Jeesuksesta sukesi vuorikiipeilijä

Jaakob:

Askel ja toinenkin kunhan hän vain varoisi saamasta lunta sandaaliinsa. sAmassa jaakob kuuli simon Kefan vierellään rääkäisevän. Se muistutti Jaakobia lumesta jota hän eniten inhosi, Simon kai sai sitä sandaaliinsa. Jaakobista lumi oli kylmää ja märkää, hän viihtyi ennemmin rakkaassa kalastusveneessä jolla he olivat monet kerrat ylittäneet Genesaretinjärven. Hän oli kalamies, ei mikään vuorikiipeilijä, mutta mestarin oli pakko tai jopa väenväkisin raahattava hänet mukaansa tälle retkelle. Mitäpä hän rabbilleen sanomaan vastaan, käsky oli käsky. Vaikka hän tiesi että sotilaallinen itsekuri koituisi joinpäivä hänen kuolemakseen Herodeksen edessä. Jaakob oli nitsevarma eikä perääntynyt päätöksistään, mutta mestari sai hänessä aina aikaan jonkin muutoksen jonka hän tunsi sydämmessään. Kuin painolasti olisi aina tämän opettaessa pudonnut hänen harteiltaan ja än sai tuntea silloin itsensä taas lapseksi, mutta vastuullinen perheen vanhimman rooli palasi kerta toisensa jälkeen.
Syteen tai saveen, ei sii ä muuta voinut. Ei siinä auta kuin rakastaa viha miestään. Niin juuri rakstaa vihamiestään. Oliko jaakob koskaan hullumpaa kuullut.
Samassa Kefas melkein kumosi omiin ajatuksiinsa uppoutuneen Jaakobin nuri rynnätessään johonkin. Huusiko hän rbbia? Hädissään Jaakob katsoi ympärilleen. Totisesti, mestari oli poissa. Hän lähti ryntäämään Kefan perään saadakseen tietää oliko rabbi kunnossa. Heteksi se sai hänet unohtamaan huolen lumesta. Huoli painoivatsaansa ja aavistus pahimmasta hiipi mieleensä. Olisiko rabbi kaantunut ja kuollut pudottuaan? Ei kai sentään?
Simonin perässä hän syöksyi pilviharsoon ja tavioitti toverinsa puhumasta rabbi Joosualle jota jota kutsuttiin Jeesukseksi. Läähättäen ja puuskuttaen Jaakob nojautui käsillään polviaan vasten ja hämillään nosti päätään. Hän ei tahtonut olla uskoakseen eträ kaikki olikin hyvin. Joosua oli elossa eikä mitään ollut käynyt. Sitten Jaakob huomasi jotain muuta, missä oli Johannes, hänen nuorempi veljensä?

Johannes:

Johannes oli innoissaan, ei hän miettinyt syytä tälle retkelle, hänestä vain oli hauskaa pitää hauskaa. Joka puolella oli valkeaa lunta sillä lumirajan yläpuolella, mutta sekään ei pysäyttänyt Johannesta. Intoa htäynnä hän kipusi ensimmäisen kiven päälle ja hyppäsi sitten alas, sitten hän näki seuraavan suuremman kiven jonka päälle pääsi myös hyppäämää. Hän ei ollut myöskään varma, oliko hän jäänyt muista jälkeen vai kirinyt muiden edelle. Rakkaudestaan hän tiesi että he olivat jossain lähellä. Äiti Salome sanoi aina pojalleen tämän olevan kuriton ja lapsellinen, mutta Johanneksesta se oli ennen kuin hän tapasi serkkunsa Joosuan jota kutsutaan Jeesukseksi. Se tapahtui silloin kun hän oli veljensä kanssa katsomassa sitä outoa erakkoa joka saarnasi erämaassa ja kastoi ihmisiä. Sitten Joosua-serkku oli tullut tämän kasteelle ja hänen synnit pestiin pois, joku taas sanoi ettei tämä pessyt syntejä vaan kastoi vanhurskaaksi. Mutta johannes ei siitä piitannut, olipahan hän niin malttamaton. Olihan Jaakob johanekselle paljonkin tästä Nasaretin serkusta ja he olivat puhuneet paljon tästä auttessaan isäänsä Sebeteusta kalassa, mutta ei hän ollut osannut odotta että rabbi kutsuisi hänetkin oppilaakseen. Emään ei Johannes ollut enään kuriton ja lapsellinen, nyt hän oli ja innokas ja leikkisä, huomenma jotain muuta.
Kivien päälle kiipeilysta ja niitten päältä hyppimisestä nuori Johannes nautti kovasti, hän kiiruhti vain kiveltä kivelle aina ku tarpeeksi iso kivi osui silmään. Ei niitä ollut paljoakaan ja monet peitti lumi, mutta ei se Johannesta haitannut. Kerrankin hän kaatui hankeen, mutta ei hän ollut moksiskaan, jatkoi vain leikimistä.
Pian hän kuitenkin huomasi ajautuneensa muista erilleen. Ketään ei näkynyt missään. Silloin Johamnes rauhoittui vähä ja hillitsi intoaan. Hän katsoi umpärilleen mutta ei nähnyt muuta kuin lunta pilviä, suustaan nousevan höyryhattaran. Silloin hän tunsi että ilma oli täällä yljäällä kylmempää kuin alhaalla ja raikas ilma sai virtsalla valkaistut vaatteet hohtamaan. Johannes tunsi kuitenkin kylmän ja alähti etsimään muita ennen kuin paleletuisi. Kilkiessaan hän puristi kädet tiukkaan puuskaan pysytelläkseen öämpimänänä ja piti samalla viittaansa tuulensuojana. Lopulta hän löysi muut, kun rabbi oli sättimässä Simon Kefasta ja Jaakobia. Johannes halusi tietää mitä oli tapahtunut, mutta hänelle ei kerrottu. Eikä Johannes saanut sitä koskaan tietää.

Jeesus:

Joosua tiesi milä ihmisessä oli. Ei hän sitä salannut mutta ei hän sitä suoraan ilmaissut. Silti hän tiesi. Varmat askeleet kalusivat vuoren lumista rinnettä hänen noustessaan ylös rinnettä. Kaikella oli määräaikansa, hetkensä joka asialla taivaan alla. On aika syntyä ja aika kuolla, on aika istuttaa ja aika repiä maasta, onon aika surmata ja aika parantaa, on aika purkaa ja aika rakentaa, on aikaaika itkeä ja aika nauraa, on aika valittaa ja aika tanssia, on aika heittää kiviä, ja aika kerätä ne, on aika syleillä ja aika elää erossa, on aikaaika etsiä ja aika kadottaa, on aikasäilyttää ja aika heittää pois, on aika repia rikki ja aika ommella yhteen, on aika olla vaiti ja aika puhua, on aika rakastaa ja aika vihata, on aika sotia ja aika solmia rauhaa, on aika. Nyt oli hänen aikansa kiivetä tälle vuorelle. Niin hän oli päättänyt ja niin hän oli ilmoittanut.
Mukaansa hän otti vain kolme lähintä opetuslastaan, muut hän jätti parantamaan sairaita ihmispaljouden keskuuteen. Simon Kefas oli hänen luottomiehensä, kallio, mutta epäillus kutkutti Joosua. Entä jos hän oli valinnut väärin, olihan Simon vasta tunnustanut olevansa messias-aatten pauloissa. Entä Jaakop, vanhempi Sebeteuksen poika? Tuokin kalamies oli kiivas siinä missä muutkin opetuslapset. Sanoohan heistä saarnaaja: 'Mitä hyötyä on vaivannäöstä sille joka työtä tekee? '
Ja Johannes, nuorin niistä kahdesta jonka Joosua oli valinnut. Hän mietti tarkkaan. Johannes oli nuori ja innokas mutta olisiko hän tarpeeksi kärsivällinen, sillä kärsivällisyys maan perii.
Jokainen varma askel ylöspäin sai Joosuan tuntemaan lisää varmuutta. Joosua tunsi kuinka voima täytti hänen jokaisen jäsenensä ja sielunsa sopukan. Vireä tuulen vire vain vahvisti sita tunnetta kirpeydessään.
Sitten Joosua havahtui, hän äki edessä jotain. Kuin kaksi hahmoa olisi seissyt pilvien keskellä vuoren rinteessä. Varmasti, varmasti ne olivat Mooses ja Elia, Isaraelin isistä suurimmat. Joosua veti syvään kirpeä vuoristoilmaa ja lähti juoksemaan kuin oiduttu. Hän sukelsi sankkaan pilviverhoon vaikkei sitä nähnyt ja huusi: "Mooses, Elia! Mooses, Elia!"
Siihen reagoiden muuta hänen takannan kait lähtivät juoksemaan hänen peräänsä. Mutta kun Joosua luuli tavoittavansa Mooseksen ja Elian he olivat jo poissa. Se oli näky joka tarkoitti että hänen aikansa kuolla olisi lähellä. Niin oli hänen isänsä Joosef kertonut ennen kuolemaansa, olivathan Mooses ja Elia tulleet hakemaan sittem Joosuan rakkaan isän pois heidän keskuudestaan ja vienyt Abrahamin helmaan muiden vanjurskaiden ja jumalaa pelkäävien tykö.
Silloin Simon Kefas tavoitti Joosuan, puuskuttaen juoksemisesta kyl,ässä ilmassa tämä huusi Joosualle: "Rabbi, on hyvä että olemme täällä! Me teemme kolme majaa, sinulle Moosekselle ja Elialle."
Mutta silloin Simon näki ettei Mooses ja Elia olleet enään siellä. Pian myös Jaakob tuli puuskuttaen paikalle ja nojautui polviaan vasten. Silloin Joosua otti ankaraan ilmeen ja torui heitä: "En salli että annatte tämä tulla ihmisten tietoonn, en halua että he kuulevat siitä villiintyvät. Olen saanut kunniaa jo tarpeeksi vaikken ole halunnut yhtään. Ettekö näe kamsan suosiota, te kovasydämmiset. Ettekö ymmärrä että se on vaaraksi..." Joosuan toruessa heitä näin kuljettaessa alas rinnettä, liittyi pian nuori Johannes takaisin heidän seuraansa vilusta täristen.