Älkäämme siis enää toisiamme tuomitko, vaan päättäkää pikemmin olla panematta veljenne eteen loukkauskiveä tai lankeemuksen aihetta. Room. 14:13.
Tässä apostoli puhuu lempeästi taivuttaen ja sulkee itsensäkin tähän toivomukseen: »Älkäämme siis enää toisiamme tuomitko.» Meissä on suuri taipumus tuomitsemiseen ja ylenkatsomiseen. Tämä synti on paljon raskaampi ja turmiollisempi kuin luulemmekaan.
Voimme piankin huomata, että meidän taipumuksemme tähän on kovin suuri, Kun tarkkaamme itseämme, miten nopeat me olemme kaikenlaisista syistä tuomitsemaan veljiämme. Kaikissa meissä on tähän taipumusta, mutta murtumattomat, itserakkaat ihmiset, jotka eivät vielä ole taipuneet Jumalan vaatimuksiin sisäiseen ihmiseen nähden, eivät vielä ole oman kurjuutensa kurittamia, eivätkä Jumalan armo läpitunkemia. Ja emmeköhän vain kaikki tuntene itsessä tätä taipumusta?
Ellei veljemme puhu samaan tapaan kuin mihin me olemme tottuneet. Olemme heti valmiit epäilemään, elämää hänessä, vaikka hänen puheensa ei missään suhteessa osoita katumattomuutta tai hengen vilppiä. Jos hänellä on meistä eriävä mielipide, vaikkapa vain jossain vähemmin tärkeässä asiassa, tahi jos hänellä on toisenlaiset tavat mitä pukeutumiseen, syömiseen ja juomiseen tulee, niin heti epäilemme hänen vilpittömyyttään ja hänen vakavuuttaan. Entä jos löydämme jonkin vian ja heikkouden hänessä, silloin luulemme olevamme oikeutetut häntä tuomitsemaan, ollenkaan välittämättä siitä, tokko hän suosii tuota syntiä, vai katuuko hän sitä ja taistelee sitä vastaan.
Luther sanoo: »Niin narrimaisia pyhimyksiä me olemme, että vaikka joka päivä saamme kantaa synnin taakkaa, ja vaikka koko elämämme ajan tarvitsemme anteeksiantamusta, niin vaadimme kuitenkin, että veljemme pitää olla aivan virheettömän.» Mutta jos hän vielä on rikkonut meitä vastaan, puhunut meistä loukkaavasti, niin heti me kotkan silmillä etsimme kaikki hänen virheensä. Sellainen on ihmissydän. Siitä lähteestä tuomitseminen, ylenkatse ja säälimättömyys pulppuavat.
Sydämessä on vika. Ihmisluonnon turmelus, itsekkyys ja itserakkaus sokaisevat usein niin uskovaisiakin, että he luulevat olevansa pyhän kiivauden ohjaamia tuomitessaan ja halveksiessaan lähimmäistään, vaikka he tekevät aivan päinvastoin kuin mitä apostoli tässä kehottaa ja rikkovat suurta rakkauden lakia vastaan, sillä tuomitsemisellaan eivät he hyödytä, vaan päinvastoin vahingoittavat lähimmäistään. Meidän suuri tuomitsemishalumme on yhtenä syynä, minkä takia apostoli niin paljon on tästä kirjoittanut.
Syy minkä takia hän myös näin kirjoitti oli, että tuomitseminen on suurempi paha kuin luulemmekaan. Veljemme tuomitsemisen me pidämme vähäpätöisenä asiana, ehkäpä oikeutettuna, jollei kerrassaan hyvänä asiana. Mutta päinvastoin se on kovin paha ja turmiollinen tapa. Ei siinä kyllin, että tuomitseva omasta puolestaan halveksi! Jumalan majesteettioikeutta palvelijoihinsa nähden ja ryhtyy semmoiseen, joka on yksinomaan Herran tehtävää, mutta hän saattaa myös tuomitsemisellaan kanssaihmisilleen paljon pahaa. Kuinka paljon katkeruutta, kiukkua, rakkaudettomuutta, vääriä epäluuloja ja eripuraisuutta onkaan syntynyt tämän kautta.
Nöyrä. ja ystävällinen varoitus vaikuttaa herättävästi, vie parannukseen, kun sitä vastoin kaikki tuomitseminen on omiansa herättämään katkeruutta ja pahennusta, välien rikkoutumista, eriseuraisuutta ja riitaa. Tuomitseminen on inhottava paha, ja se on kai syynä siihen, että apostoli Väsymättä varoittaa. »Älkäämme siis enää toisiamme tuomitko!»
»Vaan päättäkää pikemmin olla panematta veljenne eteen loukkauskiveä tai lankeemuksen aiheita.» Tässä tahtoo apostoli sanoa: älkää lainatko ajatuksianne armottomaan tuomitsemiseen, vaan käyttäkää niitä päinvastoin rakkauden palvelukseen, niin että päätätte olla antamatta aihetta pahennukseen. Sanat: »Olla panematta veljenne eteen loukkauskiveä tai lankeemuksen aihetta», tarkoittavat, ettemme tekisi heidän omiatuntojaan murheellisiksi, ettemme saattaisi heitä ahdistukseen ja hämmennykseen.
Niin saattoivat voimakkaammat tehdä käyttäessään väärin vapauttaan, josta oli seurauksena, että heikommat veljet saatettiin epätietoisiksi evankeliumin oikeasta tulkitsemisesta ja joutuivat ahdinkoon, tahi saatettiin heidät noudattamaan tapoja, joiden viattomuudesta heillä ei ollut vielä täyttä omantunnon vakuutusta. Tämä ei sopinut kristitylle, vaan hänen tuli päinvastoin lujasti päättää koskaan olla antamatta veljelleen aihetta lankeemukseen.
»Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan. ja millä mitalla te, sillä teille mitataan.»
Tässä apostoli puhuu lempeästi taivuttaen ja sulkee itsensäkin tähän toivomukseen: »Älkäämme siis enää toisiamme tuomitko.» Meissä on suuri taipumus tuomitsemiseen ja ylenkatsomiseen. Tämä synti on paljon raskaampi ja turmiollisempi kuin luulemmekaan.
Voimme piankin huomata, että meidän taipumuksemme tähän on kovin suuri, Kun tarkkaamme itseämme, miten nopeat me olemme kaikenlaisista syistä tuomitsemaan veljiämme. Kaikissa meissä on tähän taipumusta, mutta murtumattomat, itserakkaat ihmiset, jotka eivät vielä ole taipuneet Jumalan vaatimuksiin sisäiseen ihmiseen nähden, eivät vielä ole oman kurjuutensa kurittamia, eivätkä Jumalan armo läpitunkemia. Ja emmeköhän vain kaikki tuntene itsessä tätä taipumusta?
Ellei veljemme puhu samaan tapaan kuin mihin me olemme tottuneet. Olemme heti valmiit epäilemään, elämää hänessä, vaikka hänen puheensa ei missään suhteessa osoita katumattomuutta tai hengen vilppiä. Jos hänellä on meistä eriävä mielipide, vaikkapa vain jossain vähemmin tärkeässä asiassa, tahi jos hänellä on toisenlaiset tavat mitä pukeutumiseen, syömiseen ja juomiseen tulee, niin heti epäilemme hänen vilpittömyyttään ja hänen vakavuuttaan. Entä jos löydämme jonkin vian ja heikkouden hänessä, silloin luulemme olevamme oikeutetut häntä tuomitsemaan, ollenkaan välittämättä siitä, tokko hän suosii tuota syntiä, vai katuuko hän sitä ja taistelee sitä vastaan.
Luther sanoo: »Niin narrimaisia pyhimyksiä me olemme, että vaikka joka päivä saamme kantaa synnin taakkaa, ja vaikka koko elämämme ajan tarvitsemme anteeksiantamusta, niin vaadimme kuitenkin, että veljemme pitää olla aivan virheettömän.» Mutta jos hän vielä on rikkonut meitä vastaan, puhunut meistä loukkaavasti, niin heti me kotkan silmillä etsimme kaikki hänen virheensä. Sellainen on ihmissydän. Siitä lähteestä tuomitseminen, ylenkatse ja säälimättömyys pulppuavat.
Sydämessä on vika. Ihmisluonnon turmelus, itsekkyys ja itserakkaus sokaisevat usein niin uskovaisiakin, että he luulevat olevansa pyhän kiivauden ohjaamia tuomitessaan ja halveksiessaan lähimmäistään, vaikka he tekevät aivan päinvastoin kuin mitä apostoli tässä kehottaa ja rikkovat suurta rakkauden lakia vastaan, sillä tuomitsemisellaan eivät he hyödytä, vaan päinvastoin vahingoittavat lähimmäistään. Meidän suuri tuomitsemishalumme on yhtenä syynä, minkä takia apostoli niin paljon on tästä kirjoittanut.
Syy minkä takia hän myös näin kirjoitti oli, että tuomitseminen on suurempi paha kuin luulemmekaan. Veljemme tuomitsemisen me pidämme vähäpätöisenä asiana, ehkäpä oikeutettuna, jollei kerrassaan hyvänä asiana. Mutta päinvastoin se on kovin paha ja turmiollinen tapa. Ei siinä kyllin, että tuomitseva omasta puolestaan halveksi! Jumalan majesteettioikeutta palvelijoihinsa nähden ja ryhtyy semmoiseen, joka on yksinomaan Herran tehtävää, mutta hän saattaa myös tuomitsemisellaan kanssaihmisilleen paljon pahaa. Kuinka paljon katkeruutta, kiukkua, rakkaudettomuutta, vääriä epäluuloja ja eripuraisuutta onkaan syntynyt tämän kautta.
Nöyrä. ja ystävällinen varoitus vaikuttaa herättävästi, vie parannukseen, kun sitä vastoin kaikki tuomitseminen on omiansa herättämään katkeruutta ja pahennusta, välien rikkoutumista, eriseuraisuutta ja riitaa. Tuomitseminen on inhottava paha, ja se on kai syynä siihen, että apostoli Väsymättä varoittaa. »Älkäämme siis enää toisiamme tuomitko!»
»Vaan päättäkää pikemmin olla panematta veljenne eteen loukkauskiveä tai lankeemuksen aiheita.» Tässä tahtoo apostoli sanoa: älkää lainatko ajatuksianne armottomaan tuomitsemiseen, vaan käyttäkää niitä päinvastoin rakkauden palvelukseen, niin että päätätte olla antamatta aihetta pahennukseen. Sanat: »Olla panematta veljenne eteen loukkauskiveä tai lankeemuksen aihetta», tarkoittavat, ettemme tekisi heidän omiatuntojaan murheellisiksi, ettemme saattaisi heitä ahdistukseen ja hämmennykseen.
Niin saattoivat voimakkaammat tehdä käyttäessään väärin vapauttaan, josta oli seurauksena, että heikommat veljet saatettiin epätietoisiksi evankeliumin oikeasta tulkitsemisesta ja joutuivat ahdinkoon, tahi saatettiin heidät noudattamaan tapoja, joiden viattomuudesta heillä ei ollut vielä täyttä omantunnon vakuutusta. Tämä ei sopinut kristitylle, vaan hänen tuli päinvastoin lujasti päättää koskaan olla antamatta veljelleen aihetta lankeemukseen.
»Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan. ja millä mitalla te, sillä teille mitataan.»
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.