauhoittavilla, neurolepteilla, mielialannostattajilla ym. Vanhaan paluun ehtona pitäisi kuitenkin olla, että ko lääkityksen haittoihin tulisi ennalta perehtyä ja asettaa ehdoton lääkeyläraja nykyiselle kemikaalisekoilulle. Sanktiona voisivat olla verotukselliset keinot. Näillä muodoin lääkäritkin saataisiin kiinnostumaan potilashistoriasta. Jos lääkärin edelleen tekisi mieli lisätä jokin lääkeaine tieteellisyyteensä vedoten, yhtä tieteellisesti hänen olisi kyettävä luopumaan jostain toisesta lääkeaineesta tai sanktio seuraisi häntäkin. Kaikki oppivat, kun on pakko.

Jo muutamista hoitolaitoskokeiluista on nähtävissä, mitä seuraa, kun pinttyneistä tavoista luovutaan. Tervehtyminen. Kaikki eivät kuitenkaan tervehtymistä halua, mikä näkyy siinä, että vanhusten lääkitystä edelleenkin mieluummin lisätään kuin vähennetään.