sellainen lapsi, joka istui ruokapöydässä haarukka ja veitsi kädessä, hakkasi niitä rytmikkäästi pöytään js huusi: "Ruokaa, ruokaa, ruokaa, ruokaa!".
Jotenkin näen luonteesi tällä tavalla nainen.
Jotenkin näen luonteesi tällä tavalla nainen.
Saanko kysyä, että olitko
Koskasyödään
33521
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 33
Vanhimmat
Miten liittyy ikävään???
En syöny mitään, itku kurkussa pakotettiin syömään ja oksensin kaiken pois.
Noup
En ollut perso ruualle
Mutta koulussa söin paljon
Koulu 🏫 ruoka oli hyvää
Varsinkin kalakeitto oli niin hyvää
Etten ole jälkeen päin syönyt niin hyvää missään
En edes itse saa aikaseksi niin hyvää
Tykkään ruuasta kun joku laittaa sitä
Muuten ei kiinosta
Sadun on nyt vielä vastattava että en istunut kunnolla. Tein kelpposia. Isoveli opetti.
Miksi kysyt, kannattaisi keskittyä olennaiseen..
En vaan lapsi joka nautti ruokailemisesta varsinkin kun sai itse leikata isoa leikettä
Olin huono syömään siihen asti kunnes kitarisat leikattiin korvatulehdusten vuoksi. Olin myöskin kerran vähällä tukehtua josta varmaan juontaa juurensa tämä nykyinenkin ongelmani syömisten suhteen. :(
Äiti kiikutti naapuriin jotta sieltä soitettasiin apua ja samalla hakkasi selkään jolloin se ruoan palanen tipahti ulos. Taisi olla appelsiiniä.
En ollut.
Hah, Minä ainakin olen aina ollut vähän samanlainen määrätietoinen jääräpää ! Jäinen kiukku joka halusi just sitä mikä omassa päässä oli mielessä ja hoiti sen ruuan itselleen jotenkin!
Minusta varsinkin isäni kertoo aika huvittuneena usein hymyillen tarinoita lapsuudestani. Olin kai aikamoinen tapaus ja esikoinen niin hyvin jäänyt muistiin.
Ihan pikkaisena söin tosi huonosti. Ilmeisesti aika kiukuttelija joka ilmeisestikin sitten uhmailikin sillä syömisellään. Vedin varmaan vähän kiristys asenteella että jos vanhemmat ei tee niinkuin mä sanon niin mähän en sitten syö.
Ihan joskus kaksi vuotiaana olin varsin nirso sen suhteen kuka sai syöttää. Paastosin koko isäni työpäivän ja kiukuttelin syömisestä. Kun isä tuli kotiin olin sitä puntista vetänyt keittiöön ja kuulemma kävellyt jääkaapille ja osoittanut mitään sanomatta
kaappia kohti. Kato se syöttäjän paikan ansainnut oli tullu kotiin niin paastokin loppu.
Se oli mulla kuulemma ihan jokaisen päivän tapa silloin siinä iässä.
Vanhempana lapsena kuulemma olin aika valikoiva sen suhteen mitä söin ja todella ehdoton että just sitä eikä mitään muuta. Jos oli muuta ei kelvannut. Kerran olin itse lähtenyt hakemaan tarvittavat tarvikkeet mitään kenellekään kertomatta kun olin tulistunut siihen ettei kuulemma just sitä ruokaa saanut mitä olisin halunnut.
Olin tuollon 6 v ja isäni naureskelee vieläkin että hän ihmetteli että mihin se tyttö hävisi kun missään ei näy ja ihan hiljasta ja kohta tulen posket punaisena ja leveästi hymyillen työnnän käteen ruokatarvikkeet sen näköisenä ett ä "Ongelma hoidettu. Tee se ruoka!"'
Päivähoidossa olin kiltimpi. Söin useammin kiltisti sitä mitä oli, paitsi kun tuli joku oksettava ruoka josta oksennus lensi heti. Sit istuin pöydässä ja leikin ruualla murjottaen.
En, olin kiltti ja fiksu lapsi. Sellaista arvostan muissakin. Sinä aloittaja et ole sellainen.
http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/kasvu_ja_kehitys/
Luettavaa
Negatiiviset luonteenpiirteet korostuvat verensokerin laskiessa alle viiterajan.
Siskoni kanssa uintireissuun jälkeen reklamoitiin lähikaupungin ainoassa pizzeriassa juuri tuolla tavoin. Minä kuusi hän 3,5 vuotta. Joo, ollaan saatu kuulla jutusta aika monta kertaa...
Olipa ilkeä luonneanalyysi. Mulle muuten opetettiin jonkinlaisia käytöstapoja kotona.
Viiskymppiset ei nuista lapsuuttaan. Aika kultaa muistot. Et koskaan pissinyt housuun etkä heittänyt hiekkaa sisaresi päälle, et tukistanut etkä tapellut leluista. Pöydässä soit kiltisti hiljaa ruokarukouksen jälkeen lautasen aina tyhjäksi. Et kinastellut tai kikatellu muiden lasten kanssa etkä vemppunu syöttötuolissa tai vanunut tuolista ruokapöydän alle kesken ruokailun
Osaan käytöstavat paremmin kuin muut.
Lapsistani puhumattakaan.
Oli vaan tosi nälkä ja palvelu hidasta..
Saatiin extra juomat.
Mites teillä? Kiitos?
Sori oli vähän pipa kireällä. :)
Olin aika kiltti tytön tylleröinen. Söin ihan kiltisti pöydässä. Mitä nyt juteltiin ja siitä joskus jotain torua.
huvikseni. En ole ennen asiaa pohtinutkaan.
Olin kiltti lapsi ja söin kiltisti sen, mitä ruokana milloinkin oli. Listalla ei ollut monia vaihtoehtoja ja sitä syötiin, mitä annettiin ja sillä hyvä. Ei ollut lupaa valittaa, eikä käpälöidä ruokia ja jos johonkin koskit, sen myös söit.
Istuin siis kiltisti ja hiljaa ja puolella persuksella penkin päässä, koska tilaa oli vähän :)
Tainnut aika kullata muistot. Uhmaikäiset lapset kehittyvät epänormaalisti jos eivät koe uhmaikää. Onko sinulla mielenterveysongelmia? Uhmaiässä opitaan tärkeitä minuuteen liittyviä asioita.. Jos uhmaikää ei ole olut sinulla ollenkaan, sinulla on aikuisena rikkinäinen minuus ja ehkä mielenterveyshäiriöitä.
Uhmaikä
3-vuotiaan elämää voi leimata uhmakausi. Uhmakaudella on tärkeä merkitys lapsen harjoitellessa oman tahdon ilmaisua ja säätelyä. Toisilla lapsilla uhma on 3-vuotispäivän kieppeillä jo taantumassa ja voi lakata äkillisestikin. Kehitys voi olla myös aaltomaista: lyhyehköä yhteistyökyvyn ja -halun vaihetta seuraa uusi uhmavaihe. Useimmilla uhmaikä laantuu viimeistään 4–5-vuotiaana.
Uhmaiän kuohunnat kokenut lapsi on käynyt läpi tärkeän vaiheen itsenäistymiskehitystä, joka kasvattaa hänestä itsenäisen persoonan. Jos vanhemmat asettavat turvalliset rajat, mutta antavat myös tilaa ilmaista ja harjoitella tahtomista, lapselle kehittyy totuudenmukainen kuva itsestään ja taidoistaan sekä siitä, mikä on yleisesti hyväksyttyä ja oikein.
3-vuotiaalla on jo selkeä tietoisuus omasta minästään. Hän yleensä käyttääkin itsestään sanaa minä ja ilmoittaa usein: ”Minä haluan!” Lapsi myös ymmärtää aiempaa selkeämmin olevansa tyttö tai poika.
Lapsi haluaa harjoitella omatoimisuutta ja toivoo, että hänen osaamisensa ja oikeat tekonsa huomataan ja niistä kiitetään. Rohkaisu, kiitos ja kehuminen tukevat lapsen itsetunnon kehittymistä; hänestä on ihanaa tuottaa vanhemmilleen iloa. Lapselta ei kuitenkaan saa vaatia liiallista pärjäämistä ja osaamista liian varhain. Lapsi on määrätietoisuudestaan ja avoimuudestaan huolimatta varsin herkkä ja pahoittaa mielensä helposti.
Lapsen tunne-elämää kehittää se, että vanhempi ymmärtää lapsen tunteita ja opettaa lastakin tunnistamaan tunteitaan sanoittamalla niitä: ”Sinua suututtaa, kun et saanut sitä lelua.” Samalla lapsi oppii nimeämään erilaisia tunteitaan. Vaikeiden tunteiden jakaminen vanhempien kanssa ja hyväksytyksi tuleminen kiukunkin keskellä ovat tärkeitä kokemuksia. Mahdollisuus saada lohdutusta ja rauhoittua vanhemman avulla antavat lapselle tunteen siitä, että hän on vanhemmalle rakas kaikkine tunteineen.
http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/kasvu_ja_kehitys/3_4-vuotias/persoonallisuus_ja_tunne-elama/
"Lapsi harjoittelee tahtomista
Kasvaminen itsenäisyyteen vaatii irtiottoa vanhemmista ja sen kokeilua, mitä omalla tahtomisella saa aikaan. Joillakin lapsilla tahtomisen harjoittelu menee ohi huomaamattomammin, joillakin se on hyvin vahvaa tahtomista aamusta iltaan: ”Anna vettä! Ei kun maitoa! Toinen muki! En halua! Ei! Ei!”
Lapsi voi saada valtavia kiukkukohtauksia, jos häntä rajoitetaan tai jos hän ei osaa jotain, mitä haluaisi osata – oman rajallisuuden tajuaminen turhauttaa. Suuria tunteita on vielä vaikea hallita ja kuvailla sanoilla, ja lapsi saattaakin turhautuessaan heittäytyä lattialle, polkea jalkaa, kirkua, huutaa, paiskoa, haukkua vanhempiaan, sätkiä ja kiemurrella. Tätä ei tarvitse pelästyä. Lapsen tunteet ovat myllerryksessä, ja hän tarvitsee rinnalleen turvallisen aikuisen.
Vanhemman haasteellinen, mutta tärkeä tehtävä on vakuuttaa, että lapsi on kiukkupäisenäkin hänelle rakas eikä maailma hajoa kiukkuun. Vanhemman tehtävä on myös pitää rauhallisesti ja määrätietoisesti kiinni järkevistä ja perustelluista rajoista. Näin hän auttaa lastaan rakentamaan totuudenmukaista kuvaa itsestään ja kyvyistään sekä myös siitä, mikä on yleisesti hyväksyttävää ja oikein.
Kiihkein tahtomisen ja itsenäistymisen harjoittelu helpottaa useilla lapsilla 3-vuotispäivän tienoilla tai viimeistään 4–5-vuotiaana, ja lapsi on entistä kypsempi ja valmiimpi uusiin haasteisiin."
-Normaalisti kehittyvä lapsi ei ole aina kiltisti.
Jos lapsi on aina yhtä kiltti vanhempien pitäisi huolestua. Lapsen tunne-elämän kehitys ei kulje normaalia tietä. Lapsen kuuluu kokeilla rajojaan ja opetella tahdon ja tunteiden ilmaisua. Lapselle se on hyväksyttyä, aikuisena sen harjoittelu lapsen tavoin johtaa vankilaan rikosrangaistuksen alle.
Sivusta laitan tämän. Äitini oli sen ajan lapsia, jolloin ruuasta oli tiukkaa. Meillä ruokailun kanssa ei pelleilty. Sitä piti syödä mukisematta, mitä annettiin ja pöydässä ei suvaittu kiukuttelua tms.
Mutta sitten...muualla kyllä kiukuteltiin. Muista jopa pissanneeni mielenosoituksellisesti muutamia kertoja matolldåe, kun en saanut haluamaani!
Eli se, että syömistilanteessa on noudattanut sääntöjä, ei tarkoita sitä, että lapsi olisi toiminut muissa tilanteissa yhtä kiltisti.
Tämä vain sivusta.
Minä olen ysäri ajan lapsia, mutta päivähoitajani tyyli oli se että se ruoka mitä oli se oli syötävä. Lapsi sitten oksenteli ja itki ja söi.
Minusta tosi sieltä ja tosi syvältä oleva tapa opettaa lasta syömään erilaisia ruokia, nimittäin ne ruuat joita itkien ja oksennellen pakotettuna söin, en syö vielä aikuisenakaan. Niihin tuli niin suuri kammo ja inho, etten pysty kun sitä mätti oksennuksen sekaisella pikantilla maulla.
Itse jos joskus äiti niin en milloinkaan lähde tuolla natsi tyylillä lasta opettaan syömään erilaisia ruokia. Lapsena makuaisti on erilainen ja vaikka aikuisten mielestä nyt olisi hieno ja kallis ruoka pöydässä ja lapsen ei pidä siitä kiukutella, niin lasta se ei paljoa hetkauta.
Minusta riittää että lapsi edes maistaa lusikallisen tai kaksi, niin hänen makuaisti alkaa tottua erilaisiin ruokiin ja makuihin.
Itse olen oppinut vasta aikuisena arvostamaan monia ruokia joita inhosin lapsena.
Vihasin borssikeittoa, mutta aikuisena syön sitä ja smetanan kanssa jopa maistuu ihan hyvälle. Tämä oli lapsena ruoka joka tökki ala-asteella todella pahasti ja sääntöjen vastaisesti kippasin kaiken roskiin
Minä taas opin syömään kaikkea. Tosin, en muista olleeni kranttu lapsenakaan.
Näin meillä on monenlaisia muistoja ja tapoja, ihmisiä.
Lapsenikaan eivät olleet nirsoja ruuan suhteen pieninä. En kyllä pakottanut syömään tai ei tarvinnut. Ovat syöneet aina kaikenlaista.
Lehmän kieli, munuaiset, linssit, härän kivekset meni lapsena ja aikuisena?
Kultaisia muistoja enimmäkseen. Ruokapöydässä ollaan siivolla ja sillä hyvä, siitä ei tingitä. Inhoan tänpäivän lapsporsaita vinkumassa ruokapöydässä kädet soossissa kylässäkin, saati kotonaan ja etenkin heidän velliperseisiä vanhempiaan. Sori tästä.
Kyllä mä kiukutella osasin ja tapella jalöin isoveljeänikin nenuun ja olin tukka nuottasilla siskon kanssa, enkä suostunut pitämään hametta päälläni.
Asiat ei ole aina, niinkuin luulet palstan ikioma pikkuinen psykiatri. Heippa sulle.
Meen nyt paistamaan joulutorttuja. Sulle en tarjois, kun kuitenkin nyrpistelisit nokkaas. Senkin paasaava kivi, paasikivi.
Aika aikaisin opimme ottamaan itse kattilasta. Äiti teki kyllä ruokaa, mutta odotti, että lapset osaa itse toimia.
Me olimme aika omatoimisia. Äitini kannusti meitä lapsia siihen.
Yläasteella keittiö oli määrätty minun valtakunnakseni :D Se oli minulle määräty työalue.
Tein ruuan ja siivosin sen päivittäin.
Meillä kävi muitakin syömässä, kuin omaa kotiväkeäni, työmiehiä, äitini palkollisia.
Kysytkö aina ensin luvan saadaksesi mitä haluat vai haluatko saadaksesi luvan kysyä?
Tekee kipeetä edes miettiä lapsuutta taikka ylipäätänsä mitään kun kaikki oli vielä hyvin ja turvallista.. Tahdon turvallisuudentunteeni takaisin.
Olin tismalleen tuollainen.
Olin rauhallinen, passiivinen ja ujo lapsi. En yleensä uskaltanut pyytää äitiltä mitään. Olisin kyllä halunnut esim. nähdä enemmän sukulaisia. Mutta olin niin ujo, etten uskaltanut pyytää sitä.
Teini-iässä, koska ympärilläni olevat ihmiset tekivät tyhmiä asioita, minäkin sorruin siihen muutamia kertoja. Yritin sopeutua joukkoon. En kuitenkaan niin paljon mokaillut, kuin ihmiset ympärilläni.
Kuitenkin, jos on vaikka yhden kerran tehnyt jonkun asian, se ei automaattisesti tarkoita sitä, että se on jonkinlainen käyttäytymistapa, jota on toistanut koko elämän ajan. Se on voinut olla poikkeus siihen, miten yleensä käyttäytyy.
En. Olin se joka kattoi pöydän ja kutsui muut syömään. Ja ruokailun jälkeen siivosi kaikki astiat pois ja tiskasi tiskit. Oli hauskaa :)
Minä en saanut kotona ruokaa, jouduin kaapista ryynejä maidon kera syödä ja tonnikalaa purkista.
Lämmintä ruokaa harvoin mutta onneksi koulusta sai.