Autoilijat, mikäli haluatte kokea jotain yleisinhimillistä ja kehittää empatian taitojanne, tehkää retki Tampereelle ja matkustakaa paikallisen Kaupungin Liikennelaitoksen bussilla.
Kyseisten bussien penkeillä ei ole minkäänlaisia pehmusteita, niissä on vain päällyste. Penkit ovat häämentävän pienet. Itse asiassa niin pienet ettei niillä mahdu istumaan kunnolla, vaan osa kehoa on epäterveesti kaidetta vasten. Bussissa ei ole jousia, joista olisi iloa matkustajalle. Kassille ei ole koukkua. Sitä saa potkia lattialla kuin jalkapalloa hallussa pitääkseen. Kukaan ei puhu mitään. Itseasiassa se on kaiken tämän jälkeen ihan luonnollista.
Omakin iloinen mieleni vaihtui hetkessä kriisihuumorin kautta jo kilometrin jälkeen hämmennykseksi ja loppumatkalta jo syväksi ymmärrykseksi siitä inhimillisestä nöyryytyksestä, jota moni jalankulkija elämässään saa sietää. Samalla ei voi olla ymmärtämättä, miten se vaikuttaa ihmisen psyykkeseen ja kuluttaa positiivisa voimavaroja.
On täysin selvää, että moinen bussimatka masentaa ihmisen päivittäin niin, että ei sellaisesta mielentilasta voi kyllä kovinkaan pitkälle elämässä päästä.
Ihan ykistyiskohtana; jarrutus ja liikkeellelähdöt ovat aluksi todella hupaisa kokemus autoilijan perspektiivistä,
mutta muutaman kilometrin päästä jo epämiellyttävä rutiini. Ihmiset suorastaan törmäilevät tosiinsa bussien pysähdyspaikoilla ja nitä lähestyttäessä. Osittain kylläkin omasta syystään, koska lähtevät käytäville yrittämään pysyä pystyssä, iästä ja vaivoista huolimatta, vaikka olisi aivan mahdollista ootaa rauhaisa asenne ja myös terveelliisempää ja turvallisempaa vanhuksille,mutta myös iästä huolimatta antaa auton pysähtyä ensin ennen kuin nousee istuimeltaan.
Hiljaisuus puolestaan on niin masentava ja outo kokemus , että huomaa seuraavansa mielenkiinnolla jopa tienreunan mainoslauseita, mitä ei ikinä normaalisti jalankulkijan tai autoilijana tekisi. Kertakaikkiaan tälläisen bussiliikenteen päivittäinen rutiini on ihmisen psyykkeelle masentava kokemus tai ellei ole se lataa varmasti piilevää aggressiivisuutta ja tyytymätömyyttä.
Jos olisin bussilla päivittäin kulkeva vaatisin, että bussit ovat asianmukaisia ja niissä on miellyttävä matkustaa eikä aikataulut ole niin kiireisiä että täytyy ajaa kovaa ja hirveästi kiihdytellä.
Voi olla että pienen sähköauton jakaminen jokaisella tamperelaiselle tai autottomalle suomalaiselle kaupunkiliikennettä varten ei kasvata bruttokansantuotetta heti vastaavalla tavalla luomalla ihmisistä positiivisempia ja aikaansaavampia kansalaisia, mutta bussikyyti nykyisellään on todella nöyryyttävä ja liki epäinhimillinen kokemus
Mielestäni sellaiseen ei kannata antaa itensä tottua. Jos tähän tottuu niin kuinka huonoa kohtelua ihminen elämässä sen jälkeen sietääkään?
Positiivisempia ja inhimillisempiä kaupunkiliikenteen bussimatkoja kiitos
Kyseisten bussien penkeillä ei ole minkäänlaisia pehmusteita, niissä on vain päällyste. Penkit ovat häämentävän pienet. Itse asiassa niin pienet ettei niillä mahdu istumaan kunnolla, vaan osa kehoa on epäterveesti kaidetta vasten. Bussissa ei ole jousia, joista olisi iloa matkustajalle. Kassille ei ole koukkua. Sitä saa potkia lattialla kuin jalkapalloa hallussa pitääkseen. Kukaan ei puhu mitään. Itseasiassa se on kaiken tämän jälkeen ihan luonnollista.
Omakin iloinen mieleni vaihtui hetkessä kriisihuumorin kautta jo kilometrin jälkeen hämmennykseksi ja loppumatkalta jo syväksi ymmärrykseksi siitä inhimillisestä nöyryytyksestä, jota moni jalankulkija elämässään saa sietää. Samalla ei voi olla ymmärtämättä, miten se vaikuttaa ihmisen psyykkeseen ja kuluttaa positiivisa voimavaroja.
On täysin selvää, että moinen bussimatka masentaa ihmisen päivittäin niin, että ei sellaisesta mielentilasta voi kyllä kovinkaan pitkälle elämässä päästä.
Ihan ykistyiskohtana; jarrutus ja liikkeellelähdöt ovat aluksi todella hupaisa kokemus autoilijan perspektiivistä,
mutta muutaman kilometrin päästä jo epämiellyttävä rutiini. Ihmiset suorastaan törmäilevät tosiinsa bussien pysähdyspaikoilla ja nitä lähestyttäessä. Osittain kylläkin omasta syystään, koska lähtevät käytäville yrittämään pysyä pystyssä, iästä ja vaivoista huolimatta, vaikka olisi aivan mahdollista ootaa rauhaisa asenne ja myös terveelliisempää ja turvallisempaa vanhuksille,mutta myös iästä huolimatta antaa auton pysähtyä ensin ennen kuin nousee istuimeltaan.
Hiljaisuus puolestaan on niin masentava ja outo kokemus , että huomaa seuraavansa mielenkiinnolla jopa tienreunan mainoslauseita, mitä ei ikinä normaalisti jalankulkijan tai autoilijana tekisi. Kertakaikkiaan tälläisen bussiliikenteen päivittäinen rutiini on ihmisen psyykkeelle masentava kokemus tai ellei ole se lataa varmasti piilevää aggressiivisuutta ja tyytymätömyyttä.
Jos olisin bussilla päivittäin kulkeva vaatisin, että bussit ovat asianmukaisia ja niissä on miellyttävä matkustaa eikä aikataulut ole niin kiireisiä että täytyy ajaa kovaa ja hirveästi kiihdytellä.
Voi olla että pienen sähköauton jakaminen jokaisella tamperelaiselle tai autottomalle suomalaiselle kaupunkiliikennettä varten ei kasvata bruttokansantuotetta heti vastaavalla tavalla luomalla ihmisistä positiivisempia ja aikaansaavampia kansalaisia, mutta bussikyyti nykyisellään on todella nöyryyttävä ja liki epäinhimillinen kokemus
Mielestäni sellaiseen ei kannata antaa itensä tottua. Jos tähän tottuu niin kuinka huonoa kohtelua ihminen elämässä sen jälkeen sietääkään?
Positiivisempia ja inhimillisempiä kaupunkiliikenteen bussimatkoja kiitos
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.