Näin lestadiolaiset synnyttäjät tunnistetaan

kuitenkin ruokaisammalta kuin heinolalaisen ja kempeleläsen likainen homosuhde. Ne kun ähellettyään sitten vuoroin menevät sunnutuslaitokselle. Eihän niistä homopareista koskaan tiedä, kumpi on isä ja kumpi äiti. Kuitenkin näillä on vapaa aikomus lisääntyö. Kätilö huuta "Ponnnniiiisssssta! Velä, vieeeeelä. Piiiitäääääään". Noin.

Taas paskapaakku. Ei mitään kunnollsta. Seuraavalla viikolla sama juttu kun se toinen homo-osapuoli tuuppaa itsensä synnytyslaitokselle. Kyllähän ne kätilötkin vähitellen työlästyvät tuollaiseen. Jupise vat, että e tämä ole mikään pummi vessa, vaan synnytyslaitos.

Kuulemma mettä vastaa niinku sinne huuvetaan. Ei ois kannattanu huutaa. Jos ei vastatakaan. Ei se sanonta lapsesta ja leivästä ole vain lestoille tarkoitettu. Kun ei kortongeista ollu ennen sotia tietoakaan, reisille hätäisimmät laskivat, laiskimmat totessivat emännälle, että jos tiineeksi tulit, kyllä lapsi tuo leivän tullessaan. Katoppa variksia, katolla, ei ne kylyvä eikä kynnä, silti ruokansa jostakin kaivavat. Minä sentään kynnin ja kylvöin. Nyt meen kylpeen, tuu mukkaan. Nuon minä kuulin isän tyrnävällä useinkin toteavan. Jos ei leipää ollu, syötiin pottua. Maitua saatiin kun joku akka kuljetti, lehmiä ohi ja antoi lypsää. Niitä lehmiä, siis. Mukavaa oli pentuna, homoista ja lahkoriidoista ei tietuakaan, kirkollisverot maksettiin, muita veroja yritettiin kykymme mukaan vältellä. Evakoita oli ja mukavaa niijen kolttien kanssa aina muistan olleen. Turhasta ei valitettu, niinku nyt.