Ruotsin ristiretket Suomeen huuhaata?

Eerikinkronikka on, kuten mainittua, kotimaisen historiantulkinnan vankkumaton kivijalka, ja tästä syystä sitä kohtaan ei ole juurikaan esitetty lähdekriittisiä olettamuksia, kuin parhaimmillaankin kosmeettisella tasolla. Joitakin mahtipontisempia kielikuvia on toppailtu, mutta sen historiallista latausta ei ole missään kohtaa kyseenalaistettu, sillä se tarjoaa oivan lähtökohdan muillekin Hämeen historian tapahtumille. Ei mennä kuitenkaan asioiden edelle, vaan tutkitaan hetkinen itse Eerikinkronikkaa. Sen kirjoitusajankohdaksi on epäilty 1300 –luvun alkupuolta, eli se kertoisi tapahtumista vielä suhteellisen tuoreesti, mitä tulee edellisen vuosisadan tapahtumiin. Tässä kohtaa on jälleen otettava esiin ruotsalaistutkijoiden kriittiset havainnot. He ovat tuoneet esiin, että vanhin olemassaoleva versio Eerikinkronikasta onkin vasta jostain 1480 –luvulta. Vuosikymmen on sama, jolloin Ruotsissa alkoi ”ristiretkeläis-romantiikka” kun Erik Tottin sotaretki Karjalaan masinoitiin ristiretkenä, jotta sotaretki saisi sen ansaitsemaa kunniaa. Aikalaislähteiden mukaan tätä sotareissua mainostettiin jopa Ruotsin ”ensimmäisenä ristiretkenä” mutta kun 1800-luvun kansallisromantikot pääsivät vaikuttamaan tulkintoihin,se nähtiinkin pian vain ristiretkien jatkumona. Virallisesti se on nykyään Ruotsin kolmas ristiretki, mutta pitää muistaa, että missään aikalaislähteissä ei mainita mitään aiemmista ristiretkistä, eikä mitään sotaretkeä ole juurikaan aiemmin sellaisena pidetty. Koko käsite on myöhäinen. Epäilyttävää että Eerikinkronikka kuitenkin on käsitteessä ihan omilla linjoillaan, ja vielä epäilyttävämpää että Eerikinkronikka putkahti julkisuuteen kesken ristiretkeläisbuumin syntyhetken. On pidettävä mahdollisena, jopa todennäköisenä, että Eerikinkronikka ei ole aikalaislähde ensinkään, vaan myöhempi sepitelmä 1400-luvun loppupuolelta, jolla on syntyhetkeensä nähden omat poliittiset tarkoitusperänsä.

Siitäkin huolimatta; ruotsalaistumisen on oltava pakostakin totta, koska ainakin Pähkinäsaaren rauha on solmittu vuonna 1323, ja Suomen itäraja on syntynyt ruotsalaisten ja venäläisten sen määrittäessä. Tämä on seikka, jonka alakoululainenkin oppii. Mitä me itse asiassa tiedämme Pähkinäsaaren rauhasta? Emme mitään. Ikuinen kiistanaihe on missä raja kulki, mutta on uskallettava kysyä – tämä on se pommi – että onko mitään pähkinäsaaren rauhaa todellisuudessa ollut olemassakaan? Mitään alkuperäistä dokumenttia kun ei ole olemassakaan, ja kopiot ovat jostain 1500-luvulta. Niissäkin on mukana 1500-luvun sanastoa. Koko juttu pähkinäsaaren rauhasta saattaa olla kehitetty vasta näihin aikoihin. Varhaisin todistettavissa oleva dokumentti on vuodelta 1497 ja sitäkin pitivät venäläiset väärennöksenä kun sitä heille tyrkytettiin. Novgorodin kronikka kylläkin sen mainitsee, että rauha tehtiin ruotsalaisten kanssa Nevan alueella, jonne ruotsalaiset lähettivät neuvottelijansa. Takana saattoi yhtä hyvin olla Viipurinlinnan rauhantahto taannoisesta Turun polttamisesta 1318, jonka ei toivottu toistuvan Viipurin kohdalla. Mistään rajanvedoista ei ole merkkiäkään, mutta jos sellainen on solmittu, sen on täytynyt parhaimmillaankin käsittää vain Viipurinlinnan lähialueet. Tähän on päätynyt myös tutkija Jukka Korpela jonka mukaan Pähkinäsaaren raja oli alkujaan Viipurinlinnan kaupparaja. Valtakunnanrajojen kanssa sillä ei ollut mitään tekoa.

Se että Ruotsin valtakunta esitetään Suomen puolella ikiaikaisena ja lähes voittamattomana ”emämaana” ja jonka alusmaana suomalaiset ovat olleet ikuisesta ikuiseen, on juuri tätä virheellistä historiantulkintaa. Mikään historiallinen tosiasia ei tätä mielikuvaa vahvista edes Ruotsin omassa historiassa. Pahintahan tälle lähes svekomaaniselle vääristämiselle onkin ollut, että puukonisku selkään on tullut juuri Ruotsin puolelta, jossa tutkijat kyseenalaistavat kaikki kolme ristiretkeä todeten jokaisen niistä olevan historiallisesti heíkolla pohjalla. Juuri tämä oli se kylmä kylpy, jonka suomalaistutkijat saivat niskaansa Thomas Lindkvistin ajatuksista, ja perikansalliseen tapaan pelastautumismenetelmä on tietenkin tiedeyhteisön kuoreensa sulkeutuminen. Pahintahan tässä on, että nämä uudet ruotsalaisajatukset tuntuvat leviävän yliopistoista toiseen eri maissa, joten tämä kotikutoinen tulkintamme on entistä enemmän jäämässä eristyksiin ja erkaantumassa kansainvälisestä tutkimuksesta.

Ruotsalaisen hyökätessä tänne Idäntietä haltuun ottamaan oli kristinusko ja Suomen alueella vanha juttu ja edusti itäistä eli kreikkalais-katolista muotoa. Se on faktaa.

Myös tarina kirmukarmusta todistaa ruotsalaisten hyökänneen kristinuskontojensa kanssa tänne. Jostain ihme syystä suomalaisilta halutaan riistää myös alkuperäiskansan status. Niinkuin kaikki muukin. Kateutta? Kaunaa? Mistä lie on kysymys.

Vai olisiko sittekin uusi tulkinta samaiselta ikivanhalta sylttytehtaalta, jonka mukaan Viipuri on vanha venalainen kaupunki?