Kirkon moniäänisyys

>> tätäkö arkkipiispa tarkoitti, kun toivoi kirkkoon moniäänisyyttä? <<
Vastaan arkkipiispa Kari Mäkisen puolesta, että ei tarkoittanut.

Perusteluksi esitän, että arkkipiispa Mäkinen ei ole ottanut kantaa oikeastaan mihinkään asiaan. Hän on vähän kuin opettaja, joka ei uskalla mennä luokan eteen opettamaan, vaan viettää aikansa opettajanhuoneessa.
Samaan aikaan moniäänisyys kirkossa vain lisääntyy, samoin volyyli.

Nyt tarvittaisiin joku Oulun tuomiorovasti Sari saarakkalan tapainen jämerä henkilö kertomaan, että mitä kirkossa tehdään 1.3. 2017 kun uusi avioliittolaki astuu voimaan. Tosin arkkipiispan valta ulottuu vain hänen omaan hiippakuntaansa (olihan se niin?), mutta jonkinlainen henkinen auktoriteetti ja mielipidejohtaja hän voisi hyvinkin olla.

>> on jäänyt tuntu, että arkkipiispa ei oikein loppuun saakka ajatellut mihin tuo moniäänisyys ennenpitkää johtaa? <<
Arkkipiispan ajatukset ovat pysyneet kokolailla arvoituksena ainakin minulle. Ainoa kunnon vinkki arkkipiispamme ajattelusta oli se, että hän jälkeenpäin jyrkästi kiisti ottaneensa kantaa tasa-arvoiseen avioliittolakiin.

>> Vai tarkoittiko arkkipiispa moniäänisyyllä kuitenkin vain yksiäänisyyttä eli liberaalia tulkintaa Raamatusta? <<
Kirkko väittää olevansa kansankirkko ja kun kansa on liberaalia, lähes agnostista, niin kansankirkko ei voine olla mikään Luther-säätiön megapainos. Ainakaan minusta.

Vaikka toisaalta, ainakin se lopettaisi spekulaatiot kirkon olemassaolosta.

Ilmeisesti tuo moniäänisyys onkin vain monotoonisuutta, liberaaliuden sanomaa.

Kirkon ja valtion suhde on saanut historian varrella erilaisia variaatioita joista myös kansankirkko on yksi. On ollut maakirkkoja, yksityiskirkkoja, kirkkovaltioita, valtiokirkkoja, kansankirkkoja jne.

Olen pohtinut paljon kirkon ja valtion suhdetta uskon kannalta. Oikeastaan olen tullut siihen tulokseen että historiallisesti ja tunnustuksellisuuden säilymiseksi paras olisi tunnustuskirkkomalli johon kuuluvat ne jotka kokevat yhtyvänsä kirkon uskoon, -eikä siis koko kansa! Kun koko kansa ei kuitenkaan koskaan ole kristittyjä, eivätkä tunnusta kirkon uskoa, niin tästä seuraa välttämättä monia ristiriitoja kirkon sisällä.

Nimittäin ennen vanhaan, kun kirkolla oli yhteiskunnassa vielä valtaa, eli kansalaisten oli pakko osallistua jumalanpalveluksiin, -oli pakko käydä kinkereillä sanktioiden uhalla ja pappeja pelättiin auktoriteetteina, niin sellaisessa ympäristössä kansankirkon oli käytännössä mahdollista pysyä itse tiukasti tunnustuksensa mukaisessa uskossa. Kirkko ikäänkuin pakotti myös kansan samaan uskoon ja mukisijoita rangaistiin. VIesti eri mieltä oleville oli siis: "turpa kiinni ja usko kun käsketään!" -Mutta kun usko ei synny käskemällä...

Kun voimakkaasti sekularisoitunut nyky-yhteiskunta taas on löytänyt oman epäuskoisen ja uhmakkaanröyhkeän identiteettinsä johon Jumala ja kirkko ei auktoriteettina enää pure, niin kansankirkkomalli ei enää toimi vaan se heikentyy ja sukupolvi sukupolvelta kirkon jäsenmäärä vähenee, ja ne jotka haluavat kuulua yhä kirkkoon ovat suurelta osin sellaisia jotka eivät ns. alistu kirkon uskoon vaan uskovat "omalla tavallaan". He vaativat kirkkoa uudistumaan mielensä mukaisesti, -kuka mihinkin suuntaan.

Ei ole piisparaukkojen työ helppoa kun pitää yrittää yhtäaikaisesti pitää tyytyväisinä mahdollisimman suurta, keskenään ristiriitaista joukkoa. Kirkolla ei tässä tilanteessa ole muuta keinoa "säilyttää suuruutensa" (kansankirkkona) kuin sallia sisällään yhä enemmän moniäänisyyttä. Sen näemme helposti että moniäänisyys lisääntyy kaiken aikaa kirkon sisällä.

Kirkon on siis joko avoimesti luovuttava uskonperustastaan Kirkkojärjestyksen Tunnustuspykälineen (=yksin Raamattu ylin uskon ohjenuora) tai sitten uustulkittava tunnustustaan käytännöllisesti niin että kirkon sisältä löytyisi enemmän tilaa moniäänisille vaatimuksille. SE, että kirkolliskokous ei kajoa itse Tunnustukseen, on edellytyksenä konservatiivisemman väen pysymiseksi laumassa. Piispoilta ei kuitenkaan huomata että joka suuntaan kumartaessaan tulee pyllistäneeksikin joka suuntaan... Kirkko tosin natisee liitoksissaan mutta pysyy koossa laitoksena ja säilyttää näennäisesti "kasvonsa". Tosiasiassa maton alla on vaikka mitä...

Kirkko pelkää (aivan perustellusti) suuria repeämisiä ja koettaa luovia ristiaallokossa ensisijaisena tavoitteenaan säilyttää kansankirkkoasema. Väistämättä mennään kuitenkin pitkässä juoksussa kohti kahta vaihtoehtoista loppua:

1.) Jos kirkko lakkaa "sopeutumasta", se hajoaa lopulta erimielisten moniksi joukoiksi tai useiksi pienemmiksi kirkoiksi. Tälllainen kehitys voisi olla hyvinkin nopeaa jos kirkko alkaisi tiukentaa linjaansa.

2.) Jos kirkko jatkaa "sopeutumista", se lopuksi menettää kokonaan suolansa ja muuttuu pelkäksi uskontohuoltolaitokseksi sosiaalisine "evankeliumeineen" joka saarnaa tunteellisille, hempeille ihmisille sosiaalista oikeudenmukaisuutta, mutta ilosanomaa sillä ei enää ole, sillä uskonto on liuennut lopultakin pois; -ei ole enää suolaa vaan pelkkää imelää sokerivettä. Kirkkoon jäävät uskovaiset myös sopeutuvat massojen "uskoon", tulevat hempeiksi ja luopuvat uskostaan.

Tässäkin vaihtoehdossa kirkko lopulta koetaan yhä sekularisoituvassa yhteiskunnassa tarpeettomaksi sillä yhteiskunta pystyy tarjoamaan sosiaalista ja eettistä tukea ilman kirkkoakin. Tällaisena kehityksenä uskoisin kirkon pystyvän säilyttämään merkittävän kansankirkkoasemansa vielä ehkä 5- 15 sukupolven ajan, jos maailma saa vielä seisoa. Tässä vaihtoehdossa kirkko muuttuu yhä selkeämmin Ilmestyskirjassa mainituksi vääräksi profeetaksi ja uskovien vainoajaksi yhteiskunnassa kunnes lopulta kaikki huipentuu Ilm. 20:3 ilmoittamaan viimeiseen kristittyjen vainoon.

Kaiken edellä sanotun tähden jokainen Jumalan sanaan luottava ja sydämeltään uskova joutuu punnitsemaan suhdettaan kirkkoon. MIlloin on se hetki jolloin kirkosta on viimeistään lähdettävä ulos?

Uskon ettei siihen kysymykseen ole eikä tule mitään selkeää vastausta että NYT tai "sitten ja sitten kun...", -vaan liberalisoitumiskehitys tapahtuu niin hitaasti että siihen eivät uskovatkaan helposti havahdu, ja liukenevat kirkon mukana, tulevat hempeiksi. Ei kukaan tule meille ilmoittamaan milloin on lähdettävä, vaan sama sekava ja vaille vastausta jäävä tilanne tulee jatkumaan ja juuri SE on Saatanan mestarillinen juoni!

Itse lähden sitten kun ei enää ole mahdollista osallistua messuun.

Moniäänisyys kirkossa = yksiäänistä liberalismia

Kirkossa on oltava ajattelun ja sanan vapaus, ja on myös oikeus arvostella kirkon toimia ja tunnustustakin. Tämän lisäksi kirkon opin olisi oltava selvä-äänistä. Ihmisten olisi tiedettävä mikä on luterilainen tunnustus jota kirkon pitäisi opettaa. Moniääninen kirkko ei ole tässä mielessä uskottava.

Kirkko on hieman kuin Yle; maksat kirkollisveroa (Yle-veroa) ja sitten saat kuunnella vapaasti eri aatesuuntia edustavien pappien (toimittajien) vuodatuksia.