Miettimisen paikka, kysymys sille joka tietää

Vuosisatoja usko ja uskonto olivat itsestäänselvyyksiä. Meilä oli tämä maallinen elämä, jonka aikana valmistauduimme tuonpuoleiseen elämäämme, jossa eläisimme ikuisesti joko taivaassa tai helvetissä. Kummastakin annettiin tietoa, kultaiset kadut, ikuiset Kaanaan häät, ei itkua ei hammastenkiristystä ja toisaalla ikuinen vaiva, tulinen järvi, pimeys ja epätoivo. Kummassakin johtaja, taivaassa hyvyyden ja rakkauden antaja , ikuinen Jumala, Poika ja Pyhä Henki, ja vastapuolella Stana jokkioineen, jonka lähettiläät yrittävät harhauttaa ihmispolot syntiin ja vääryyteen.
Oli elettävä niin, että taivaan portilla ei joutunut vuohien joukkoon. Siihen sai tukea papeilta ja kirkolta.
Tämän päivän ihminen ei pysty omaksumaan näin selvää jakoa. Meille on sitä paitsi jo kerrottukin moneen kertaan, että ei mitään helvttiä ole, eikä ruumiillistunutta pahuuden ruhtinasta.
Ihmisellä on kuitenkin tarve uskoa henkimaailmaan, sen näkee jo pikkulapsissa, joille enkelit ja sadut ja joulupukki ovat ihan oikeaa maailmaa, eivätkä he edes halua kuulla ns. "totuutta" joulupukista. Myöhemmin uskomme Raamattuun, kirkon oppeihin ja tulkintaan, haluamme yrittää. Haluamme uskoa, että meitä seuraa hyvyys ja korkeampi turva, jos yritämme elää kuten kuuluu.
Mutta se vaatii oman epäilevän tuomaksemme kukistamista.

Entäs jos se ei onnistu. Miten kristinusko kohtelee meitä, joiden on niin vaikeaa, jollei mahdotonta uskoa toiseen ulottuvuuteen, hyvän ja pahan lopulliseen voittoon kuolemamme jälkeen. Uuteen elämään siirtymiseen, joko hyvään tai pahaan ikiajoiksi.
Miksi Jumala haluaisi meidän elävän ikuisesti? Mihin Hän tarvitsee meitä, kun emme kuitenkaan koe elämämme aikana menneiden esi-isiemme läsnäoloa, vaan kuollut on poissa palaamatta koskaan.

Eikö uskovainen mieti näitä asioita? Jos miettii, miten epäilyksensä ratkaisee?