Saitin koklipiläiset

Älyttömyyksiä kirjoittavat koklipiläiset tällä saitilla ovat rautalehti, antiteesi, Wiljami. Tapio.Talvi, historioitsija, Tacitus ja joukko kirjoittajia, jotka käyttävät aina eri nimimerkkiä, mikä on jokin sana varsainaisesta esityksestä. Nämä viimemainitut ovat surkeimpia tapauksia, kun heitä ei voi liittää mihinkään vakiintuneeseen nimimerkkiin. Tämä joukko on sellaista, jonka kanssa ei keskusteluun vakavasti suhtautuvien kannata edes vastata.

Sitten saitilla usein esiintyvät koklipiläiset Mielipidepankki ja Jaba 43, joilla on sama sanoma kuin noilla em. terroristeillä, mutta he ovat analyyttisempiä; heidän viesteihinsä minäkin usein vastaan.

Sitten on oma lukunsa K.K.Korhonen, hän on täyskahaeli, mutta joskus vastaan lyhyesti hänen pitkiin vuodatuksiinsa oikaistakseni hänen väärät todistukset Kekkosesta ja Tannerista.
812091
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 81

Vanhimmat

Kepu pettää aina ja raskaasti. Ääni pois ja saa mennä.

Äänestä
  • ... pyrkimässä luetteloon?

    Äänestä

  • oivahärkönen kirjoitti:

    ... pyrkimässä luetteloon?

    Teloittakaa muita.

    Äänestä

  • oivahärkönen kirjoitti:

    ... pyrkimässä luetteloon?

    Palstan viisain arvostelija.

    Äänestä

  • hotmail kirjoitti:

    Palstan viisain arvostelija.

    Osuma:-))))))))!!!!!!!!!!!!!!!!

    Äänestä

Kuka oli alkuperäinen Tacitus?

Äänestä
  • ... mutta Publius Cornelius Tacitus (55-120) oli Rooman konsuli ja suuri kirjailija ja historioitsija. Hänellä oli erityisen synkkä näkemys maailmasta ja ihmisistä. Hän osasi selittää kaikki asiat pahimmalla mahdollisella tavalla.

    Vai mahdatko tarkoittaa Marcus Claudius Tacitusta (200-276), joka oli Rooman keisari puolisen vuotta?

    Äänestä

  • Ikkunanpesijä kirjoitti:

    ... mutta Publius Cornelius Tacitus (55-120) oli Rooman konsuli ja suuri kirjailija ja historioitsija. Hänellä oli erityisen synkkä näkemys maailmasta ja ihmisistä. Hän osasi selittää kaikki asiat pahimmalla mahdollisella tavalla.

    Vai mahdatko tarkoittaa Marcus Claudius Tacitusta (200-276), joka oli Rooman keisari puolisen vuotta?

    Tätä ensimmäistä tietysti tarkoitin.

    Äänestä

Onko tosiaan asiat kepulaisilla niin vähissä, että pitää keskittyä arvoistelemaan muiden kirjoittajien ajatusmaailmaa. Ei ole mikään ihme, ettei kepulaiset saa mitään aikaiseksi esimerkiksi työttmyyden kanssa. Vain valta sen itsensä vuoksi näyttää kepuja kiinnostavan.

Äänestä
  • vähentämään kun irtisanomisia tulee jatkuvasti lisää.

    Äänestä

  • Tämähän on perinteinen taistolais-keskustalaisen puoluekoulun keino.

    Kun taistolainen/keskustalainen jää tappiolle keskustelussa, viimeinen keino on keskustelukumppanin nollaaminen.

    Alkio-opiston ja Sirola-opiston yhteiset opettajat ovat tätä kauan opettaneet. Oiva "Risto" Härkönen on puoluekoulun parhaita poikia. Aikoinaan KGB:n yhteyshenkilönä "Risto" Härkönen oppi miten propagandaa tehdään.

    Äänestä

  • CITY-Kustaa kirjoitti:

    Tämähän on perinteinen taistolais-keskustalaisen puoluekoulun keino.

    Kun taistolainen/keskustalainen jää tappiolle keskustelussa, viimeinen keino on keskustelukumppanin nollaaminen.

    Alkio-opiston ja Sirola-opiston yhteiset opettajat ovat tätä kauan opettaneet. Oiva "Risto" Härkönen on puoluekoulun parhaita poikia. Aikoinaan KGB:n yhteyshenkilönä "Risto" Härkönen oppi miten propagandaa tehdään.

    Oli kova sana 1970-luvulla, Jori C. Enhrooth tiesi kaikki opiston käyneet, sillä oli musta lista heistä. Tuli aitoja kommunisteja siitä opistosta.

    Äänestä

  • hotmail kirjoitti:

    Oli kova sana 1970-luvulla, Jori C. Enhrooth tiesi kaikki opiston käyneet, sillä oli musta lista heistä. Tuli aitoja kommunisteja siitä opistosta.

    Täyttä potaskaa... siellä on
    opiskellut useampikin ns. "ei-kommunisti"... ja
    luennoitsijoina on ollut
    ties kuka... minäkin - useamman kuin yhden kerran;-)))

    Äänestä

  • rautalehti kirjoitti:

    Täyttä potaskaa... siellä on
    opiskellut useampikin ns. "ei-kommunisti"... ja
    luennoitsijoina on ollut
    ties kuka... minäkin - useamman kuin yhden kerran;-)))

    joku sinun luentosi Sirolassa. Taputtivatko kuuntelijat käsiään niinkuin Breshnev ja Zcserenenko Kremlin terassilla?

    Ja miksi nykyluentosi ovat taantuneet niin lyhyeksi, kun ei tule paljon muuta kuin että: roskajoukko koko Kepu? :)

    Äänestä

  • kuulla.. kirjoitti:

    joku sinun luentosi Sirolassa. Taputtivatko kuuntelijat käsiään niinkuin Breshnev ja Zcserenenko Kremlin terassilla?

    Ja miksi nykyluentosi ovat taantuneet niin lyhyeksi, kun ei tule paljon muuta kuin että: roskajoukko koko Kepu? :)

    Oppilaitoksissa ei ole tapana taputtaa opettajalle... oliko uutinen?

    Äänestä

  • rautalehti kirjoitti:

    Oppilaitoksissa ei ole tapana taputtaa opettajalle... oliko uutinen?

    omille puheilleen, ennen politbyroon kokouksissa, niinkuin tällä saitillakin. Jos ei joku kehu jotakin "tutkielmaa" niin sitten pitää kehua itse.

    Minä kyllä saattaisin (paksunahkaisena huumorin ystävänä), lukea niitä sinun Sirola opiston luentojasi, mikäli niitä olisi jostain saatavissa.

    Olisihan se jonkinlaista dokumenttiä lähihistoriaan.

    Ja nimenomaan DOKUmenttiä! :)

    Äänestä

Nyt Oiva Härkönenkin on liittynyt kepupsykologien joukkoon ja antaa minustakin seuraavan lausunnon:

>> Sitten on oma lukunsa K.K.Korhonen, hän on täyskahaeli, mutta joskus vastaan lyhyesti hänen pitkiin vuodatuksiinsa oikaistakseni hänen väärät todistukset Kekkosesta ja Tannerista.

Äänestä
  • Olen samaa mieltä.

    Äänestä



  • kokeilla kirjoitti:

    nuo linkit siitä esikatselukohdasta ennenkuin lähettää.

    Tiedän. Niin yleensä teen, mutta nyt unohtui. Kiitos kuitenkin muistutuksesta!

    Äänestä

  • "Onkohan oikein viisasta kepulaista olemassakaan"

    Miksi epäilys? Ei ole, Eihän se olisi kepulainen jos olis viisas.

    (Kekkonen oli älykäs, vaikka konna, mutta ei se ollutkaan kepulainen, vaan maalaisliittolainen)

    Äänestä

  • K.K.Korhonen kirjoitti:

    Tuo laittamani linkki taisi olla vajaa, kun ei toimi. Ehkäpä tämä toimisi:

    http://www.paallystoliitto.fi/viisi_03/perinne.htm

    Ei ihme että ne kommarijutut tulee niin sujuvasti.

    Tuomiojakin on aikalailla samanlainen näöltään ja jutuiltaan. Sosialisti mikä sosialisti.

    Äänestä

  • näköinenkin kirjoitti:

    Ei ihme että ne kommarijutut tulee niin sujuvasti.

    Tuomiojakin on aikalailla samanlainen näöltään ja jutuiltaan. Sosialisti mikä sosialisti.

    Ei tuo kuva ole näköiseni. Kokeilin vain hetken tuollaista partaa - ei hyvä. Katsopa tästä uudemmasta, viime kesältä; tuollainen iloinen veikko - Hymyilevä Apollo - minä oikeasti olen! Ja mitään minä en inhoa enemmän kuin kommunisteja - en kepulaisiakaan (vaikka ei kai niillä mitään eroa ole).

    http://galleria.suomi24.fi/K.K.Korhonen

    Itserakkauttako? Ei tietenkään, vaan totuudenrakkautta. En halua antaa väärää informaatiota tässäkään!!!

    Äänestä

  • näköinenkin kirjoitti:

    Ei ihme että ne kommarijutut tulee niin sujuvasti.

    Tuomiojakin on aikalailla samanlainen näöltään ja jutuiltaan. Sosialisti mikä sosialisti.

    Onko tuo törkyturpa sama tyyppi kuin tässä linkissä oleva nuori mies?

    http://www.paallystoliitto.fi/viisi_03/kers.htm

    Sitä se viina ja muu elostelu tekee. Voi, voi.

    Äänestä

  • Jumalankuva kirjoitti:

    Onko tuo törkyturpa sama tyyppi kuin tässä linkissä oleva nuori mies?

    http://www.paallystoliitto.fi/viisi_03/kers.htm

    Sitä se viina ja muu elostelu tekee. Voi, voi.

    Tuemeltunut? Tarkoitat kai turmeltunut? Ei, vaan aika on hieman patinoinut, antanut tiettyä arvokkuutta. Elettyjen vuosien tuoma viisaus ja iloa elämään tuova tasapainoisuus näkyy kyllä paremmin tuosta profiilini kuvasta. On tuossa toisessa vastineessani; katso ja ihaile!

    Äänestä

  • Koskas ne jutut on niissä Sinibaretilehdissä? Saadaankos me lukea niitä täällä?

    Äänestä

  • hei, mutta oletkos nyt vallan unohtanut kertoa meille palstalaisille, mitä wc-paperia käytät;-)))

    t:jarmo

    Äänestä

  • t:jarmo kirjoitti:

    hei, mutta oletkos nyt vallan unohtanut kertoa meille palstalaisille, mitä wc-paperia käytät;-)))

    t:jarmo

    Lambia;-)))))))))))))))))))

    Äänestä

  • Vanha Veteraani kirjoitti:

    Koskas ne jutut on niissä Sinibaretilehdissä? Saadaankos me lukea niitä täällä?

    Tuota viimeistä juttusarjaani on jo ollut Sinibaretti-lehden kolmessa viimeisessä numerossa ja kolmessa tulee vielä olemaan. Olen niistä talvisotaa käsittelevän osuuden jo täälläkin julkaissut. Ehkäpä julkaisen joskus myös seuraavat – jatkosotaa, ”vaaran vuosiamme” ja nykyisiä turvallisuustarpeitamme käsittelevät – kun ne on ensin julkaistu mainitussa lehdessä.

    Äänestä

  • t:jarmo kirjoitti:

    hei, mutta oletkos nyt vallan unohtanut kertoa meille palstalaisille, mitä wc-paperia käytät;-)))

    t:jarmo

    No en ainakaan Maaseudun Tulevaisuutta, Ilkkaa tai Keskisuomalaista, kun niitä ei kestäisi minun perseenikään.

    Äänestä

  • K.K.Korhonen kirjoitti:

    No en ainakaan Maaseudun Tulevaisuutta, Ilkkaa tai Keskisuomalaista, kun niitä ei kestäisi minun perseenikään.

    Kokeile saunanpesää... siellä ne ajavat asiansa.

    Äänestä

  • K.K.Korhonen kirjoitti:

    No en ainakaan Maaseudun Tulevaisuutta, Ilkkaa tai Keskisuomalaista, kun niitä ei kestäisi minun perseenikään.

    miksi muuten pilkkaat niitä ihmisiä jotka ovat aikanaan sinun palkkasi maksaneet ja nyt maksavat eläkkeesi?

    Äänestä

  • Åke kirjoitti:

    miksi muuten pilkkaat niitä ihmisiä jotka ovat aikanaan sinun palkkasi maksaneet ja nyt maksavat eläkkeesi?

    Miten niin? Ei Oiva Härkönen ja muut kepuhurahtaneet minun palkkaani ja eläkkeitäni ole maksaneet. Enkä minä pilkkaa heitätkään, en ketään, kerron vain rehellisen näkemykseni asioista, sen, minkä näen totuudeksi.

    Niin, minulle oli jo monta palkanmaksajaa jo ennen sotaväki-ikääni, sitten valtio - siis kaikki veronmaksajat, joissa ei paljon kepulaisia ole - maksoi palkkani 25 vuotta, sitten talonpoikien omistama Valio, jonka omistajissa on kepulaisiakin ja tulin heitä tuntemaankin, mutta ei heissä ollut lainkaan tämän saitin hurahtaneiden kaltaisia. Noilta kahdelta minä myös saan varsinaiset eläkkeeni, joskin saan sitä hieman myös Helsingin kaupungilta, jolle tein runsaan 10 vuoden ajan erinäisiä hommia sivutöikseni.

    Äänestä

  • K.K.Korhonen kirjoitti:

    Miten niin? Ei Oiva Härkönen ja muut kepuhurahtaneet minun palkkaani ja eläkkeitäni ole maksaneet. Enkä minä pilkkaa heitätkään, en ketään, kerron vain rehellisen näkemykseni asioista, sen, minkä näen totuudeksi.

    Niin, minulle oli jo monta palkanmaksajaa jo ennen sotaväki-ikääni, sitten valtio - siis kaikki veronmaksajat, joissa ei paljon kepulaisia ole - maksoi palkkani 25 vuotta, sitten talonpoikien omistama Valio, jonka omistajissa on kepulaisiakin ja tulin heitä tuntemaankin, mutta ei heissä ollut lainkaan tämän saitin hurahtaneiden kaltaisia. Noilta kahdelta minä myös saan varsinaiset eläkkeeni, joskin saan sitä hieman myös Helsingin kaupungilta, jolle tein runsaan 10 vuoden ajan erinäisiä hommia sivutöikseni.

    Puhut vain kepulaisista, jotka tekevät sitä ja tätä ja edustavan sitä tai tuota.

    Et sinä ole ole rajannut ketään kepulaista tuosta ryhmästä pois, vaan sisällättänyt kaikki siihen. Ja vaalien alla puhuit lannalle haisevista kepulaisista ja toivoit heidän pysyvän siellä lantatunkioillaan.

    Anteeksi vain herkkänahkaisuuteni mutta minusta ei tunnu mitenkään mukavalta lueskaella edellä mainitun kaltaisia juttuja ja samalla vielä kustantaa tuon puhujan elämistä.

    Kaiken lisäksi tämä sinun lauseesi "kerron vain rehellisen näkemykseni asioista, sen, minkä näen totuudeksi." kuulostaa aivan samalta kuin "puhun niin totta kuin osaan".

    Äänestä

  • Åke kirjoitti:

    Puhut vain kepulaisista, jotka tekevät sitä ja tätä ja edustavan sitä tai tuota.

    Et sinä ole ole rajannut ketään kepulaista tuosta ryhmästä pois, vaan sisällättänyt kaikki siihen. Ja vaalien alla puhuit lannalle haisevista kepulaisista ja toivoit heidän pysyvän siellä lantatunkioillaan.

    Anteeksi vain herkkänahkaisuuteni mutta minusta ei tunnu mitenkään mukavalta lueskaella edellä mainitun kaltaisia juttuja ja samalla vielä kustantaa tuon puhujan elämistä.

    Kaiken lisäksi tämä sinun lauseesi "kerron vain rehellisen näkemykseni asioista, sen, minkä näen totuudeksi." kuulostaa aivan samalta kuin "puhun niin totta kuin osaan".

    Olen rajannut täälläkin eräitä kepulaisia pois siitä yhdellä kiiluvalla silmällään maailmaa hyvin pienestä raosta katselevasta porukasta, joihin enemmistö tämän saitin kepulaisista kuuluu. Myös tämän ketjun avaaja.

    Korkeammalla tasolla olen myös tehnyt rajauksia puhumalla mm. Johannes Virolaisesta hyvin myönteisesti, minkä hän ansaitsee. Matti Vanhastakin olen arvioinut aina vain myönteisemmin. Ja Eero Lankia sai minulta täällä ymmärtämystä silloinkin kun hänen oma väkensä löi häntä hänen yksityisasioittensa vuoksi.

    Valion johtajistossakin oli ainakin yksi tunnettu kepulainen, Marjatta Väänänen, lujatahtoinen, mutta myös viisas ja rehellinen nainen. Valion hallituksesta ja hallintoneuvostosta tulin tuntemaan monta henkilöä, jotka olivat kotikunnissaan Keskustan valtuutettuina ja muissakin puolueen luottamustehtävissä, ja myös he olivat reiluja ja viisaita kansanmiehiä, joiden kanssa oli "palkkarenginkin" helppo tulla juttuun.

    Täällä olevissa keskustalaisisa on mielstäni tosiaankin harvinaisen paljon noita alussa kuvaamiani tyyppejä, ja niin pljon en voi tehdä omalletunnolleni väkivaltaa, että rupeaisin kehumaan sellaisia. Heitä minä kutsun kepulaiseksi, mitkä ovat eri ihmisluokkaa kuin keskustalaiset. Kepulaisten laumahenkisen yhdenmukaisuuden vuoksi puhun myös kepulaumasta tai kepukatraasta, joku muu näkyy puhuvan kepukarjasta.

    Varmaan tuollaisia rajoittuneita tyyppejä on muidenkin puolueisen kuin Keskustan kannattajissa, mutta minun asiani ei ole puhua heistä, eikä ainakaan keskustan saitilla.


    >> minusta ei tunnu mitenkään mukavalta lueskaella edellä mainitun kaltaisia juttuja ja samalla vielä kustantaa tuon puhujan elämistä.

    Äänestä

  • Åke kirjoitti:

    Puhut vain kepulaisista, jotka tekevät sitä ja tätä ja edustavan sitä tai tuota.

    Et sinä ole ole rajannut ketään kepulaista tuosta ryhmästä pois, vaan sisällättänyt kaikki siihen. Ja vaalien alla puhuit lannalle haisevista kepulaisista ja toivoit heidän pysyvän siellä lantatunkioillaan.

    Anteeksi vain herkkänahkaisuuteni mutta minusta ei tunnu mitenkään mukavalta lueskaella edellä mainitun kaltaisia juttuja ja samalla vielä kustantaa tuon puhujan elämistä.

    Kaiken lisäksi tämä sinun lauseesi "kerron vain rehellisen näkemykseni asioista, sen, minkä näen totuudeksi." kuulostaa aivan samalta kuin "puhun niin totta kuin osaan".

    Karkasi tuo edellinen, ja jäi kysymättä, mitä tarkoitat tuolla:

    >> minusta ei tunnu mitenkään mukavalta lueskaella edellä mainitun kaltaisia juttuja ja samalla vielä kustantaa tuon puhujan elämistä.

    Äänestä

Jospa hieman jatkaisin edellä sanomaani:

Tarkemmin juttuasi katsottuani huomaan, että olet luetteloinut siinä joukon tämän saitin parhaita kirjoittajia. Useimmilla heistä näkyy olevan paljon tietoa ja myös taitoa sen esittämiseen. Älyäkin heillä täytyy siis olla.

Ja Sinä lyöt heihin älyttömän leiman. Mitä luulet sen kertovan omasta älykkyydestäsi? No, olethan sen tasoa osoittanut tarpeeksi monissa mielipiteissäsi.

Selkeästi porvarillisen Jaban ja yhtä selkeästi sosialidemokraatin Mielipidepankin niputat yhteen "koklip"-termin alle. Todella älykästä tuo kepupsykologinen analysointi, jolla mm. toisten analyyttisyyttä arvioit!

Minun osakseni riittää siis vain olla kaheli. No, saanhan olla sitä hyvässä seurassa tulemalla mainituksi tuolla listalla. Olisin vihainen, jos joku laittaisi minut missä tahansa asiassa samalle listalle Sinun kanssasi.

Ps. Turhaa oli tuo pitkä vastineeni edellä, sillä en olisi tarvinnut noita todisteita, ja ethän Sinä sitäpaitsi lue pitempiä kirjoituksia kuin mitä itse tuotat. Olen näköjään saanut puoltavia lausuntoja tarpeeksi tässäkin ketjussa ja joskus aikaisemminkin täällä. Ja terve itsetuntoni saa minut uskomaan, että uskaltautuisin kilpailuun kanssasi millä tahansa henkisellä alueella, jos sellainen olisi vain mahdollista. Vaikka älykkyysosamääräni ei olekaan yli 200, kuten eräs kepulainen ilmoitti täällä kerran itsellään olevan.

Äänestä
  • "Vaikka älykkyysosamääräni ei olekaan yli 200, kuten eräs kepulainen ilmoitti täällä kerran itsellään olevan."

    Tuskinpa Oiva tai muutkaan kepulaiset ymmärtävät heittoasi. Kertokaapa kepulaiset, mitä tuollainen älykkyysosamäärä merkitsisi!

    Äänestä

Se on Oiva silleen, että sinä kun olet parantumaton tosikko ja hieman yksinkertainen, niin nokkelammat vievät sinua niinkuin pässiä narussa. Sitten kun sukkanauhasytytyksesi lopulta toimii ja sen huomaat, olet pirun vihainen itsellesi ja sitä peittääksesi alat sättimään muita. Tästä vain on kysymys.

Onko tämä sanottu tarpeeksi lyhyesti?

Äänestä
  • Osui - ja upposi.

    Äänestä

Lesti-inssi on luemma taas käynyt hakemassa uskolleen vahvistusta seuroista... onnea vaan.

Äänestä

"Älyttömyyksiä"... "terroristeillä"... "täyskahaeli"

Oletpas sitten valinnut nk. asialinjan itsellesi.

On se kyllä kiva, että kerrot, kenelle vastaat ja miksi. Mutta mitä ihmettä se oikeasti ketään kiinnostaa?

Äänestä
  • oleva kirjoitusten määrä osoittaa sen että, näitä "saittilaisia" kiinnostaa nimenomaan vastailla niille kirjoittajille joiden älykkyysosamäärä ei ole kovin korkea.
    (Kapi-ukkokin on todistanut sen monta kertaa)

    Äänestä

  • alla.. kirjoitti:

    oleva kirjoitusten määrä osoittaa sen että, näitä "saittilaisia" kiinnostaa nimenomaan vastailla niille kirjoittajille joiden älykkyysosamäärä ei ole kovin korkea.
    (Kapi-ukkokin on todistanut sen monta kertaa)

    Annoit siitä itse juuri väkevästi vakuuttavan todistuksen... mistä onnittelut.

    Äänestä

  • rautalehti kirjoitti:

    Annoit siitä itse juuri väkevästi vakuuttavan todistuksen... mistä onnittelut.

    sinulle!

    Äänestä

  • myös.. kirjoitti:

    sinulle!

    Kiittää hän;-)))

    Äänestä

Huomaan, että olet Oiva saanut Sinulle ennätyksellisen määrän vastineita, kun teit avauksen oikeasta aiheesta. Onnittelen! Tuo ”koklip” näkyy olevan mielenkiinnon herättämiseksi melkein yhtä hyvä taikasana kuin Kekkonen.

Kai niissä sitten kummassakin on jotain suurta. ”Koklipissä” varmasti Paavo ”Suuri” Lipposen ansiosta. Kekkosen suuruuden me molemmat hyvin tunnemme: sen suurempaa ketkua ei ole poliittisella näyttämöllämme koskaan esiintynyt. Eikä ketkuilullaan likimainkaan yhtä hyvin menestynyttä.

Ehkä toinen ”menestystekijä” avauksessasi on se, että otit minut siihen mukaan. Joku on todennut, että pelkkä nimeni esiintyminen saa kepukatraan vauhkoontumaan. Itse olen huomannut, että jos eräänä kauniina päivänä sanon, että ”kaunis ilma tänään”, niin kepukuoro alkaa heti ulvoa, että ”persoonallisuushäiriöinen narsistinen psykopaatti kehuu taas itseään”.

No, noiden vastineitteni perusteella tuollaiseen reagointiin olisi syytäkin, jos …Mitäpä niitä selittämään. Totean vain, että itserakkauteni on teidän syytänne: ”monilla tantereilla taistelleena” luulin silti olevani vain ihan tavallinen ennen kuin tutustuin teihin, kepulaiset.

En minä ole ulkonäöstänikään niin itserakas, kuin mitä tosikoimmat voisivat edellä olevista päätellä. Ihan ikäiseni näköinen äijä olen. Mutta olen sentään kehdannut laittaa naamatauluni näytille, minkä vain pari kepulaista on vaalimainoksissaan uskaltanut tehdä. Mutta kun olen kertonut niin paljon itsestäni, niin miksi peittelisin pärstäänikään, vaikka se saattaa olla jonkun nyrkille haluttu maalitaulu. Sinulla, Oiva, en toki epäile sellaisia haluja olevan.

Äänestä

Älä sotke Väinö Tanneria (sd) samaan heikkolahjaisten sarjaan johon Urho Kekkonen kuului. Pelastaakseen itsensä kirjoitelmistaan núoleskeli mennen tunnun Paasikiveä ja neukkuja elämänsä loppuun saakka.

Vaimö Tanner oli suoraselkäinen sosialidemokraatti ja kantoi vastuunsa kuten suomalainen vankiloita myöten.

Äänestä
  • ... pitäisi puhua Tannerista ja Kekkosesta. Sijoitin heidät samaan lauseeseen siksi, että ystävämme KKK puhuu vain näistä kahdesta historian henkilöstä.

    Oli onnemme, että meillä oli rauhantekoon ja sodanjälkeiseen elämään sellaiset miehet kuin Paasikivi ja Kekkonen, joiden selkä ei ollut niin jäykkä kuin Tannerilla oli. Tannerhan jäi sodan juoksuhautoihin ja jatkoi "sotaansa" suoraselkäisenä elämänsä loppuun saakka. Hän ei tajunnut sitäkään, että juoksuhaudassakin pärjää paremmin kun koukistaa selkäänsä.

    Äänestä

  • oivahärkönen kirjoitti:

    ... pitäisi puhua Tannerista ja Kekkosesta. Sijoitin heidät samaan lauseeseen siksi, että ystävämme KKK puhuu vain näistä kahdesta historian henkilöstä.

    Oli onnemme, että meillä oli rauhantekoon ja sodanjälkeiseen elämään sellaiset miehet kuin Paasikivi ja Kekkonen, joiden selkä ei ollut niin jäykkä kuin Tannerilla oli. Tannerhan jäi sodan juoksuhautoihin ja jatkoi "sotaansa" suoraselkäisenä elämänsä loppuun saakka. Hän ei tajunnut sitäkään, että juoksuhaudassakin pärjää paremmin kun koukistaa selkäänsä.

    sonnassa kuten keskustaliikkeeseen sopiikin.
    Vaikka olenkin maalaisliittolais-keskustalainen arvostin suoraselkäistä Tanneria. Kekkonen se juoksi milloin suojeluskuntalaisena milloin etsivän poliisin asiamiehenä ja syyttäjänä oikeudessa, kun tuomittiin isänmaallisia miehiä.
    Eteenpäin pääsi kun muisti nuolla toisten varpaiden välitkin.

    Kekkonen käänsi takkinsa jatkuvasti sen mukaan mistä sopiva tuuli kuljetti eteenpäin.

    Äänestä

  • mie landelta kirjoitti:

    sonnassa kuten keskustaliikkeeseen sopiikin.
    Vaikka olenkin maalaisliittolais-keskustalainen arvostin suoraselkäistä Tanneria. Kekkonen se juoksi milloin suojeluskuntalaisena milloin etsivän poliisin asiamiehenä ja syyttäjänä oikeudessa, kun tuomittiin isänmaallisia miehiä.
    Eteenpäin pääsi kun muisti nuolla toisten varpaiden välitkin.

    Kekkonen käänsi takkinsa jatkuvasti sen mukaan mistä sopiva tuuli kuljetti eteenpäin.

    >> Kekkonen käänsi takkinsa jatkuvasti sen mukaan mistä sopiva tuuli kuljetti eteenpäin.

    Äänestä

  • mie landelta kirjoitti:

    sonnassa kuten keskustaliikkeeseen sopiikin.
    Vaikka olenkin maalaisliittolais-keskustalainen arvostin suoraselkäistä Tanneria. Kekkonen se juoksi milloin suojeluskuntalaisena milloin etsivän poliisin asiamiehenä ja syyttäjänä oikeudessa, kun tuomittiin isänmaallisia miehiä.
    Eteenpäin pääsi kun muisti nuolla toisten varpaiden välitkin.

    Kekkonen käänsi takkinsa jatkuvasti sen mukaan mistä sopiva tuuli kuljetti eteenpäin.

    Voi taivahan taatto minkälainen paskahousu!

    Äänestä

  • K.K.Korhonen kirjoitti:

    >> Kekkonen käänsi takkinsa jatkuvasti sen mukaan mistä sopiva tuuli kuljetti eteenpäin.

    Korhoselle

    Äänestä

  • mie landelta kirjoitti:

    sonnassa kuten keskustaliikkeeseen sopiikin.
    Vaikka olenkin maalaisliittolais-keskustalainen arvostin suoraselkäistä Tanneria. Kekkonen se juoksi milloin suojeluskuntalaisena milloin etsivän poliisin asiamiehenä ja syyttäjänä oikeudessa, kun tuomittiin isänmaallisia miehiä.
    Eteenpäin pääsi kun muisti nuolla toisten varpaiden välitkin.

    Kekkonen käänsi takkinsa jatkuvasti sen mukaan mistä sopiva tuuli kuljetti eteenpäin.

    "Vaikka olenkin maalaisliittolais-keskustalainen arvostin suoraselkäistä Tanneria."
    ---------------------------------
    ...ei haittaa, pääasia on, että äänestät kepua!

    Äänestä

  • mie landelta kirjoitti:

    sonnassa kuten keskustaliikkeeseen sopiikin.
    Vaikka olenkin maalaisliittolais-keskustalainen arvostin suoraselkäistä Tanneria. Kekkonen se juoksi milloin suojeluskuntalaisena milloin etsivän poliisin asiamiehenä ja syyttäjänä oikeudessa, kun tuomittiin isänmaallisia miehiä.
    Eteenpäin pääsi kun muisti nuolla toisten varpaiden välitkin.

    Kekkonen käänsi takkinsa jatkuvasti sen mukaan mistä sopiva tuuli kuljetti eteenpäin.

    ... Kekkonen takkinsa. Se tapahtui -42 vuoden alussa. Silloin Kekkonen ja moni muukin havaitsi, että Suomi (siinä mukana Kekkonenkin, ei tosin johtavalla paikalla silloin olleena) oli tehnyt hirvittävän virheen lähtemällä Natsi-Saksan kumppanina korjaamaan talvisodassa kokemaansa vääryyttä. Silloin Kekkonen tajusi, että N-liitto voittaa sodassa Saksan ja me joudumme sitä tietä turmioon. Siitä alkaen Kekkonen toimi rauhan aikaansaamiseksi ja ajoi koko loppuelämänsä, 40 vuotta, johdonmukaisesti sellaista politiikkaa itänaapurin suhteen, joka oli meille ainoa mahdollisuus tilanteessa, jossa olimme sodan seurauksena joutuneet N-liiton etupiiriin.

    Tämän "ystävyyspolitiikan" avulla pelastimme maan joutumasta kommunistien ja tiukemmin neukkujen valtaan. Tämän politiikan varjossa me rakensimme vauraan maan, jossa vallitsi sosiaalinen ja alueellinen tasapaino, demokratia ja markkinatalous. Tämän varjossa me loimme meille elintärkeät kaupalliset ja poliittiset suhteet länteen. Olimme N-liiton alkaessa -80-luvun puolenvälin paikkeilla hajota maailman vauraimpia maita ja olimme valmiit ottamaan paikkamme läntisen Euroopan vapaiden kansojen joukossa.

    Äänestä

  • oivahärkönen kirjoitti:

    ... Kekkonen takkinsa. Se tapahtui -42 vuoden alussa. Silloin Kekkonen ja moni muukin havaitsi, että Suomi (siinä mukana Kekkonenkin, ei tosin johtavalla paikalla silloin olleena) oli tehnyt hirvittävän virheen lähtemällä Natsi-Saksan kumppanina korjaamaan talvisodassa kokemaansa vääryyttä. Silloin Kekkonen tajusi, että N-liitto voittaa sodassa Saksan ja me joudumme sitä tietä turmioon. Siitä alkaen Kekkonen toimi rauhan aikaansaamiseksi ja ajoi koko loppuelämänsä, 40 vuotta, johdonmukaisesti sellaista politiikkaa itänaapurin suhteen, joka oli meille ainoa mahdollisuus tilanteessa, jossa olimme sodan seurauksena joutuneet N-liiton etupiiriin.

    Tämän "ystävyyspolitiikan" avulla pelastimme maan joutumasta kommunistien ja tiukemmin neukkujen valtaan. Tämän politiikan varjossa me rakensimme vauraan maan, jossa vallitsi sosiaalinen ja alueellinen tasapaino, demokratia ja markkinatalous. Tämän varjossa me loimme meille elintärkeät kaupalliset ja poliittiset suhteet länteen. Olimme N-liiton alkaessa -80-luvun puolenvälin paikkeilla hajota maailman vauraimpia maita ja olimme valmiit ottamaan paikkamme läntisen Euroopan vapaiden kansojen joukossa.

    Tuon saman litanian, täsmälleen samanlaisena, toistat jo ainakin sadannen kerran. Mutta valhe ei muutu todeksi, vaikka sen kuinka monta kertaa toistaisi, eivätkä nykyihmiset rupea siihen uskomaankaan niin kuin uskoivat aikanaan jatkuvasti toistettuihin valheisiin, että Neuvostoliitto on maailman edistyksen esitaistelija ja rauhan vahvin puolustaja ja että Kekkonen on meille korvaamaton.

    Kuinka Sinä kehtaat toistella tuollaista, kun niin moni muukin kuin minä on täällä pitävin todistein tuonut esille Kekkosen lukuista käännökset vuodesta 1918 alkaen vuoteen 1942 saakka. Ei kai hän voinut enää sen jälkeen käännöstä tehdä, kun oli syistä joita on esitetty antautunut NL:n palvelijaksi ja vienyt myös Suomen sen pihteihin.

    Sinun Suomesi varakkuudessaan ja kaikessa loistossaan on ollut jo Kekkos-aikana aivan erilainen kuin minun ja monen muun. Se enemmistön tuntema Suomi oli taloudellisesti köyhä ja henkisesti ahdistava maa, josta 300 000 ihmistä karkasi Ruotsiin leveämmän leivän ja vapaamman ilmapiirin perästä. Tilastot osoittivat suurta kuilua Suomen ja länsidemokratioiden välillä, ja jokainen, joka silloin liikkui noissa maissa, sai sen omin silminkin havaita. Samoin kuulla noiden maiden ihmisten käsityksiä Suomesta, ja ne eivät todella suomalaista ilahduttaneet.

    Totta on vain se, että muutos alkoi tapahtua heti Kekkosesta päästyämme, ensin demokratiassamme ja parlamentarimissamme ja sitten myös taloudellisella puolella. 1980-luvulla rakennettua pohjaa ei voinut täysin murtaa syvä lamakaan, mikä oli syvempi kuin muissa länsimaissa siksi, että taloutemme ei ollut päässyt vielä eroon Kekkosen luomasta lujasta sidonnaisuudesta NL:n talouteen, ja NL:n romahtaessa tuo taloussektorimme myös romahti käytännöllisesti katsoen.

    Mutta nuo synkeät Kekkos-ajat ovat jo aikoja sitten jääneet taakse ja olemme todella ottaneet paikkamme vapaana kansana Euroopan vapaiden kansojen joukossa. Aikoihin ei enää ole ollut Suomen ja muiden länsimaiden välillä sitä Kekkosen aikaista kuilua kansantulossa ja son tapahtunut Kekkosestakin huolimatta, aivan muiden kuin Kekkosen ansiosta.

    Uskon kyllä, että sen verran isänmaallisuutta Kekkosessa kuitenkin oli koko ajan säilynyt, että jos hän olisi elänyt kauemmin ja olisi saanut pitää likimainkaan entisen valtansa, niin heti NL:n vankeudesta päästyään hänkin varmasti olisi vienyt meidät EU:iin ja entisellä vallallaan vienyt meidät jo Natoonkin, sillä Kekkonen oli älykäs mies.

    Äänestä

  • K.K.Korhonen kirjoitti:

    Tuon saman litanian, täsmälleen samanlaisena, toistat jo ainakin sadannen kerran. Mutta valhe ei muutu todeksi, vaikka sen kuinka monta kertaa toistaisi, eivätkä nykyihmiset rupea siihen uskomaankaan niin kuin uskoivat aikanaan jatkuvasti toistettuihin valheisiin, että Neuvostoliitto on maailman edistyksen esitaistelija ja rauhan vahvin puolustaja ja että Kekkonen on meille korvaamaton.

    Kuinka Sinä kehtaat toistella tuollaista, kun niin moni muukin kuin minä on täällä pitävin todistein tuonut esille Kekkosen lukuista käännökset vuodesta 1918 alkaen vuoteen 1942 saakka. Ei kai hän voinut enää sen jälkeen käännöstä tehdä, kun oli syistä joita on esitetty antautunut NL:n palvelijaksi ja vienyt myös Suomen sen pihteihin.

    Sinun Suomesi varakkuudessaan ja kaikessa loistossaan on ollut jo Kekkos-aikana aivan erilainen kuin minun ja monen muun. Se enemmistön tuntema Suomi oli taloudellisesti köyhä ja henkisesti ahdistava maa, josta 300 000 ihmistä karkasi Ruotsiin leveämmän leivän ja vapaamman ilmapiirin perästä. Tilastot osoittivat suurta kuilua Suomen ja länsidemokratioiden välillä, ja jokainen, joka silloin liikkui noissa maissa, sai sen omin silminkin havaita. Samoin kuulla noiden maiden ihmisten käsityksiä Suomesta, ja ne eivät todella suomalaista ilahduttaneet.

    Totta on vain se, että muutos alkoi tapahtua heti Kekkosesta päästyämme, ensin demokratiassamme ja parlamentarimissamme ja sitten myös taloudellisella puolella. 1980-luvulla rakennettua pohjaa ei voinut täysin murtaa syvä lamakaan, mikä oli syvempi kuin muissa länsimaissa siksi, että taloutemme ei ollut päässyt vielä eroon Kekkosen luomasta lujasta sidonnaisuudesta NL:n talouteen, ja NL:n romahtaessa tuo taloussektorimme myös romahti käytännöllisesti katsoen.

    Mutta nuo synkeät Kekkos-ajat ovat jo aikoja sitten jääneet taakse ja olemme todella ottaneet paikkamme vapaana kansana Euroopan vapaiden kansojen joukossa. Aikoihin ei enää ole ollut Suomen ja muiden länsimaiden välillä sitä Kekkosen aikaista kuilua kansantulossa ja son tapahtunut Kekkosestakin huolimatta, aivan muiden kuin Kekkosen ansiosta.

    Uskon kyllä, että sen verran isänmaallisuutta Kekkosessa kuitenkin oli koko ajan säilynyt, että jos hän olisi elänyt kauemmin ja olisi saanut pitää likimainkaan entisen valtansa, niin heti NL:n vankeudesta päästyään hänkin varmasti olisi vienyt meidät EU:iin ja entisellä vallallaan vienyt meidät jo Natoonkin, sillä Kekkonen oli älykäs mies.

    ... olen toistanut saman litanian ja valheen, niin miksi kehtaat enää sitä lukea ja vieläpä vastata.

    18 ja 42 välillä Kekkonen ei tehnyt varsinaista käännöstä. Alussa hän oli innokas valkokaartilainen, opiskeluaikanaan ja sen jälkeenkiin pyöri neuvostovastaisissa järjestöissä kuten Akateeminen Karjala-seura ja toimi sitten Etsivän keskuspoliisin leivissä vakoilijana ja erityisesti kommunistien vainoojana ja kuulustelijana.

    Kun hän sitten pyrki eduskuntaan, piti hänen luonnollisesti esiintyä hillitymmin. Toimi sitten oikeus- ja sisäministereinä 36-39; eikä se, että hän lakkautti selkeästi fasistiset järjestöt merkinnyt takinkääntöä. Ei Kekkonen sentään fasisti koskaan ollut.

    Talvisodan loputtua hän oli vielä niin innokas, että ei kansanedustajana hyväksynyt rauhaa. Noihin aikoihin hänellä ei ollut kansanedustajuuden lisäksi merkittävää poliittista tehtävää. Hän ei kuitenkaan 41 vastustanut Rydin ja Mannerheimin politiikkaa viedä maa Saksan rinnalla sotaan N-liittoa vastaan.

    Takin perusteellinen käännös tapahtui edellisessä kirjoituksessani kuvaamalla tavalla 42. Se takin puoli sitten kestikin maamme onneksi hänen poliittisen toimintansa loppuun saakka, kaikkiaan 40 v.

    Äänestä

  • oivahärkönen kirjoitti:

    ... olen toistanut saman litanian ja valheen, niin miksi kehtaat enää sitä lukea ja vieläpä vastata.

    18 ja 42 välillä Kekkonen ei tehnyt varsinaista käännöstä. Alussa hän oli innokas valkokaartilainen, opiskeluaikanaan ja sen jälkeenkiin pyöri neuvostovastaisissa järjestöissä kuten Akateeminen Karjala-seura ja toimi sitten Etsivän keskuspoliisin leivissä vakoilijana ja erityisesti kommunistien vainoojana ja kuulustelijana.

    Kun hän sitten pyrki eduskuntaan, piti hänen luonnollisesti esiintyä hillitymmin. Toimi sitten oikeus- ja sisäministereinä 36-39; eikä se, että hän lakkautti selkeästi fasistiset järjestöt merkinnyt takinkääntöä. Ei Kekkonen sentään fasisti koskaan ollut.

    Talvisodan loputtua hän oli vielä niin innokas, että ei kansanedustajana hyväksynyt rauhaa. Noihin aikoihin hänellä ei ollut kansanedustajuuden lisäksi merkittävää poliittista tehtävää. Hän ei kuitenkaan 41 vastustanut Rydin ja Mannerheimin politiikkaa viedä maa Saksan rinnalla sotaan N-liittoa vastaan.

    Takin perusteellinen käännös tapahtui edellisessä kirjoituksessani kuvaamalla tavalla 42. Se takin puoli sitten kestikin maamme onneksi hänen poliittisen toimintansa loppuun saakka, kaikkiaan 40 v.

    Kekkosen henkilöhistoriaa olisi ehkä syytä tarkastella enemmän kansallista ajatushistoriaa vasten kuin minään persoonakohtaisena valintana.

    Suomalaiset ovat monessa suhteessa hyvin poikkeava kansakunta. Olemme olleet historiallisesti alistettuja, ja vuosisatojen varrella sisäistäneet monia asenteita, joilla herrakansojemme kanssa on tultu toimeen. Välttämättömyydestä on tullut hyve: yhä esim. ahkeruus, työ- ja sotilaskunto, ja halu kouluttautua parempien ihmisten tasolle ovat arkielämässä tunnustettuja "realiteetteja".

    Historiallisesta lähtökohdasta johtuen myös yhteiskunnallinen perusvastakohta hallitsevaan yläluokkaan ja sanelluin ehdoin elävään alaluokkaan on Suomessa ollut poikkeuksellisen jyrkkä. Osaltaan tästä seurasi äärimmäisen raaka sisällissotamme. Itsenäisyyden alkuvuosikymmenet elettiin kansallisesti sairaassa ilmapiirissä, hyvin tiukan yhtenäiskulttuurin raameissa, joissa kaikki arvohierarkiat olivat yhdensuuntaisia.

    Tälle taustalle asetettuna koko suomalaisen sivistyneistön voidaan sanoa olleen vahvasti ja asenteellisesti suuntautunutta. Kolmekymmenluvulla jopa taiteen ja kirjallisuuden edustajat - intellektuellit - olivat vahvalta osaltaan esim. natsimyönteisiä, mikä kertoo aika paljon. Esim. Hemingwayta ja Steinbeckiä ei tuossa henkisessä ilmastossa ajateltukaan suomentaa.

    Kekkosen henkilöhistoriassa heijastuu hyvin tuo koko suomalaista kansallista kehitystä kuvastava asennoituminen. Sota oli meille kansana "onnellinen" tapahtuma sikäli, että hävityn sodan seurauksena syntyi kansalliselle olemassaololle uusi pohja. Paasikiven ja Kekkosen suuruus oli siinä, että he visionääreinä näkivät mihin piti suunnistaa. Ehkä he myös henkilökohtaisesti hyvin tajusivat, mistä piti pyrkiä irti.

    Kekkonenhan korosti usein, että hänen elämänsä suuri missio oli historiallisesti hajanaisen kansan yhdistäminen. Ja siinähän riitti urakkaa. Lähtökohtamme olivat poikkeavat, ja siksi on typerää verrata tapahtumiamme esim. Ruotsin vastaaviin. Mutta Kekkonen käytti koko ajan Ruotsia esimerkkinä siitä mihin Suomikin voisi taloudellisesti päästä. Taloudellisen vahvistumisen ohessa piti kansakunta vapauttaa yhtenäiskulttuurin ahdistuneesta otteesta, ja siksi Kekkonen toimi esim. kirjailijoiden suojelijana ja reporadion takapiruna. Hänen elämäntyönsä oli kansakunnan kehityskuvaa vasten katsottuna todella valtava ja arvostettava.

    Äänestä

  • oivahärkönen kirjoitti:

    ... olen toistanut saman litanian ja valheen, niin miksi kehtaat enää sitä lukea ja vieläpä vastata.

    18 ja 42 välillä Kekkonen ei tehnyt varsinaista käännöstä. Alussa hän oli innokas valkokaartilainen, opiskeluaikanaan ja sen jälkeenkiin pyöri neuvostovastaisissa järjestöissä kuten Akateeminen Karjala-seura ja toimi sitten Etsivän keskuspoliisin leivissä vakoilijana ja erityisesti kommunistien vainoojana ja kuulustelijana.

    Kun hän sitten pyrki eduskuntaan, piti hänen luonnollisesti esiintyä hillitymmin. Toimi sitten oikeus- ja sisäministereinä 36-39; eikä se, että hän lakkautti selkeästi fasistiset järjestöt merkinnyt takinkääntöä. Ei Kekkonen sentään fasisti koskaan ollut.

    Talvisodan loputtua hän oli vielä niin innokas, että ei kansanedustajana hyväksynyt rauhaa. Noihin aikoihin hänellä ei ollut kansanedustajuuden lisäksi merkittävää poliittista tehtävää. Hän ei kuitenkaan 41 vastustanut Rydin ja Mannerheimin politiikkaa viedä maa Saksan rinnalla sotaan N-liittoa vastaan.

    Takin perusteellinen käännös tapahtui edellisessä kirjoituksessani kuvaamalla tavalla 42. Se takin puoli sitten kestikin maamme onneksi hänen poliittisen toimintansa loppuun saakka, kaikkiaan 40 v.

    Kirjoitat viisaasti. Ei AKS:ssa Kekkosesta kaavailtu meille Hitleriä, vaikka vahvaa johtajaa haikailtiinkin.

    Ja pitää myös paikkansa tuo jälkimmäisen jutun toteamus, että Saksan rinnalla aloitettu sota muodosti kansallisen käännekohdan, jossa yksi kehityslinja lakkasi ja uusi alkoi muodostua. Kekkonen oli älykäs mies, yksi varhaisista herääjistä.

    Äänestä

  • oivahärkönen kirjoitti:

    ... olen toistanut saman litanian ja valheen, niin miksi kehtaat enää sitä lukea ja vieläpä vastata.

    18 ja 42 välillä Kekkonen ei tehnyt varsinaista käännöstä. Alussa hän oli innokas valkokaartilainen, opiskeluaikanaan ja sen jälkeenkiin pyöri neuvostovastaisissa järjestöissä kuten Akateeminen Karjala-seura ja toimi sitten Etsivän keskuspoliisin leivissä vakoilijana ja erityisesti kommunistien vainoojana ja kuulustelijana.

    Kun hän sitten pyrki eduskuntaan, piti hänen luonnollisesti esiintyä hillitymmin. Toimi sitten oikeus- ja sisäministereinä 36-39; eikä se, että hän lakkautti selkeästi fasistiset järjestöt merkinnyt takinkääntöä. Ei Kekkonen sentään fasisti koskaan ollut.

    Talvisodan loputtua hän oli vielä niin innokas, että ei kansanedustajana hyväksynyt rauhaa. Noihin aikoihin hänellä ei ollut kansanedustajuuden lisäksi merkittävää poliittista tehtävää. Hän ei kuitenkaan 41 vastustanut Rydin ja Mannerheimin politiikkaa viedä maa Saksan rinnalla sotaan N-liittoa vastaan.

    Takin perusteellinen käännös tapahtui edellisessä kirjoituksessani kuvaamalla tavalla 42. Se takin puoli sitten kestikin maamme onneksi hänen poliittisen toimintansa loppuun saakka, kaikkiaan 40 v.

    ...alunperin oikea ja jos miehellä itsellään on ryhtiää, niin linjalta ei tarvitse poikkeilla suhdanteiden mukaan.

    >> Takin perusteellinen käännös tapahtui edellisessä kirjoituksessani kuvaamalla tavalla 42. Se takin puoli sitten kestikin maamme onneksi hänen poliittisen toimintansa loppuun saakka, kaikkiaan 40 v.

    Äänestä

  • K.K.Korhonen kirjoitti:

    ...alunperin oikea ja jos miehellä itsellään on ryhtiää, niin linjalta ei tarvitse poikkeilla suhdanteiden mukaan.

    >> Takin perusteellinen käännös tapahtui edellisessä kirjoituksessani kuvaamalla tavalla 42. Se takin puoli sitten kestikin maamme onneksi hänen poliittisen toimintansa loppuun saakka, kaikkiaan 40 v.

    ..., ettei hän kääntänyt takkiaan viimeistään sodan loputtua. Sen jälkeen hän ei pystynyt tekemään muuta kuin vahinkoa isänmaalle ja puolueelleen.

    Hän pääsi uudelleen aseveliklikin avulla demaripuolueen johtoon, sai hajoitettua puolueen ja ammattiyhdistysliikkeen ja johti puolueensa hallituskelvottomaksi pitkäksi aikaa; kylmän sodan aikana, jolloin kuuluimme sodan seurauksena N-liiton etupiiriin, Suomen hallituksessa ei voinut olla yhtään puoluetta tai ministeriä, jotka olivat avoimesti neuvostovastaisia.

    Tanneria ehätti vielä tukemaan Paasikiven ja Kekkosen rakentaman uuden ulkopolitiikan kaatamisessa toinen suuri puolue, Kokoomus. Näin Kekkonen joutui hallitsemaan kymmenkunta vuotta maalaisliittoon nojautuviin vähemmistö- tai virkamiehallitusten avulla. Näitä hallituksia tuki myös piskuinen demareista irrottautunut puolue. Valtakunnan hallitsemiseen jouduttiin myös hakemaan ulkoparlamentaarista tukea työmarkkinajärjestöiltä, mikä ei ole tervettä parlamentarismia. Tällaiseen jouduttiin kun Tannerin toiminna tuloksena parlamentaarinen järjestelmä oli halvaantunut. Pahimpana aikana sossujen ja Kokoomuksen lisäksi oli tätä kelvotonta väkeä vielä vennamolaiset ja osa RKP:sta, ehrnroothilaiset.

    Äänestä

  • oivahärkönen kirjoitti:

    ..., ettei hän kääntänyt takkiaan viimeistään sodan loputtua. Sen jälkeen hän ei pystynyt tekemään muuta kuin vahinkoa isänmaalle ja puolueelleen.

    Hän pääsi uudelleen aseveliklikin avulla demaripuolueen johtoon, sai hajoitettua puolueen ja ammattiyhdistysliikkeen ja johti puolueensa hallituskelvottomaksi pitkäksi aikaa; kylmän sodan aikana, jolloin kuuluimme sodan seurauksena N-liiton etupiiriin, Suomen hallituksessa ei voinut olla yhtään puoluetta tai ministeriä, jotka olivat avoimesti neuvostovastaisia.

    Tanneria ehätti vielä tukemaan Paasikiven ja Kekkosen rakentaman uuden ulkopolitiikan kaatamisessa toinen suuri puolue, Kokoomus. Näin Kekkonen joutui hallitsemaan kymmenkunta vuotta maalaisliittoon nojautuviin vähemmistö- tai virkamiehallitusten avulla. Näitä hallituksia tuki myös piskuinen demareista irrottautunut puolue. Valtakunnan hallitsemiseen jouduttiin myös hakemaan ulkoparlamentaarista tukea työmarkkinajärjestöiltä, mikä ei ole tervettä parlamentarismia. Tällaiseen jouduttiin kun Tannerin toiminna tuloksena parlamentaarinen järjestelmä oli halvaantunut. Pahimpana aikana sossujen ja Kokoomuksen lisäksi oli tätä kelvotonta väkeä vielä vennamolaiset ja osa RKP:sta, ehrnroothilaiset.

    Siinähän Sinä mukavasti täydennätkin minua luettelemalla Tannerin lisäksi ne muut merkittävät, suoraselkäiset isänmaalliset voimat, jotka eivät suostuneet nuolemaan suuren kurittajamme eikä sen palvelija Urho Kekkosen kättä.

    Vaikka nuo voimat silloin oli ajettu paitsioon, kyllä niillä merkitystä oli. Historiankirjoitus tulee luultavasti nostamaan niitä ylöspäin sitä mukaa kuin niiden vastapaino Urho Kekkonen vajoaa alas.

    Minulle on arvoitus se, uskotko Sinä, Oiva, ihan oikeasti kaikkeen siihen mitä sanot (NL:n uhkaan, jolta vain Kekkonen meidät suojeli, NL:n kaupan ratkaisevan suureen merkitykseen, vaikka siitä huolimatta maamme pysyi muita länsimaita köyhempänä ja tuon kaupan merkitys realisoitui niin selvästi 1990, isänmaallisimpien puolueittemmen "kelvottomuuteen""pakkoon" ja pakkoonpitää ne sivussa. Eikö yksistään se todista, että meillä ei ollut demokratiaa eikä parlamentarismia, vaan diktatorinen mielivalta. Taidat puhua vain vastoin omaatuntoasi ja tietoasi? Ei ole oikein kaunista sellainen.

    Olipa niin tai näin, mutta vaikka puhuisit enkelten kielillä, niin se tosiasia ei muutu miksikään, että Kekkonen oli meille suuri onnettomuus. Mutta kestimme senkin, vaikka lujille se ottikin ja kalliiksi tuli.

    Äänestä

Mistä ihmeestä näitä papukaijamaisesti samoja typeriä valheita spämmääviä propagandisteja oikein sikiää. Nämä nykyajan ahdaskatseiset sinipuna-agitaattorit ovat tietenkin samanlainen marginaaliryhmä kuin aidot historialliset taistolaiset.

Samalla tavalla ahkeran fanaattisesti kuin esikuvansa he suhtautuvat ympäröivään maailmaan tarttuen agressiivisesti jokaiseen pieneenkin poikkeamaan omasta kapeasta katsomuksestaan.

He muistuttavat kiihkouskonnollisia lahkolaisia synkeässä tavassaan singota tulta ja tulikivea vääräoppisten päälle.

Paavo Lipponen tekisi todella viisaasti vetäytyessään lopullisesti syrjään. Hänen poistumisensa polittikan näyttämöltä vetää maton hänet Fuhreriksi korottaneen yhä häiriintyneemmin käyttävän lahkolaisjoukon alta.

Äänestä
  • ...sellaisen, jolla ei ole kykyä ymmärrykseen.

    Siis kaikki, jotka eivät ole kepulaisia ja eivät ymmärrä arvostaa Urho Kekkosta kaikkien aikojen suurimapana suomalaisena ovat surkeita tapauksia, älyttömyyksiä kirjoittavia täyskaheleita, terroristeja jne. Oiva Härkösen ja Sinunkin mukaan. Yhdellä sanalla sanoen: koklippejä.

    Hyvä on, olkoon niin. Varsin älykkäitä, tietorikkaita, totuutta rakastavia ja taitavasti kirjoittavia näkyvät kuitenkin olevan, ja se Sinua ja monia muita näkyy hermostuttavankin.

    Mutta "papukaijamaisesti valheita spämmäävinä agitaattoreina" nuo koklipit eivät pärjää ollenkaan kepulaisille. Ja kun puhut kiihkouskonnollisista lahkolaisista, jotka synkeästi suitsevat tulta ja tulikiveä vääräuskoisten päälle ja palvovat fanaattisesti esikuvaansa, niin et voi tarkoittaa muita kuin kepulaisia ja heidän palvontansa kohdetta Kekkosta.

    Ja on kai jokaiselle asioita seuraavalle selvää, että taistolaisuuden hengenheimolaisuus on asettunut mahdollisimman kauas "koklipeistä", sinne änkyräkepulaisiin, joihin tämän ketjun avaajakin kuuluu.

    Kuinka muuten noita "koklipejä" riittää tännekin niin paljon, jos he ovat vain merkityksettömän marginaaliryhmän edustajia? Jospa he edustavatkin suurimman puolueemme valtavirtaa, joka vaikuttaa myön muiden puolueiden puolella, eli edustavat itse asiassa suomalaisten enemmistöä!

    Äläkä Sinä pidä huolta Paavo Lipposesta; hän kyllä osaa tehdä ratkaisunsa itsensä ja puolueensa puolesta, kun pystyi valitsemaan kepullekin niin hyvän puheenjohtajan. Maton jalkojen alta vetäisemisestä Jaba tuolla aikaisemmin muistutti Eero Heinäluoman todennäköisen valinnan puolesta iloinnutta kepulaista jonkun ajattelijan viisaudella: "varo hyppäämästä ilmaan riemusta, sillä juuri silloin joku voi vetäistä maton altasi".

    Paavo Lipposesta on muuten tämän päivän HS:n ensimmäinen pääkirjoitus. Siinäkin pidetään Lipposen syrjään vetäytymistä varmana, ja todetaan mm:

    "Lipponen kohosi pääministerinä Eurooppa-sarjan valtiomieheksi. Hän on pyrkinyt ajattelemaan paitsi Suomen paikkaa Euroopassa myös EU:n ja koko Euroopan paikkaa maailmassa".

    Noin se on. Mutta Lipponen ei koe itseään korvaamattomaksi, kuten vasta yli 80-vuotiaana pakon edessä poistumaan joutunut Kekkonen teki. Onneksi demareissa nykyisin on hyviä kandidaatteja parhaimmankin johtajansa seuraajaksi, jotta Lipposen ei tarvitse Väinö Tannerin tavoin jatkaa niin kauan kuin voimia vähänkin riittää. Onhan Paavolla nuori vaimo ja pieniä lapsia, joten isälle on tarvetta kotona, missä myös on tarjolla ihan mielekästä elämää!

    Äänestä

  • K.K.Korhonen kirjoitti:

    ...sellaisen, jolla ei ole kykyä ymmärrykseen.

    Siis kaikki, jotka eivät ole kepulaisia ja eivät ymmärrä arvostaa Urho Kekkosta kaikkien aikojen suurimapana suomalaisena ovat surkeita tapauksia, älyttömyyksiä kirjoittavia täyskaheleita, terroristeja jne. Oiva Härkösen ja Sinunkin mukaan. Yhdellä sanalla sanoen: koklippejä.

    Hyvä on, olkoon niin. Varsin älykkäitä, tietorikkaita, totuutta rakastavia ja taitavasti kirjoittavia näkyvät kuitenkin olevan, ja se Sinua ja monia muita näkyy hermostuttavankin.

    Mutta "papukaijamaisesti valheita spämmäävinä agitaattoreina" nuo koklipit eivät pärjää ollenkaan kepulaisille. Ja kun puhut kiihkouskonnollisista lahkolaisista, jotka synkeästi suitsevat tulta ja tulikiveä vääräuskoisten päälle ja palvovat fanaattisesti esikuvaansa, niin et voi tarkoittaa muita kuin kepulaisia ja heidän palvontansa kohdetta Kekkosta.

    Ja on kai jokaiselle asioita seuraavalle selvää, että taistolaisuuden hengenheimolaisuus on asettunut mahdollisimman kauas "koklipeistä", sinne änkyräkepulaisiin, joihin tämän ketjun avaajakin kuuluu.

    Kuinka muuten noita "koklipejä" riittää tännekin niin paljon, jos he ovat vain merkityksettömän marginaaliryhmän edustajia? Jospa he edustavatkin suurimman puolueemme valtavirtaa, joka vaikuttaa myön muiden puolueiden puolella, eli edustavat itse asiassa suomalaisten enemmistöä!

    Äläkä Sinä pidä huolta Paavo Lipposesta; hän kyllä osaa tehdä ratkaisunsa itsensä ja puolueensa puolesta, kun pystyi valitsemaan kepullekin niin hyvän puheenjohtajan. Maton jalkojen alta vetäisemisestä Jaba tuolla aikaisemmin muistutti Eero Heinäluoman todennäköisen valinnan puolesta iloinnutta kepulaista jonkun ajattelijan viisaudella: "varo hyppäämästä ilmaan riemusta, sillä juuri silloin joku voi vetäistä maton altasi".

    Paavo Lipposesta on muuten tämän päivän HS:n ensimmäinen pääkirjoitus. Siinäkin pidetään Lipposen syrjään vetäytymistä varmana, ja todetaan mm:

    "Lipponen kohosi pääministerinä Eurooppa-sarjan valtiomieheksi. Hän on pyrkinyt ajattelemaan paitsi Suomen paikkaa Euroopassa myös EU:n ja koko Euroopan paikkaa maailmassa".

    Noin se on. Mutta Lipponen ei koe itseään korvaamattomaksi, kuten vasta yli 80-vuotiaana pakon edessä poistumaan joutunut Kekkonen teki. Onneksi demareissa nykyisin on hyviä kandidaatteja parhaimmankin johtajansa seuraajaksi, jotta Lipposen ei tarvitse Väinö Tannerin tavoin jatkaa niin kauan kuin voimia vähänkin riittää. Onhan Paavolla nuori vaimo ja pieniä lapsia, joten isälle on tarvetta kotona, missä myös on tarjolla ihan mielekästä elämää!

    Missiotutkimus kukoistaa

    Historiankirjoituksella on aina ollut yhteys aatteisiin ja politiikkaan. Riittää, kun suomalaisista mainitsee nimet Y.S. Yrjö-Koskinen, Danielson-Kalmari, Gunnar Suolahti, L.A. Puntila ja Keijo Korhonen. Meidän aikanamme historiantutkijan ja poliitikon roolin yhdistäminen on uramielessä käynyt vaikeammaksi. Se ei välttämättä vähennä historiantutkimuksen ja -tutkijain poliittisuutta. Yhtä lailla kuin politiikassakin oleva voi kirjoittaa tieteelliset vaatimukset täyttävää historiantutkimusta, ei aktiivipolitiikan ulkopuolella oleminen ole este yksisilmäiseen julistuksellisuuteen turvautumiseen.

    Ei ole harvinaista, että tutkijalla on jokin missio, joka voi, Lasse Lehtisen väitöskirjan nimeä lainaten, yhtä hyvin edustaa aatosta jaloa kuin alhaista mieltäkin: suuren aatteen julistus, historiallisen vääryyden oikaiseminen, kunnian tekeminen tai kunnian tuhoaminen.

    Poimin ilman systematiikkaa muutaman esimerkin viime vuosien suomalaisesta historiakirjallisuudesta. Viimeisin on Lasse Lehtisen tuore väitöskirja, mutta samaan sarjaan kuuluu myös Jukka Seppisen tuotanto, jonka uusin näyte on Johannes Virolaisen eräänlainen elämäkerta. Seppisen missio on Suomelta ryövätyn Karjalan palauttaminen. Siksi hänen konnagalleriassaan Paasikivi nousee Kekkostakin pahemmaksi. Kekkonen sentään yritti saada neuvostojohtajilta takaisin Karjalaa, jonka Paasikivi oman poliittisen uransa varmistamiseksi sodanjälkeisessä Suomessa oli surutta valmis luovuttamaan Neuvostoliitolle.

    Vanhemmasta kekkoskirjallisuudesta ääripäinä erottautuvat Hannu Rautkallion ja Juhani Suomen tuotanto. Yksi selittää missionsa mukaisesti Kekkosen tekemiset yleensä ja neuvostoliittolaisten kanssa muhinoinnin erityisesti pahan ja rappion ruumillistumana, toinen valtiomiestaidon korkeimpana viisautena. Tutkijoina he ovat silti aivan eri kategorioissa, mikä heijastuu siinäkin, että Lasse Lehtinen viittaa tekstissään Suomeen kymmenen kertaa useammin kuin Rautkallioon.

    Itse asiassa iso osa Lehtisen työstä on avointa polemiikkia Juhani Suomen kanssa. Vaikka Suomi yleisesti ottaen käyttää lähteitään kunniallisesti ja jättää, tahallaan tai tahattomasti, lukijalle mahdollisuuden olla eri mieltä niiden tulkinnasta, on Lehtinen saanut pariin otteeseen Suomen kiinni tarkoitushakuisesta tai ainakin huolimattomasta valikoivuudesta lähteiden käytössä. Lehtisen pyrkimys haastaa Juhani Suomi vain alleviivaa sitä, että Suomen monumentaalinen kekkossarja on missiotutkimusluonteestaan huolimatta perusteos, jota yksikään historioitsija ei voi sivuuttaa.

    Lasse Lehtisen missio on riistää Kekkoselta hänelle sovitettu sankarirooli ja palauttaa Väinö Tannerin sekä asevelisosialistien kunnia, kenties sivumissiona erikseen vielä Juhani Suomen kekkoskuvan pirstaleiksi lyönti. Lehtinen haluaa, omien sanojensa mukaan "tarkoituksellisesti", haastaa sen kuvan, jonka hänen "viralliseksi" luonnehtimansa historiankirjoitus on luonut sosialidemokraateista, jotka neuvosto- ja kekkossuhteissaan on saatu "näyttämään vuoronperään ulkopoliittisesti naiiveilta tunareilta tai puolifasistisilta oikeistohäiriköiltä" (s.25).

    Lehtisen missiota heijastaa hyvin hänen päälukujensa otsikointi: Aktiivisen vastarinnan aika (1944-1950), Passiivisen vastarinnan aika (1950-1956), Sortokausi ja routavuodet (1956- 1963), Myöntyvyyden aika (1963-1974) ja Autonomian aika (1975- 1980). Nokkela rakennelma, mutta olisi kyllä väitöskirjassa edellyttänyt perustelua tekstissäkin.

    Lehtinen kirjoittaa kiistatta sujuvasti, niin kuin veijariromaanien kirjoittajalta sopii odottaa. Se on tietenkin tutkijalle ansio. Siihen vetoaminen ei kuitenkaan mitätöi mahdollisia muita tutkimuksellisia puutteita. Lehtinen ei myöskään malta jättää mitään hyvää juttua kertomatta, oli kyse sitten todistamattomasta tai vääräksi osoitetusta legendasta. Ei Juhani Suomen eikä Rautkallionkaan kielenkäytössä vikaa ole, vaikka he eivät Lehtisen sujuvuuteen ylläkään. Sen sijaan Jukka Seppinen tarvitsisi ankaraa kielentarkastajaa ja editoijaa, sillä hänen kielenkäyttönsä sortuu usein käsittämättömien lapsusten tai jopa tahattoman komiikan viljelyyn.

    Alhaisen mielen kronikka

    Lasse Lehtiseltä ei puutu itseluottamusta eikä uskallusta kun hän vedoten omaan rooliinsa politiikan niin kutsuttuna osallistujahavainnoitsijana uskoo ymmärtävänsä erilaisia motiiveja keskimääräistä tutkijaa paremmin.

    Lehtisen kirjan suositusta vanhasta iskelmästä poimittu nimi on hyvin oivallettu, mutta ei sittenkään kirjan kanssa ihan yhteensopiva. Jaloa aatosta löytyy lopulta aika vähän siihen nähden, miten raadollisiksi ja vallankipeiksi kaikki poliitikot kuvataan. Jokaisen poliitikon tavoitteena on päästä ministeriksi, jokaisen ministerin pääministeriksi ja jokainen pääministerinä ollut uneksii presidentiksi pääsystä, jos Lehtistä on uskominen.

    Pyrkimys valtaan ja erimuotoinen oman edun tavoittelu on itsestäänselvä osa politiikkaa, ja sen sivuuttaminen olisi vakava puute poliittisen historian tutkimuksessa. Pahasti hakoteille ajaudutaan kuitenkin, jos tästä tehdään lähestulkoon kaikenkattava selitys, jossa laiminlyödään kokonaan yhteiskunnallisten suhteiden ja rakenteiden sekä niiden muutosten vaikutus poliittisiin toimijoihin ja poliittiseen toimintaan.

    Silmiinpistävää Lehtisen historiankirjoituksessa onkin se, ettei hän edes yritä arvioida Kekkosen, SDP:n ja muiden toimijoiden politiikkaa suhteessa yhteiskuntaan, sen muutoksiin ja uskaltaisiko sanoa luokkasuhteisiin. Lehtisen luokka-analyysi löytyy kutakuinkin tyhjentävästi tiivistyneenä toteamuksessa: "Sivistyneistön tärkein osa suomettui, mutta ei keskiluokka, kansakunnan selkäranka" (s.667). Yritystäkään määritellä sitä, mitä tällä tai muilla ohimennen heitetyillä ryhmäkäsitteillä tarkoitetaan, ei kirjasta löydä.

    Vain omiin vahvoihin ennakkoluuloihin nojautuen on mahdollista päätyä sellaiseenkin tekijän valistuneena arvauksenaan esittämään väitteeseen, että "jos Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan, "Suomi-Suur-Saksa-ystävyysseurassa" olisivat jäseninä olleet kutakuinkin samat henkilöt kuin sodanjälkeisessä Suomi-Neuvostoliitto-Seurassa" (s.24). Tämä perustunee käsitykseen, että seuran jäsenistö olisi koostunut vain sivistyneistöstä ja selkärankasta katkaisseesta keskiluokasta.

    Tutkimuksen kattava otsikko SDP:n ja UKK:n suhteista on sikäli harhaanjohtava, että tarkastelun kohteeksi nousevat täysin hallitsevasti yhtäältä taistelu ylimmästä valtiollisesta vallasta ja toisaalta ulkopolitiikka ja suhteet Neuvostoliittoon. Koko talous- ja muun sisäpolitiikan kenttä jää vain hyvin ohuelle maininnalle.

    Pölyallergia pahaksi tutkimukselle

    Lasse Lehtinen selittää väitöskirjansa johdannossa, miten tutkimuksen poikkeuksellisen pitkä aikajänne on pakottanut tavallista enemmän nojaamaan tutkimuskirjallisuuteen, "muutoin tutkija olisi kadonnut alkuperäislähteiden viidakkoon loppuiäksi". Hän on heti saanut tukijakseen toimittaja Aarne Laitisen (IL 26.10), jonka mielestä Lehtisen "vahva lähdeaineisto" ja entisen kansanedustajan "osallistujan ja havainnoitsijan näköalapaikat" korvaavat mahdolliset alkuperäislähteiden laiminlyönnit. Laitisen mukaan "tämä ei näytä riittävän kaunaiselle ja kateelliselle tiedeyhteisölle, pölyisten paperien kanssa arkistoihin elävinä haudatuille päivystäville dosenteille, joiden mielestä silmin nähdyt ja kuullut tosiasiat saavat väistyä, jos yhteisö on keskenään sopinut siitä, mikä on totuus".

    Ja miksi ei Laitinen Lehtistä kehuisi, kehuuhan Lehtinenkin yli viiden sivun verran Laitisen toimittaman Tamminiemen Pesänjakajat -anonyymiopuksen tärkeää merkitystä "politiikan ilmanraikastajana".

    Todettakoon heti, että hyvää ja pätevää historiankirjoitusta voidaan toki tehdä ilman alkuperäislähteitäkin. Vähemmän uskottavaa se on silloin, kun aihe on niinkin rajattu kuin Lehtisen väitöskirjassa, jota tieteellisenä työnä on arvioitava tiukkaan myös metodologian ja lähteiden käytön perusteella. Laitisen edustama journalistinen pölyallergia voi tutkijassa usein olla oikotietä etsivää velttoutta ja laiskuutta. Sen yksi edustaja on legenda-kirjailija Pekka Lounela, joka suurpiirteisesti jätti "valtionarkiston kokoelmien yksityiskohtaisen penkomisen" todellisille tutkijoille. Yksi seuraus tästä on, että Lounelaan nojaava Lehtinen toistaa Hella Wuolijoen kuolemantuomiota koskevan väärän tiedon, sitä omalla tulkinnallaan vielä edelleen vinouttaen. Arkistotutkimuksen vähättely on epäasiallista siksikin, että joku on aina ensin kaivanut esiin ne saatavissa olevat pölyiset KGB-paperit, joiden perusteella muutkin kuin tutkijat tuomioita nyt jakelevat.

    Lehtisen lähdeluettelo on pitkä, mutta suurpiirteinen. Suojelupoliisin arkistosta on käyty läpi asiamapit ja henkilömapit. Kun muutakaan ei yksilöidä, niin tämä pitäisi tulkita niin, että tutkija on todella käynyt läpi kaikki nämä mapit. Kirjallisuuteen nojaaminen tuo myös riskejä. Lehtinen on kyllä kiitettävästi käyttänyt omia kirjojani lähteinään, ehkä myös sellaisissa kohdissa, joissa lähdekritiikkikin olisi voinut olla paikallaan. Ainakin tulee voida edellyttää, että vähänkin kiistanalaisissa väitteissä identifioidaan lähde myös itse tekstissä, puhumattakaan siitä, että lähdettä on käytettävä oikein. Nyt Lehtinen esimerkiksi kertoo Sakari Tuomioja - kirjaani lähteenä käyttäen, miten tämän välit sosialidemokraatteihin olivat 50-luvun alussa kireät, kun kirjassani kosketeltiin Tuomiojan ja oikeiston välistä suhdetta.

    Tämäntasoisten huomatutusten esittäminen on tietenkin hyttysten kuurnimista. Lähteiden käyttöön liittyvien huolimattomuuksien runsaus kertoo kuitenkin siitä, että väitöskirjatyön esitarkastajien olisi tullut olla tarkempia. Ristiriitaa on itse tekstissäkin, jossa Lehtinen yhtäällä kertoo (s.129) miten vuonna 1948 "Suomi eristäytyi täysin vapaasta länsieurooppalaisesta taloudellispoliittisesta vuorovaikutuksesta viidenkymmenen vuoden ajaksi", mutta kuitenkin jo EFTA-sopimuksella asettautui "uralle, joka piti sen läpi vuosikymmenten taloudellisesti osana Länsi-Eurooppaa" (s.369). Sotku syntyy, kun tekijällä ei ole yritystäkään tehdä vakavaa analyysia Kekkosen (tai SDP:n) pitkän aikavälin integraatiolinjauksista ja siitä, miten Suomen asema tässä suhteessa todella kehittyi.

    Missiotutkimus synnyttää luonnollisesti missiokritiikkiä. Niinpä professori J.P. Roos katsoo Ilta-Sanomissa (1.11.), ettei "kukaan itseään kunnioittava" professori olisi aiemmin hyväksynyt Lehtisen väitöskirjan ideaa. Mutta mitä sitten on arvioitava sellaisen professorin itsekunnioituksesta, joka on valmis osallistumaan toisen tutkijan teilaukseen vain hänen työnsä osittaisen ja valikoidun lukemisen ja kahden siitä julkaistun lehtikirjoituksen perusteella, kuten Roos lehtihaastattelussa kertoi tehneensä?

    Se, että Lehtisen väitöskirjasta voi osoittaa monia tutkimuksellisia heikkouksia, ei vielä todista sitä, että hän olisi väärässä Kekkosta koskevien johtopäätöstensä suhteen. Oman käsitykseni esitin tiivistettynä arvioidessani Pekka Hyvärisen kirjan Suomen mies (HS 31.9 2000): "Pidän kiistattomana, että Kekkonen menetteli vallankäytössään ja neuvostosuhteissaan tavalla, jota ei voi pitää demokraattisesti legitiiminä ja moraalisesti hyväksyttävänä. Näiden menettelytapojen hiljainen hyväksyntä ja omaksuminen neuvostosuhteiden hoidossa maan tavaksi - arkinen itsesuomettuminen, josta Hyvärinen toimittajana kirjaa myös omakohtaisia näyttöjä - vaikutti myös laajemmin yhteiskunnalliseen ilmapiiriin ja vallankäyttöön demoralisoivasti."

    Äänestä

  • missio kirjoitti:

    Missiotutkimus kukoistaa

    Historiankirjoituksella on aina ollut yhteys aatteisiin ja politiikkaan. Riittää, kun suomalaisista mainitsee nimet Y.S. Yrjö-Koskinen, Danielson-Kalmari, Gunnar Suolahti, L.A. Puntila ja Keijo Korhonen. Meidän aikanamme historiantutkijan ja poliitikon roolin yhdistäminen on uramielessä käynyt vaikeammaksi. Se ei välttämättä vähennä historiantutkimuksen ja -tutkijain poliittisuutta. Yhtä lailla kuin politiikassakin oleva voi kirjoittaa tieteelliset vaatimukset täyttävää historiantutkimusta, ei aktiivipolitiikan ulkopuolella oleminen ole este yksisilmäiseen julistuksellisuuteen turvautumiseen.

    Ei ole harvinaista, että tutkijalla on jokin missio, joka voi, Lasse Lehtisen väitöskirjan nimeä lainaten, yhtä hyvin edustaa aatosta jaloa kuin alhaista mieltäkin: suuren aatteen julistus, historiallisen vääryyden oikaiseminen, kunnian tekeminen tai kunnian tuhoaminen.

    Poimin ilman systematiikkaa muutaman esimerkin viime vuosien suomalaisesta historiakirjallisuudesta. Viimeisin on Lasse Lehtisen tuore väitöskirja, mutta samaan sarjaan kuuluu myös Jukka Seppisen tuotanto, jonka uusin näyte on Johannes Virolaisen eräänlainen elämäkerta. Seppisen missio on Suomelta ryövätyn Karjalan palauttaminen. Siksi hänen konnagalleriassaan Paasikivi nousee Kekkostakin pahemmaksi. Kekkonen sentään yritti saada neuvostojohtajilta takaisin Karjalaa, jonka Paasikivi oman poliittisen uransa varmistamiseksi sodanjälkeisessä Suomessa oli surutta valmis luovuttamaan Neuvostoliitolle.

    Vanhemmasta kekkoskirjallisuudesta ääripäinä erottautuvat Hannu Rautkallion ja Juhani Suomen tuotanto. Yksi selittää missionsa mukaisesti Kekkosen tekemiset yleensä ja neuvostoliittolaisten kanssa muhinoinnin erityisesti pahan ja rappion ruumillistumana, toinen valtiomiestaidon korkeimpana viisautena. Tutkijoina he ovat silti aivan eri kategorioissa, mikä heijastuu siinäkin, että Lasse Lehtinen viittaa tekstissään Suomeen kymmenen kertaa useammin kuin Rautkallioon.

    Itse asiassa iso osa Lehtisen työstä on avointa polemiikkia Juhani Suomen kanssa. Vaikka Suomi yleisesti ottaen käyttää lähteitään kunniallisesti ja jättää, tahallaan tai tahattomasti, lukijalle mahdollisuuden olla eri mieltä niiden tulkinnasta, on Lehtinen saanut pariin otteeseen Suomen kiinni tarkoitushakuisesta tai ainakin huolimattomasta valikoivuudesta lähteiden käytössä. Lehtisen pyrkimys haastaa Juhani Suomi vain alleviivaa sitä, että Suomen monumentaalinen kekkossarja on missiotutkimusluonteestaan huolimatta perusteos, jota yksikään historioitsija ei voi sivuuttaa.

    Lasse Lehtisen missio on riistää Kekkoselta hänelle sovitettu sankarirooli ja palauttaa Väinö Tannerin sekä asevelisosialistien kunnia, kenties sivumissiona erikseen vielä Juhani Suomen kekkoskuvan pirstaleiksi lyönti. Lehtinen haluaa, omien sanojensa mukaan "tarkoituksellisesti", haastaa sen kuvan, jonka hänen "viralliseksi" luonnehtimansa historiankirjoitus on luonut sosialidemokraateista, jotka neuvosto- ja kekkossuhteissaan on saatu "näyttämään vuoronperään ulkopoliittisesti naiiveilta tunareilta tai puolifasistisilta oikeistohäiriköiltä" (s.25).

    Lehtisen missiota heijastaa hyvin hänen päälukujensa otsikointi: Aktiivisen vastarinnan aika (1944-1950), Passiivisen vastarinnan aika (1950-1956), Sortokausi ja routavuodet (1956- 1963), Myöntyvyyden aika (1963-1974) ja Autonomian aika (1975- 1980). Nokkela rakennelma, mutta olisi kyllä väitöskirjassa edellyttänyt perustelua tekstissäkin.

    Lehtinen kirjoittaa kiistatta sujuvasti, niin kuin veijariromaanien kirjoittajalta sopii odottaa. Se on tietenkin tutkijalle ansio. Siihen vetoaminen ei kuitenkaan mitätöi mahdollisia muita tutkimuksellisia puutteita. Lehtinen ei myöskään malta jättää mitään hyvää juttua kertomatta, oli kyse sitten todistamattomasta tai vääräksi osoitetusta legendasta. Ei Juhani Suomen eikä Rautkallionkaan kielenkäytössä vikaa ole, vaikka he eivät Lehtisen sujuvuuteen ylläkään. Sen sijaan Jukka Seppinen tarvitsisi ankaraa kielentarkastajaa ja editoijaa, sillä hänen kielenkäyttönsä sortuu usein käsittämättömien lapsusten tai jopa tahattoman komiikan viljelyyn.

    Alhaisen mielen kronikka

    Lasse Lehtiseltä ei puutu itseluottamusta eikä uskallusta kun hän vedoten omaan rooliinsa politiikan niin kutsuttuna osallistujahavainnoitsijana uskoo ymmärtävänsä erilaisia motiiveja keskimääräistä tutkijaa paremmin.

    Lehtisen kirjan suositusta vanhasta iskelmästä poimittu nimi on hyvin oivallettu, mutta ei sittenkään kirjan kanssa ihan yhteensopiva. Jaloa aatosta löytyy lopulta aika vähän siihen nähden, miten raadollisiksi ja vallankipeiksi kaikki poliitikot kuvataan. Jokaisen poliitikon tavoitteena on päästä ministeriksi, jokaisen ministerin pääministeriksi ja jokainen pääministerinä ollut uneksii presidentiksi pääsystä, jos Lehtistä on uskominen.

    Pyrkimys valtaan ja erimuotoinen oman edun tavoittelu on itsestäänselvä osa politiikkaa, ja sen sivuuttaminen olisi vakava puute poliittisen historian tutkimuksessa. Pahasti hakoteille ajaudutaan kuitenkin, jos tästä tehdään lähestulkoon kaikenkattava selitys, jossa laiminlyödään kokonaan yhteiskunnallisten suhteiden ja rakenteiden sekä niiden muutosten vaikutus poliittisiin toimijoihin ja poliittiseen toimintaan.

    Silmiinpistävää Lehtisen historiankirjoituksessa onkin se, ettei hän edes yritä arvioida Kekkosen, SDP:n ja muiden toimijoiden politiikkaa suhteessa yhteiskuntaan, sen muutoksiin ja uskaltaisiko sanoa luokkasuhteisiin. Lehtisen luokka-analyysi löytyy kutakuinkin tyhjentävästi tiivistyneenä toteamuksessa: "Sivistyneistön tärkein osa suomettui, mutta ei keskiluokka, kansakunnan selkäranka" (s.667). Yritystäkään määritellä sitä, mitä tällä tai muilla ohimennen heitetyillä ryhmäkäsitteillä tarkoitetaan, ei kirjasta löydä.

    Vain omiin vahvoihin ennakkoluuloihin nojautuen on mahdollista päätyä sellaiseenkin tekijän valistuneena arvauksenaan esittämään väitteeseen, että "jos Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan, "Suomi-Suur-Saksa-ystävyysseurassa" olisivat jäseninä olleet kutakuinkin samat henkilöt kuin sodanjälkeisessä Suomi-Neuvostoliitto-Seurassa" (s.24). Tämä perustunee käsitykseen, että seuran jäsenistö olisi koostunut vain sivistyneistöstä ja selkärankasta katkaisseesta keskiluokasta.

    Tutkimuksen kattava otsikko SDP:n ja UKK:n suhteista on sikäli harhaanjohtava, että tarkastelun kohteeksi nousevat täysin hallitsevasti yhtäältä taistelu ylimmästä valtiollisesta vallasta ja toisaalta ulkopolitiikka ja suhteet Neuvostoliittoon. Koko talous- ja muun sisäpolitiikan kenttä jää vain hyvin ohuelle maininnalle.

    Pölyallergia pahaksi tutkimukselle

    Lasse Lehtinen selittää väitöskirjansa johdannossa, miten tutkimuksen poikkeuksellisen pitkä aikajänne on pakottanut tavallista enemmän nojaamaan tutkimuskirjallisuuteen, "muutoin tutkija olisi kadonnut alkuperäislähteiden viidakkoon loppuiäksi". Hän on heti saanut tukijakseen toimittaja Aarne Laitisen (IL 26.10), jonka mielestä Lehtisen "vahva lähdeaineisto" ja entisen kansanedustajan "osallistujan ja havainnoitsijan näköalapaikat" korvaavat mahdolliset alkuperäislähteiden laiminlyönnit. Laitisen mukaan "tämä ei näytä riittävän kaunaiselle ja kateelliselle tiedeyhteisölle, pölyisten paperien kanssa arkistoihin elävinä haudatuille päivystäville dosenteille, joiden mielestä silmin nähdyt ja kuullut tosiasiat saavat väistyä, jos yhteisö on keskenään sopinut siitä, mikä on totuus".

    Ja miksi ei Laitinen Lehtistä kehuisi, kehuuhan Lehtinenkin yli viiden sivun verran Laitisen toimittaman Tamminiemen Pesänjakajat -anonyymiopuksen tärkeää merkitystä "politiikan ilmanraikastajana".

    Todettakoon heti, että hyvää ja pätevää historiankirjoitusta voidaan toki tehdä ilman alkuperäislähteitäkin. Vähemmän uskottavaa se on silloin, kun aihe on niinkin rajattu kuin Lehtisen väitöskirjassa, jota tieteellisenä työnä on arvioitava tiukkaan myös metodologian ja lähteiden käytön perusteella. Laitisen edustama journalistinen pölyallergia voi tutkijassa usein olla oikotietä etsivää velttoutta ja laiskuutta. Sen yksi edustaja on legenda-kirjailija Pekka Lounela, joka suurpiirteisesti jätti "valtionarkiston kokoelmien yksityiskohtaisen penkomisen" todellisille tutkijoille. Yksi seuraus tästä on, että Lounelaan nojaava Lehtinen toistaa Hella Wuolijoen kuolemantuomiota koskevan väärän tiedon, sitä omalla tulkinnallaan vielä edelleen vinouttaen. Arkistotutkimuksen vähättely on epäasiallista siksikin, että joku on aina ensin kaivanut esiin ne saatavissa olevat pölyiset KGB-paperit, joiden perusteella muutkin kuin tutkijat tuomioita nyt jakelevat.

    Lehtisen lähdeluettelo on pitkä, mutta suurpiirteinen. Suojelupoliisin arkistosta on käyty läpi asiamapit ja henkilömapit. Kun muutakaan ei yksilöidä, niin tämä pitäisi tulkita niin, että tutkija on todella käynyt läpi kaikki nämä mapit. Kirjallisuuteen nojaaminen tuo myös riskejä. Lehtinen on kyllä kiitettävästi käyttänyt omia kirjojani lähteinään, ehkä myös sellaisissa kohdissa, joissa lähdekritiikkikin olisi voinut olla paikallaan. Ainakin tulee voida edellyttää, että vähänkin kiistanalaisissa väitteissä identifioidaan lähde myös itse tekstissä, puhumattakaan siitä, että lähdettä on käytettävä oikein. Nyt Lehtinen esimerkiksi kertoo Sakari Tuomioja - kirjaani lähteenä käyttäen, miten tämän välit sosialidemokraatteihin olivat 50-luvun alussa kireät, kun kirjassani kosketeltiin Tuomiojan ja oikeiston välistä suhdetta.

    Tämäntasoisten huomatutusten esittäminen on tietenkin hyttysten kuurnimista. Lähteiden käyttöön liittyvien huolimattomuuksien runsaus kertoo kuitenkin siitä, että väitöskirjatyön esitarkastajien olisi tullut olla tarkempia. Ristiriitaa on itse tekstissäkin, jossa Lehtinen yhtäällä kertoo (s.129) miten vuonna 1948 "Suomi eristäytyi täysin vapaasta länsieurooppalaisesta taloudellispoliittisesta vuorovaikutuksesta viidenkymmenen vuoden ajaksi", mutta kuitenkin jo EFTA-sopimuksella asettautui "uralle, joka piti sen läpi vuosikymmenten taloudellisesti osana Länsi-Eurooppaa" (s.369). Sotku syntyy, kun tekijällä ei ole yritystäkään tehdä vakavaa analyysia Kekkosen (tai SDP:n) pitkän aikavälin integraatiolinjauksista ja siitä, miten Suomen asema tässä suhteessa todella kehittyi.

    Missiotutkimus synnyttää luonnollisesti missiokritiikkiä. Niinpä professori J.P. Roos katsoo Ilta-Sanomissa (1.11.), ettei "kukaan itseään kunnioittava" professori olisi aiemmin hyväksynyt Lehtisen väitöskirjan ideaa. Mutta mitä sitten on arvioitava sellaisen professorin itsekunnioituksesta, joka on valmis osallistumaan toisen tutkijan teilaukseen vain hänen työnsä osittaisen ja valikoidun lukemisen ja kahden siitä julkaistun lehtikirjoituksen perusteella, kuten Roos lehtihaastattelussa kertoi tehneensä?

    Se, että Lehtisen väitöskirjasta voi osoittaa monia tutkimuksellisia heikkouksia, ei vielä todista sitä, että hän olisi väärässä Kekkosta koskevien johtopäätöstensä suhteen. Oman käsitykseni esitin tiivistettynä arvioidessani Pekka Hyvärisen kirjan Suomen mies (HS 31.9 2000): "Pidän kiistattomana, että Kekkonen menetteli vallankäytössään ja neuvostosuhteissaan tavalla, jota ei voi pitää demokraattisesti legitiiminä ja moraalisesti hyväksyttävänä. Näiden menettelytapojen hiljainen hyväksyntä ja omaksuminen neuvostosuhteiden hoidossa maan tavaksi - arkinen itsesuomettuminen, josta Hyvärinen toimittajana kirjaa myös omakohtaisia näyttöjä - vaikutti myös laajemmin yhteiskunnalliseen ilmapiiriin ja vallankäyttöön demoralisoivasti."

    Olisi ollut korrektia, että olisit maininnut, kenen tekstiä tuo on. Sehän on Erkki Tuomiojan arvostelu Pekka Hyvärisen kirjasta "Suomen mies". Siihen linkki alla.

    Ellet sitten ole Erkki Tuomioja?


    http://www.google.fi/search?q=cache:4eXuKDss0kIJ:www.tuomioja.org/kuvalehti.htm pidän kiistattomana, että&hl=fi

    Äänestä

  • missio kirjoitti:

    Missiotutkimus kukoistaa

    Historiankirjoituksella on aina ollut yhteys aatteisiin ja politiikkaan. Riittää, kun suomalaisista mainitsee nimet Y.S. Yrjö-Koskinen, Danielson-Kalmari, Gunnar Suolahti, L.A. Puntila ja Keijo Korhonen. Meidän aikanamme historiantutkijan ja poliitikon roolin yhdistäminen on uramielessä käynyt vaikeammaksi. Se ei välttämättä vähennä historiantutkimuksen ja -tutkijain poliittisuutta. Yhtä lailla kuin politiikassakin oleva voi kirjoittaa tieteelliset vaatimukset täyttävää historiantutkimusta, ei aktiivipolitiikan ulkopuolella oleminen ole este yksisilmäiseen julistuksellisuuteen turvautumiseen.

    Ei ole harvinaista, että tutkijalla on jokin missio, joka voi, Lasse Lehtisen väitöskirjan nimeä lainaten, yhtä hyvin edustaa aatosta jaloa kuin alhaista mieltäkin: suuren aatteen julistus, historiallisen vääryyden oikaiseminen, kunnian tekeminen tai kunnian tuhoaminen.

    Poimin ilman systematiikkaa muutaman esimerkin viime vuosien suomalaisesta historiakirjallisuudesta. Viimeisin on Lasse Lehtisen tuore väitöskirja, mutta samaan sarjaan kuuluu myös Jukka Seppisen tuotanto, jonka uusin näyte on Johannes Virolaisen eräänlainen elämäkerta. Seppisen missio on Suomelta ryövätyn Karjalan palauttaminen. Siksi hänen konnagalleriassaan Paasikivi nousee Kekkostakin pahemmaksi. Kekkonen sentään yritti saada neuvostojohtajilta takaisin Karjalaa, jonka Paasikivi oman poliittisen uransa varmistamiseksi sodanjälkeisessä Suomessa oli surutta valmis luovuttamaan Neuvostoliitolle.

    Vanhemmasta kekkoskirjallisuudesta ääripäinä erottautuvat Hannu Rautkallion ja Juhani Suomen tuotanto. Yksi selittää missionsa mukaisesti Kekkosen tekemiset yleensä ja neuvostoliittolaisten kanssa muhinoinnin erityisesti pahan ja rappion ruumillistumana, toinen valtiomiestaidon korkeimpana viisautena. Tutkijoina he ovat silti aivan eri kategorioissa, mikä heijastuu siinäkin, että Lasse Lehtinen viittaa tekstissään Suomeen kymmenen kertaa useammin kuin Rautkallioon.

    Itse asiassa iso osa Lehtisen työstä on avointa polemiikkia Juhani Suomen kanssa. Vaikka Suomi yleisesti ottaen käyttää lähteitään kunniallisesti ja jättää, tahallaan tai tahattomasti, lukijalle mahdollisuuden olla eri mieltä niiden tulkinnasta, on Lehtinen saanut pariin otteeseen Suomen kiinni tarkoitushakuisesta tai ainakin huolimattomasta valikoivuudesta lähteiden käytössä. Lehtisen pyrkimys haastaa Juhani Suomi vain alleviivaa sitä, että Suomen monumentaalinen kekkossarja on missiotutkimusluonteestaan huolimatta perusteos, jota yksikään historioitsija ei voi sivuuttaa.

    Lasse Lehtisen missio on riistää Kekkoselta hänelle sovitettu sankarirooli ja palauttaa Väinö Tannerin sekä asevelisosialistien kunnia, kenties sivumissiona erikseen vielä Juhani Suomen kekkoskuvan pirstaleiksi lyönti. Lehtinen haluaa, omien sanojensa mukaan "tarkoituksellisesti", haastaa sen kuvan, jonka hänen "viralliseksi" luonnehtimansa historiankirjoitus on luonut sosialidemokraateista, jotka neuvosto- ja kekkossuhteissaan on saatu "näyttämään vuoronperään ulkopoliittisesti naiiveilta tunareilta tai puolifasistisilta oikeistohäiriköiltä" (s.25).

    Lehtisen missiota heijastaa hyvin hänen päälukujensa otsikointi: Aktiivisen vastarinnan aika (1944-1950), Passiivisen vastarinnan aika (1950-1956), Sortokausi ja routavuodet (1956- 1963), Myöntyvyyden aika (1963-1974) ja Autonomian aika (1975- 1980). Nokkela rakennelma, mutta olisi kyllä väitöskirjassa edellyttänyt perustelua tekstissäkin.

    Lehtinen kirjoittaa kiistatta sujuvasti, niin kuin veijariromaanien kirjoittajalta sopii odottaa. Se on tietenkin tutkijalle ansio. Siihen vetoaminen ei kuitenkaan mitätöi mahdollisia muita tutkimuksellisia puutteita. Lehtinen ei myöskään malta jättää mitään hyvää juttua kertomatta, oli kyse sitten todistamattomasta tai vääräksi osoitetusta legendasta. Ei Juhani Suomen eikä Rautkallionkaan kielenkäytössä vikaa ole, vaikka he eivät Lehtisen sujuvuuteen ylläkään. Sen sijaan Jukka Seppinen tarvitsisi ankaraa kielentarkastajaa ja editoijaa, sillä hänen kielenkäyttönsä sortuu usein käsittämättömien lapsusten tai jopa tahattoman komiikan viljelyyn.

    Alhaisen mielen kronikka

    Lasse Lehtiseltä ei puutu itseluottamusta eikä uskallusta kun hän vedoten omaan rooliinsa politiikan niin kutsuttuna osallistujahavainnoitsijana uskoo ymmärtävänsä erilaisia motiiveja keskimääräistä tutkijaa paremmin.

    Lehtisen kirjan suositusta vanhasta iskelmästä poimittu nimi on hyvin oivallettu, mutta ei sittenkään kirjan kanssa ihan yhteensopiva. Jaloa aatosta löytyy lopulta aika vähän siihen nähden, miten raadollisiksi ja vallankipeiksi kaikki poliitikot kuvataan. Jokaisen poliitikon tavoitteena on päästä ministeriksi, jokaisen ministerin pääministeriksi ja jokainen pääministerinä ollut uneksii presidentiksi pääsystä, jos Lehtistä on uskominen.

    Pyrkimys valtaan ja erimuotoinen oman edun tavoittelu on itsestäänselvä osa politiikkaa, ja sen sivuuttaminen olisi vakava puute poliittisen historian tutkimuksessa. Pahasti hakoteille ajaudutaan kuitenkin, jos tästä tehdään lähestulkoon kaikenkattava selitys, jossa laiminlyödään kokonaan yhteiskunnallisten suhteiden ja rakenteiden sekä niiden muutosten vaikutus poliittisiin toimijoihin ja poliittiseen toimintaan.

    Silmiinpistävää Lehtisen historiankirjoituksessa onkin se, ettei hän edes yritä arvioida Kekkosen, SDP:n ja muiden toimijoiden politiikkaa suhteessa yhteiskuntaan, sen muutoksiin ja uskaltaisiko sanoa luokkasuhteisiin. Lehtisen luokka-analyysi löytyy kutakuinkin tyhjentävästi tiivistyneenä toteamuksessa: "Sivistyneistön tärkein osa suomettui, mutta ei keskiluokka, kansakunnan selkäranka" (s.667). Yritystäkään määritellä sitä, mitä tällä tai muilla ohimennen heitetyillä ryhmäkäsitteillä tarkoitetaan, ei kirjasta löydä.

    Vain omiin vahvoihin ennakkoluuloihin nojautuen on mahdollista päätyä sellaiseenkin tekijän valistuneena arvauksenaan esittämään väitteeseen, että "jos Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan, "Suomi-Suur-Saksa-ystävyysseurassa" olisivat jäseninä olleet kutakuinkin samat henkilöt kuin sodanjälkeisessä Suomi-Neuvostoliitto-Seurassa" (s.24). Tämä perustunee käsitykseen, että seuran jäsenistö olisi koostunut vain sivistyneistöstä ja selkärankasta katkaisseesta keskiluokasta.

    Tutkimuksen kattava otsikko SDP:n ja UKK:n suhteista on sikäli harhaanjohtava, että tarkastelun kohteeksi nousevat täysin hallitsevasti yhtäältä taistelu ylimmästä valtiollisesta vallasta ja toisaalta ulkopolitiikka ja suhteet Neuvostoliittoon. Koko talous- ja muun sisäpolitiikan kenttä jää vain hyvin ohuelle maininnalle.

    Pölyallergia pahaksi tutkimukselle

    Lasse Lehtinen selittää väitöskirjansa johdannossa, miten tutkimuksen poikkeuksellisen pitkä aikajänne on pakottanut tavallista enemmän nojaamaan tutkimuskirjallisuuteen, "muutoin tutkija olisi kadonnut alkuperäislähteiden viidakkoon loppuiäksi". Hän on heti saanut tukijakseen toimittaja Aarne Laitisen (IL 26.10), jonka mielestä Lehtisen "vahva lähdeaineisto" ja entisen kansanedustajan "osallistujan ja havainnoitsijan näköalapaikat" korvaavat mahdolliset alkuperäislähteiden laiminlyönnit. Laitisen mukaan "tämä ei näytä riittävän kaunaiselle ja kateelliselle tiedeyhteisölle, pölyisten paperien kanssa arkistoihin elävinä haudatuille päivystäville dosenteille, joiden mielestä silmin nähdyt ja kuullut tosiasiat saavat väistyä, jos yhteisö on keskenään sopinut siitä, mikä on totuus".

    Ja miksi ei Laitinen Lehtistä kehuisi, kehuuhan Lehtinenkin yli viiden sivun verran Laitisen toimittaman Tamminiemen Pesänjakajat -anonyymiopuksen tärkeää merkitystä "politiikan ilmanraikastajana".

    Todettakoon heti, että hyvää ja pätevää historiankirjoitusta voidaan toki tehdä ilman alkuperäislähteitäkin. Vähemmän uskottavaa se on silloin, kun aihe on niinkin rajattu kuin Lehtisen väitöskirjassa, jota tieteellisenä työnä on arvioitava tiukkaan myös metodologian ja lähteiden käytön perusteella. Laitisen edustama journalistinen pölyallergia voi tutkijassa usein olla oikotietä etsivää velttoutta ja laiskuutta. Sen yksi edustaja on legenda-kirjailija Pekka Lounela, joka suurpiirteisesti jätti "valtionarkiston kokoelmien yksityiskohtaisen penkomisen" todellisille tutkijoille. Yksi seuraus tästä on, että Lounelaan nojaava Lehtinen toistaa Hella Wuolijoen kuolemantuomiota koskevan väärän tiedon, sitä omalla tulkinnallaan vielä edelleen vinouttaen. Arkistotutkimuksen vähättely on epäasiallista siksikin, että joku on aina ensin kaivanut esiin ne saatavissa olevat pölyiset KGB-paperit, joiden perusteella muutkin kuin tutkijat tuomioita nyt jakelevat.

    Lehtisen lähdeluettelo on pitkä, mutta suurpiirteinen. Suojelupoliisin arkistosta on käyty läpi asiamapit ja henkilömapit. Kun muutakaan ei yksilöidä, niin tämä pitäisi tulkita niin, että tutkija on todella käynyt läpi kaikki nämä mapit. Kirjallisuuteen nojaaminen tuo myös riskejä. Lehtinen on kyllä kiitettävästi käyttänyt omia kirjojani lähteinään, ehkä myös sellaisissa kohdissa, joissa lähdekritiikkikin olisi voinut olla paikallaan. Ainakin tulee voida edellyttää, että vähänkin kiistanalaisissa väitteissä identifioidaan lähde myös itse tekstissä, puhumattakaan siitä, että lähdettä on käytettävä oikein. Nyt Lehtinen esimerkiksi kertoo Sakari Tuomioja - kirjaani lähteenä käyttäen, miten tämän välit sosialidemokraatteihin olivat 50-luvun alussa kireät, kun kirjassani kosketeltiin Tuomiojan ja oikeiston välistä suhdetta.

    Tämäntasoisten huomatutusten esittäminen on tietenkin hyttysten kuurnimista. Lähteiden käyttöön liittyvien huolimattomuuksien runsaus kertoo kuitenkin siitä, että väitöskirjatyön esitarkastajien olisi tullut olla tarkempia. Ristiriitaa on itse tekstissäkin, jossa Lehtinen yhtäällä kertoo (s.129) miten vuonna 1948 "Suomi eristäytyi täysin vapaasta länsieurooppalaisesta taloudellispoliittisesta vuorovaikutuksesta viidenkymmenen vuoden ajaksi", mutta kuitenkin jo EFTA-sopimuksella asettautui "uralle, joka piti sen läpi vuosikymmenten taloudellisesti osana Länsi-Eurooppaa" (s.369). Sotku syntyy, kun tekijällä ei ole yritystäkään tehdä vakavaa analyysia Kekkosen (tai SDP:n) pitkän aikavälin integraatiolinjauksista ja siitä, miten Suomen asema tässä suhteessa todella kehittyi.

    Missiotutkimus synnyttää luonnollisesti missiokritiikkiä. Niinpä professori J.P. Roos katsoo Ilta-Sanomissa (1.11.), ettei "kukaan itseään kunnioittava" professori olisi aiemmin hyväksynyt Lehtisen väitöskirjan ideaa. Mutta mitä sitten on arvioitava sellaisen professorin itsekunnioituksesta, joka on valmis osallistumaan toisen tutkijan teilaukseen vain hänen työnsä osittaisen ja valikoidun lukemisen ja kahden siitä julkaistun lehtikirjoituksen perusteella, kuten Roos lehtihaastattelussa kertoi tehneensä?

    Se, että Lehtisen väitöskirjasta voi osoittaa monia tutkimuksellisia heikkouksia, ei vielä todista sitä, että hän olisi väärässä Kekkosta koskevien johtopäätöstensä suhteen. Oman käsitykseni esitin tiivistettynä arvioidessani Pekka Hyvärisen kirjan Suomen mies (HS 31.9 2000): "Pidän kiistattomana, että Kekkonen menetteli vallankäytössään ja neuvostosuhteissaan tavalla, jota ei voi pitää demokraattisesti legitiiminä ja moraalisesti hyväksyttävänä. Näiden menettelytapojen hiljainen hyväksyntä ja omaksuminen neuvostosuhteiden hoidossa maan tavaksi - arkinen itsesuomettuminen, josta Hyvärinen toimittajana kirjaa myös omakohtaisia näyttöjä - vaikutti myös laajemmin yhteiskunnalliseen ilmapiiriin ja vallankäyttöön demoralisoivasti."

    Tässä muuten on pähkinänkuoressa tuo Pekka Hyvärisen kirjan sanoma erään toisen arvostelijan mukaan:

    >> Suomesta olisi voinut tulla vapaa länsimaa jo 1970-luvulla, jos presidentti Urho Kekkonen olisi malttanut luopua vallasta. Samalla olisi loppunut ahdistava suomettuminen, esittää toimittaja Pekka Hyvärinen tiistaina julkaistussa Kekkos-elämäkerrassa Suomen mies.

    Äänestä

  • K.K.Korhonen kirjoitti:

    ...sellaisen, jolla ei ole kykyä ymmärrykseen.

    Siis kaikki, jotka eivät ole kepulaisia ja eivät ymmärrä arvostaa Urho Kekkosta kaikkien aikojen suurimapana suomalaisena ovat surkeita tapauksia, älyttömyyksiä kirjoittavia täyskaheleita, terroristeja jne. Oiva Härkösen ja Sinunkin mukaan. Yhdellä sanalla sanoen: koklippejä.

    Hyvä on, olkoon niin. Varsin älykkäitä, tietorikkaita, totuutta rakastavia ja taitavasti kirjoittavia näkyvät kuitenkin olevan, ja se Sinua ja monia muita näkyy hermostuttavankin.

    Mutta "papukaijamaisesti valheita spämmäävinä agitaattoreina" nuo koklipit eivät pärjää ollenkaan kepulaisille. Ja kun puhut kiihkouskonnollisista lahkolaisista, jotka synkeästi suitsevat tulta ja tulikiveä vääräuskoisten päälle ja palvovat fanaattisesti esikuvaansa, niin et voi tarkoittaa muita kuin kepulaisia ja heidän palvontansa kohdetta Kekkosta.

    Ja on kai jokaiselle asioita seuraavalle selvää, että taistolaisuuden hengenheimolaisuus on asettunut mahdollisimman kauas "koklipeistä", sinne änkyräkepulaisiin, joihin tämän ketjun avaajakin kuuluu.

    Kuinka muuten noita "koklipejä" riittää tännekin niin paljon, jos he ovat vain merkityksettömän marginaaliryhmän edustajia? Jospa he edustavatkin suurimman puolueemme valtavirtaa, joka vaikuttaa myön muiden puolueiden puolella, eli edustavat itse asiassa suomalaisten enemmistöä!

    Äläkä Sinä pidä huolta Paavo Lipposesta; hän kyllä osaa tehdä ratkaisunsa itsensä ja puolueensa puolesta, kun pystyi valitsemaan kepullekin niin hyvän puheenjohtajan. Maton jalkojen alta vetäisemisestä Jaba tuolla aikaisemmin muistutti Eero Heinäluoman todennäköisen valinnan puolesta iloinnutta kepulaista jonkun ajattelijan viisaudella: "varo hyppäämästä ilmaan riemusta, sillä juuri silloin joku voi vetäistä maton altasi".

    Paavo Lipposesta on muuten tämän päivän HS:n ensimmäinen pääkirjoitus. Siinäkin pidetään Lipposen syrjään vetäytymistä varmana, ja todetaan mm:

    "Lipponen kohosi pääministerinä Eurooppa-sarjan valtiomieheksi. Hän on pyrkinyt ajattelemaan paitsi Suomen paikkaa Euroopassa myös EU:n ja koko Euroopan paikkaa maailmassa".

    Noin se on. Mutta Lipponen ei koe itseään korvaamattomaksi, kuten vasta yli 80-vuotiaana pakon edessä poistumaan joutunut Kekkonen teki. Onneksi demareissa nykyisin on hyviä kandidaatteja parhaimmankin johtajansa seuraajaksi, jotta Lipposen ei tarvitse Väinö Tannerin tavoin jatkaa niin kauan kuin voimia vähänkin riittää. Onhan Paavolla nuori vaimo ja pieniä lapsia, joten isälle on tarvetta kotona, missä myös on tarjolla ihan mielekästä elämää!

    Sorrut äärimmäisyyksiin. Se on fanaatikon merkki. Jos toisen mielipide ei vastaa omaa käsitystä, se on täydellisesti väärä. Tempaisit taas esiin Kekkosen. Päinvastoin kuin jälleen kerran kirjoitat, Oiva H. eikä kukaan muukaan ole väittänyt Urho Kekkosta täydelliseksi ihmiseksi ja palvo häntä epäjumalanaan. Se on varsinkin keskusta-aatteelle ja keskustalaisille vierasta fanaattisuutta.

    Äärikeskustalaisuus on itse asiassa jo ajatuksenakin mahdoton. Kuinka keskustalaisuus voisi olla äärimmäistä. Tietenkin voidaan hyväksyä käsite "äärimmäisen maltillinen", joskin se tuntuu keinotekoiselta. Fanaattista ajattelua löytyy luonnostaan reunoilta - vasemmalta ja oikealta - keskeltä ei milloinkaan.

    Eilistä TV1n Lauantaiseura-ohjelmaa katsellessa huomio kiinnittyi siihen miten hyvin Aho on säilynyt ikäisekseen. Ohjelmassa näytetyistä arkistonauhoituksista näki, ettei Ahon ulkoinen olemus ole muuttunut tippaakaan - miehestä huokuu yhä sama nuorekkuus ja sama rauhallisuus kuin noissa 90-luvun alun arkistonauhoituksista. Näkee selvästi, että Aho on ihminen joka on löytänyt itsensä jo aikoja sitten. Poliittinen pintakuohu ei pysty hänen mielenrauhaansa enää järkyttämään.

    Monille hänen politiikan ikätovereilleen ei ole käynyt yhtä hyvin. Ulkonäkö on rapistunut ja mielentyyneys kadonnut yrityksessä soutaa venettä, josta pohjatappi on kadonnut. Lipponen on esimerkki sellaisesta tapauksesta. Toivoa sopii hänenkin viimein tajunneen Esko Ahon tavoin, ettei "sota yhtä miestä kaipaa", ennen kuin on liian myöhäistä. Ihmisellä on vain yksi elämä - sitä tulee viisaasti vaalia.

    Äänestä

  • Lumisodan kenraali kirjoitti:

    Sorrut äärimmäisyyksiin. Se on fanaatikon merkki. Jos toisen mielipide ei vastaa omaa käsitystä, se on täydellisesti väärä. Tempaisit taas esiin Kekkosen. Päinvastoin kuin jälleen kerran kirjoitat, Oiva H. eikä kukaan muukaan ole väittänyt Urho Kekkosta täydelliseksi ihmiseksi ja palvo häntä epäjumalanaan. Se on varsinkin keskusta-aatteelle ja keskustalaisille vierasta fanaattisuutta.

    Äärikeskustalaisuus on itse asiassa jo ajatuksenakin mahdoton. Kuinka keskustalaisuus voisi olla äärimmäistä. Tietenkin voidaan hyväksyä käsite "äärimmäisen maltillinen", joskin se tuntuu keinotekoiselta. Fanaattista ajattelua löytyy luonnostaan reunoilta - vasemmalta ja oikealta - keskeltä ei milloinkaan.

    Eilistä TV1n Lauantaiseura-ohjelmaa katsellessa huomio kiinnittyi siihen miten hyvin Aho on säilynyt ikäisekseen. Ohjelmassa näytetyistä arkistonauhoituksista näki, ettei Ahon ulkoinen olemus ole muuttunut tippaakaan - miehestä huokuu yhä sama nuorekkuus ja sama rauhallisuus kuin noissa 90-luvun alun arkistonauhoituksista. Näkee selvästi, että Aho on ihminen joka on löytänyt itsensä jo aikoja sitten. Poliittinen pintakuohu ei pysty hänen mielenrauhaansa enää järkyttämään.

    Monille hänen politiikan ikätovereilleen ei ole käynyt yhtä hyvin. Ulkonäkö on rapistunut ja mielentyyneys kadonnut yrityksessä soutaa venettä, josta pohjatappi on kadonnut. Lipponen on esimerkki sellaisesta tapauksesta. Toivoa sopii hänenkin viimein tajunneen Esko Ahon tavoin, ettei "sota yhtä miestä kaipaa", ennen kuin on liian myöhäistä. Ihmisellä on vain yksi elämä - sitä tulee viisaasti vaalia.

    "Sorrut äärimmäisyyksiin. Se on fanaatikon merkki. Jos toisen mielipide ei vastaa omaa käsitystä, se on täydellisesti väärä. Tempaisit taas esiin Kekkosen. Päinvastoin kuin jälleen kerran kirjoitat, Oiva H. eikä kukaan muukaan ole väittänyt Urho Kekkosta täydelliseksi ihmiseksi ja palvo häntä epäjumalanaan."

    Niinpä... liki kaikki suomalaiset arvostavat UKK:n elämäntyötä ja valtiomiestaitoa - joitain teiniräkänokkia tietysti on, mutta heistä ja heidän "mielipiteistään" ainakaan minä en piittaa. Tosiasiat puhuvat vankkumattomasti UKK:n ansioiden puolesta - eikä yksi vähä-älyinen lesti-inssi kykene niitä muuksi muuttamaan paskanjauhannallaan.

    Äänestä

  • K.K.Korhonen kirjoitti:

    Tässä muuten on pähkinänkuoressa tuo Pekka Hyvärisen kirjan sanoma erään toisen arvostelijan mukaan:

    >> Suomesta olisi voinut tulla vapaa länsimaa jo 1970-luvulla, jos presidentti Urho Kekkonen olisi malttanut luopua vallasta. Samalla olisi loppunut ahdistava suomettuminen, esittää toimittaja Pekka Hyvärinen tiistaina julkaistussa Kekkos-elämäkerrassa Suomen mies.

    -muistion hänelle. Viimeaikaisissa keskusteluissa on nostettu esille kaksi nimeä: Koivisto sekä Jyränki. Vuodon syistä esitti ns. Puskalan toimisto heti tuoreeltaan arvion, että parhaat motiivit olivat SDP:n nk. nappulaliigalla ja "varsinkin anti-EEC:läisillä".

    Syystä Kekkonen pelkäsi, että salaisuuden vuotaminen saattoi lopettaa luottamussuhteen hänen ja neuvostojohdon välillä. Eikä kysymys ollut vain hänestä vaan kansakunnan edusta. Vuodon jälkimainingeissa SDP:n johto sysäsi presidenttikysymyksen lopullisesti liikkeelle. Pääministerin ominaisuudessa Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa Sorsa peräänkuulutti puolueiden välisiä neuvotteluja ja perusteli Kekkosen jatkoaikaa nimenomaan ulkopoliittisilla syillä.

    Äänestä

  • Lumisodan kenraali kirjoitti:

    Sorrut äärimmäisyyksiin. Se on fanaatikon merkki. Jos toisen mielipide ei vastaa omaa käsitystä, se on täydellisesti väärä. Tempaisit taas esiin Kekkosen. Päinvastoin kuin jälleen kerran kirjoitat, Oiva H. eikä kukaan muukaan ole väittänyt Urho Kekkosta täydelliseksi ihmiseksi ja palvo häntä epäjumalanaan. Se on varsinkin keskusta-aatteelle ja keskustalaisille vierasta fanaattisuutta.

    Äärikeskustalaisuus on itse asiassa jo ajatuksenakin mahdoton. Kuinka keskustalaisuus voisi olla äärimmäistä. Tietenkin voidaan hyväksyä käsite "äärimmäisen maltillinen", joskin se tuntuu keinotekoiselta. Fanaattista ajattelua löytyy luonnostaan reunoilta - vasemmalta ja oikealta - keskeltä ei milloinkaan.

    Eilistä TV1n Lauantaiseura-ohjelmaa katsellessa huomio kiinnittyi siihen miten hyvin Aho on säilynyt ikäisekseen. Ohjelmassa näytetyistä arkistonauhoituksista näki, ettei Ahon ulkoinen olemus ole muuttunut tippaakaan - miehestä huokuu yhä sama nuorekkuus ja sama rauhallisuus kuin noissa 90-luvun alun arkistonauhoituksista. Näkee selvästi, että Aho on ihminen joka on löytänyt itsensä jo aikoja sitten. Poliittinen pintakuohu ei pysty hänen mielenrauhaansa enää järkyttämään.

    Monille hänen politiikan ikätovereilleen ei ole käynyt yhtä hyvin. Ulkonäkö on rapistunut ja mielentyyneys kadonnut yrityksessä soutaa venettä, josta pohjatappi on kadonnut. Lipponen on esimerkki sellaisesta tapauksesta. Toivoa sopii hänenkin viimein tajunneen Esko Ahon tavoin, ettei "sota yhtä miestä kaipaa", ennen kuin on liian myöhäistä. Ihmisellä on vain yksi elämä - sitä tulee viisaasti vaalia.

    Kyllä voi olla äärimmäisyyttä myös keskustalaisuudessa. Maailmankaikkeudessa sellaista edustaa musta aukko, joka pyrkii imaisemaan itseensä kaiken ympäriltään vain sen tuhotakseen.

    Milipidepankki kirjoitti syksyllä pitkän kirjoituksen nimellä "keskustan musta ydin". Tässä sen alku:

    >>Keskustan nimi on hämäävä. Se viestittää nimellään sitä, että kyse olisi poliittiseen keskustaan kuluvasta puolueesta. Puolueen käytännön politiikka kertoo ihan jostain muusta. Keskustan politiikan peruspilarit ovat mielestäni edunvalvonta ja konservatiivinen arvopohja.

    Äänestä

  • Lumisodan kenraali kirjoitti:

    Sorrut äärimmäisyyksiin. Se on fanaatikon merkki. Jos toisen mielipide ei vastaa omaa käsitystä, se on täydellisesti väärä. Tempaisit taas esiin Kekkosen. Päinvastoin kuin jälleen kerran kirjoitat, Oiva H. eikä kukaan muukaan ole väittänyt Urho Kekkosta täydelliseksi ihmiseksi ja palvo häntä epäjumalanaan. Se on varsinkin keskusta-aatteelle ja keskustalaisille vierasta fanaattisuutta.

    Äärikeskustalaisuus on itse asiassa jo ajatuksenakin mahdoton. Kuinka keskustalaisuus voisi olla äärimmäistä. Tietenkin voidaan hyväksyä käsite "äärimmäisen maltillinen", joskin se tuntuu keinotekoiselta. Fanaattista ajattelua löytyy luonnostaan reunoilta - vasemmalta ja oikealta - keskeltä ei milloinkaan.

    Eilistä TV1n Lauantaiseura-ohjelmaa katsellessa huomio kiinnittyi siihen miten hyvin Aho on säilynyt ikäisekseen. Ohjelmassa näytetyistä arkistonauhoituksista näki, ettei Ahon ulkoinen olemus ole muuttunut tippaakaan - miehestä huokuu yhä sama nuorekkuus ja sama rauhallisuus kuin noissa 90-luvun alun arkistonauhoituksista. Näkee selvästi, että Aho on ihminen joka on löytänyt itsensä jo aikoja sitten. Poliittinen pintakuohu ei pysty hänen mielenrauhaansa enää järkyttämään.

    Monille hänen politiikan ikätovereilleen ei ole käynyt yhtä hyvin. Ulkonäkö on rapistunut ja mielentyyneys kadonnut yrityksessä soutaa venettä, josta pohjatappi on kadonnut. Lipponen on esimerkki sellaisesta tapauksesta. Toivoa sopii hänenkin viimein tajunneen Esko Ahon tavoin, ettei "sota yhtä miestä kaipaa", ennen kuin on liian myöhäistä. Ihmisellä on vain yksi elämä - sitä tulee viisaasti vaalia.

    ole muuttunut, mutta muisti pätkii kuin vanhalla konsanaan. Ei muista edes lähimenneisyyttä. Vai onko kyseessä "oivamainen" keskustalle ominainen viekkaus? Ei kuitenkaan reilun miehen touhua.

    Äänestä

  • K.K.Korhonen kirjoitti:

    Kyllä voi olla äärimmäisyyttä myös keskustalaisuudessa. Maailmankaikkeudessa sellaista edustaa musta aukko, joka pyrkii imaisemaan itseensä kaiken ympäriltään vain sen tuhotakseen.

    Milipidepankki kirjoitti syksyllä pitkän kirjoituksen nimellä "keskustan musta ydin". Tässä sen alku:

    >>Keskustan nimi on hämäävä. Se viestittää nimellään sitä, että kyse olisi poliittiseen keskustaan kuluvasta puolueesta. Puolueen käytännön politiikka kertoo ihan jostain muusta. Keskustan politiikan peruspilarit ovat mielestäni edunvalvonta ja konservatiivinen arvopohja.

    näkyy sitten käytännössä?

    Luuletko tosiaan että SAK tekee SDP:n vaalityön ilmaiseksi?
    Tai se SDP/SAK ei valvo äänestäjiensä etuja?

    Suomessa ei mikään rakenneuudistus mene läpi jos SAK sitä hyväksy.

    Äänestä

  • missio kirjoitti:

    Missiotutkimus kukoistaa

    Historiankirjoituksella on aina ollut yhteys aatteisiin ja politiikkaan. Riittää, kun suomalaisista mainitsee nimet Y.S. Yrjö-Koskinen, Danielson-Kalmari, Gunnar Suolahti, L.A. Puntila ja Keijo Korhonen. Meidän aikanamme historiantutkijan ja poliitikon roolin yhdistäminen on uramielessä käynyt vaikeammaksi. Se ei välttämättä vähennä historiantutkimuksen ja -tutkijain poliittisuutta. Yhtä lailla kuin politiikassakin oleva voi kirjoittaa tieteelliset vaatimukset täyttävää historiantutkimusta, ei aktiivipolitiikan ulkopuolella oleminen ole este yksisilmäiseen julistuksellisuuteen turvautumiseen.

    Ei ole harvinaista, että tutkijalla on jokin missio, joka voi, Lasse Lehtisen väitöskirjan nimeä lainaten, yhtä hyvin edustaa aatosta jaloa kuin alhaista mieltäkin: suuren aatteen julistus, historiallisen vääryyden oikaiseminen, kunnian tekeminen tai kunnian tuhoaminen.

    Poimin ilman systematiikkaa muutaman esimerkin viime vuosien suomalaisesta historiakirjallisuudesta. Viimeisin on Lasse Lehtisen tuore väitöskirja, mutta samaan sarjaan kuuluu myös Jukka Seppisen tuotanto, jonka uusin näyte on Johannes Virolaisen eräänlainen elämäkerta. Seppisen missio on Suomelta ryövätyn Karjalan palauttaminen. Siksi hänen konnagalleriassaan Paasikivi nousee Kekkostakin pahemmaksi. Kekkonen sentään yritti saada neuvostojohtajilta takaisin Karjalaa, jonka Paasikivi oman poliittisen uransa varmistamiseksi sodanjälkeisessä Suomessa oli surutta valmis luovuttamaan Neuvostoliitolle.

    Vanhemmasta kekkoskirjallisuudesta ääripäinä erottautuvat Hannu Rautkallion ja Juhani Suomen tuotanto. Yksi selittää missionsa mukaisesti Kekkosen tekemiset yleensä ja neuvostoliittolaisten kanssa muhinoinnin erityisesti pahan ja rappion ruumillistumana, toinen valtiomiestaidon korkeimpana viisautena. Tutkijoina he ovat silti aivan eri kategorioissa, mikä heijastuu siinäkin, että Lasse Lehtinen viittaa tekstissään Suomeen kymmenen kertaa useammin kuin Rautkallioon.

    Itse asiassa iso osa Lehtisen työstä on avointa polemiikkia Juhani Suomen kanssa. Vaikka Suomi yleisesti ottaen käyttää lähteitään kunniallisesti ja jättää, tahallaan tai tahattomasti, lukijalle mahdollisuuden olla eri mieltä niiden tulkinnasta, on Lehtinen saanut pariin otteeseen Suomen kiinni tarkoitushakuisesta tai ainakin huolimattomasta valikoivuudesta lähteiden käytössä. Lehtisen pyrkimys haastaa Juhani Suomi vain alleviivaa sitä, että Suomen monumentaalinen kekkossarja on missiotutkimusluonteestaan huolimatta perusteos, jota yksikään historioitsija ei voi sivuuttaa.

    Lasse Lehtisen missio on riistää Kekkoselta hänelle sovitettu sankarirooli ja palauttaa Väinö Tannerin sekä asevelisosialistien kunnia, kenties sivumissiona erikseen vielä Juhani Suomen kekkoskuvan pirstaleiksi lyönti. Lehtinen haluaa, omien sanojensa mukaan "tarkoituksellisesti", haastaa sen kuvan, jonka hänen "viralliseksi" luonnehtimansa historiankirjoitus on luonut sosialidemokraateista, jotka neuvosto- ja kekkossuhteissaan on saatu "näyttämään vuoronperään ulkopoliittisesti naiiveilta tunareilta tai puolifasistisilta oikeistohäiriköiltä" (s.25).

    Lehtisen missiota heijastaa hyvin hänen päälukujensa otsikointi: Aktiivisen vastarinnan aika (1944-1950), Passiivisen vastarinnan aika (1950-1956), Sortokausi ja routavuodet (1956- 1963), Myöntyvyyden aika (1963-1974) ja Autonomian aika (1975- 1980). Nokkela rakennelma, mutta olisi kyllä väitöskirjassa edellyttänyt perustelua tekstissäkin.

    Lehtinen kirjoittaa kiistatta sujuvasti, niin kuin veijariromaanien kirjoittajalta sopii odottaa. Se on tietenkin tutkijalle ansio. Siihen vetoaminen ei kuitenkaan mitätöi mahdollisia muita tutkimuksellisia puutteita. Lehtinen ei myöskään malta jättää mitään hyvää juttua kertomatta, oli kyse sitten todistamattomasta tai vääräksi osoitetusta legendasta. Ei Juhani Suomen eikä Rautkallionkaan kielenkäytössä vikaa ole, vaikka he eivät Lehtisen sujuvuuteen ylläkään. Sen sijaan Jukka Seppinen tarvitsisi ankaraa kielentarkastajaa ja editoijaa, sillä hänen kielenkäyttönsä sortuu usein käsittämättömien lapsusten tai jopa tahattoman komiikan viljelyyn.

    Alhaisen mielen kronikka

    Lasse Lehtiseltä ei puutu itseluottamusta eikä uskallusta kun hän vedoten omaan rooliinsa politiikan niin kutsuttuna osallistujahavainnoitsijana uskoo ymmärtävänsä erilaisia motiiveja keskimääräistä tutkijaa paremmin.

    Lehtisen kirjan suositusta vanhasta iskelmästä poimittu nimi on hyvin oivallettu, mutta ei sittenkään kirjan kanssa ihan yhteensopiva. Jaloa aatosta löytyy lopulta aika vähän siihen nähden, miten raadollisiksi ja vallankipeiksi kaikki poliitikot kuvataan. Jokaisen poliitikon tavoitteena on päästä ministeriksi, jokaisen ministerin pääministeriksi ja jokainen pääministerinä ollut uneksii presidentiksi pääsystä, jos Lehtistä on uskominen.

    Pyrkimys valtaan ja erimuotoinen oman edun tavoittelu on itsestäänselvä osa politiikkaa, ja sen sivuuttaminen olisi vakava puute poliittisen historian tutkimuksessa. Pahasti hakoteille ajaudutaan kuitenkin, jos tästä tehdään lähestulkoon kaikenkattava selitys, jossa laiminlyödään kokonaan yhteiskunnallisten suhteiden ja rakenteiden sekä niiden muutosten vaikutus poliittisiin toimijoihin ja poliittiseen toimintaan.

    Silmiinpistävää Lehtisen historiankirjoituksessa onkin se, ettei hän edes yritä arvioida Kekkosen, SDP:n ja muiden toimijoiden politiikkaa suhteessa yhteiskuntaan, sen muutoksiin ja uskaltaisiko sanoa luokkasuhteisiin. Lehtisen luokka-analyysi löytyy kutakuinkin tyhjentävästi tiivistyneenä toteamuksessa: "Sivistyneistön tärkein osa suomettui, mutta ei keskiluokka, kansakunnan selkäranka" (s.667). Yritystäkään määritellä sitä, mitä tällä tai muilla ohimennen heitetyillä ryhmäkäsitteillä tarkoitetaan, ei kirjasta löydä.

    Vain omiin vahvoihin ennakkoluuloihin nojautuen on mahdollista päätyä sellaiseenkin tekijän valistuneena arvauksenaan esittämään väitteeseen, että "jos Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan, "Suomi-Suur-Saksa-ystävyysseurassa" olisivat jäseninä olleet kutakuinkin samat henkilöt kuin sodanjälkeisessä Suomi-Neuvostoliitto-Seurassa" (s.24). Tämä perustunee käsitykseen, että seuran jäsenistö olisi koostunut vain sivistyneistöstä ja selkärankasta katkaisseesta keskiluokasta.

    Tutkimuksen kattava otsikko SDP:n ja UKK:n suhteista on sikäli harhaanjohtava, että tarkastelun kohteeksi nousevat täysin hallitsevasti yhtäältä taistelu ylimmästä valtiollisesta vallasta ja toisaalta ulkopolitiikka ja suhteet Neuvostoliittoon. Koko talous- ja muun sisäpolitiikan kenttä jää vain hyvin ohuelle maininnalle.

    Pölyallergia pahaksi tutkimukselle

    Lasse Lehtinen selittää väitöskirjansa johdannossa, miten tutkimuksen poikkeuksellisen pitkä aikajänne on pakottanut tavallista enemmän nojaamaan tutkimuskirjallisuuteen, "muutoin tutkija olisi kadonnut alkuperäislähteiden viidakkoon loppuiäksi". Hän on heti saanut tukijakseen toimittaja Aarne Laitisen (IL 26.10), jonka mielestä Lehtisen "vahva lähdeaineisto" ja entisen kansanedustajan "osallistujan ja havainnoitsijan näköalapaikat" korvaavat mahdolliset alkuperäislähteiden laiminlyönnit. Laitisen mukaan "tämä ei näytä riittävän kaunaiselle ja kateelliselle tiedeyhteisölle, pölyisten paperien kanssa arkistoihin elävinä haudatuille päivystäville dosenteille, joiden mielestä silmin nähdyt ja kuullut tosiasiat saavat väistyä, jos yhteisö on keskenään sopinut siitä, mikä on totuus".

    Ja miksi ei Laitinen Lehtistä kehuisi, kehuuhan Lehtinenkin yli viiden sivun verran Laitisen toimittaman Tamminiemen Pesänjakajat -anonyymiopuksen tärkeää merkitystä "politiikan ilmanraikastajana".

    Todettakoon heti, että hyvää ja pätevää historiankirjoitusta voidaan toki tehdä ilman alkuperäislähteitäkin. Vähemmän uskottavaa se on silloin, kun aihe on niinkin rajattu kuin Lehtisen väitöskirjassa, jota tieteellisenä työnä on arvioitava tiukkaan myös metodologian ja lähteiden käytön perusteella. Laitisen edustama journalistinen pölyallergia voi tutkijassa usein olla oikotietä etsivää velttoutta ja laiskuutta. Sen yksi edustaja on legenda-kirjailija Pekka Lounela, joka suurpiirteisesti jätti "valtionarkiston kokoelmien yksityiskohtaisen penkomisen" todellisille tutkijoille. Yksi seuraus tästä on, että Lounelaan nojaava Lehtinen toistaa Hella Wuolijoen kuolemantuomiota koskevan väärän tiedon, sitä omalla tulkinnallaan vielä edelleen vinouttaen. Arkistotutkimuksen vähättely on epäasiallista siksikin, että joku on aina ensin kaivanut esiin ne saatavissa olevat pölyiset KGB-paperit, joiden perusteella muutkin kuin tutkijat tuomioita nyt jakelevat.

    Lehtisen lähdeluettelo on pitkä, mutta suurpiirteinen. Suojelupoliisin arkistosta on käyty läpi asiamapit ja henkilömapit. Kun muutakaan ei yksilöidä, niin tämä pitäisi tulkita niin, että tutkija on todella käynyt läpi kaikki nämä mapit. Kirjallisuuteen nojaaminen tuo myös riskejä. Lehtinen on kyllä kiitettävästi käyttänyt omia kirjojani lähteinään, ehkä myös sellaisissa kohdissa, joissa lähdekritiikkikin olisi voinut olla paikallaan. Ainakin tulee voida edellyttää, että vähänkin kiistanalaisissa väitteissä identifioidaan lähde myös itse tekstissä, puhumattakaan siitä, että lähdettä on käytettävä oikein. Nyt Lehtinen esimerkiksi kertoo Sakari Tuomioja - kirjaani lähteenä käyttäen, miten tämän välit sosialidemokraatteihin olivat 50-luvun alussa kireät, kun kirjassani kosketeltiin Tuomiojan ja oikeiston välistä suhdetta.

    Tämäntasoisten huomatutusten esittäminen on tietenkin hyttysten kuurnimista. Lähteiden käyttöön liittyvien huolimattomuuksien runsaus kertoo kuitenkin siitä, että väitöskirjatyön esitarkastajien olisi tullut olla tarkempia. Ristiriitaa on itse tekstissäkin, jossa Lehtinen yhtäällä kertoo (s.129) miten vuonna 1948 "Suomi eristäytyi täysin vapaasta länsieurooppalaisesta taloudellispoliittisesta vuorovaikutuksesta viidenkymmenen vuoden ajaksi", mutta kuitenkin jo EFTA-sopimuksella asettautui "uralle, joka piti sen läpi vuosikymmenten taloudellisesti osana Länsi-Eurooppaa" (s.369). Sotku syntyy, kun tekijällä ei ole yritystäkään tehdä vakavaa analyysia Kekkosen (tai SDP:n) pitkän aikavälin integraatiolinjauksista ja siitä, miten Suomen asema tässä suhteessa todella kehittyi.

    Missiotutkimus synnyttää luonnollisesti missiokritiikkiä. Niinpä professori J.P. Roos katsoo Ilta-Sanomissa (1.11.), ettei "kukaan itseään kunnioittava" professori olisi aiemmin hyväksynyt Lehtisen väitöskirjan ideaa. Mutta mitä sitten on arvioitava sellaisen professorin itsekunnioituksesta, joka on valmis osallistumaan toisen tutkijan teilaukseen vain hänen työnsä osittaisen ja valikoidun lukemisen ja kahden siitä julkaistun lehtikirjoituksen perusteella, kuten Roos lehtihaastattelussa kertoi tehneensä?

    Se, että Lehtisen väitöskirjasta voi osoittaa monia tutkimuksellisia heikkouksia, ei vielä todista sitä, että hän olisi väärässä Kekkosta koskevien johtopäätöstensä suhteen. Oman käsitykseni esitin tiivistettynä arvioidessani Pekka Hyvärisen kirjan Suomen mies (HS 31.9 2000): "Pidän kiistattomana, että Kekkonen menetteli vallankäytössään ja neuvostosuhteissaan tavalla, jota ei voi pitää demokraattisesti legitiiminä ja moraalisesti hyväksyttävänä. Näiden menettelytapojen hiljainen hyväksyntä ja omaksuminen neuvostosuhteiden hoidossa maan tavaksi - arkinen itsesuomettuminen, josta Hyvärinen toimittajana kirjaa myös omakohtaisia näyttöjä - vaikutti myös laajemmin yhteiskunnalliseen ilmapiiriin ja vallankäyttöön demoralisoivasti."

    Jäi tuossa toteamatta, että tuo Erkki Tuomiojan kirjoitus on kyllä hyvä. Vaikka en ole Tuomiojan politiikan kannattaja, myönnän tietenkin sen, että hän on ehdottomasti terävä-älyisimpiä poliitikkojamme, myös oppineimpiin, lukeneimpiin ja parhaisiin kirjoittajiin kuuluva. Mahtava on hänen ansioluettelonsa hänen kotisivuillaan, jossa silloin tällöin käyn ja mielenkiinnolla aina tutustun hänen uusimpiin tuetteisiinsa.

    Harmi vain, että tuo älykkö ei ole kasvanut henkisesti aikuiseksi eräissä tärkeimmisä asioissa, vaan on jäänyt sinne pasifismin barrikaadeille, josta katselee maailmaa tietyissä asioissa edelleen nuoruutensa ruusunpunaisten lasien läpi.

    Tuossa on tapahtunut Tuomiojalle lipsahdus:

    >> Lasse Lehtisen missio on riistää Kekkoselta hänelle sovitettu sankarirooli ja palauttaa Väinö Tannerin sekä asevelisosialistien kunnia

    Äänestä

  • K.K.Korhonen kirjoitti:

    Jäi tuossa toteamatta, että tuo Erkki Tuomiojan kirjoitus on kyllä hyvä. Vaikka en ole Tuomiojan politiikan kannattaja, myönnän tietenkin sen, että hän on ehdottomasti terävä-älyisimpiä poliitikkojamme, myös oppineimpiin, lukeneimpiin ja parhaisiin kirjoittajiin kuuluva. Mahtava on hänen ansioluettelonsa hänen kotisivuillaan, jossa silloin tällöin käyn ja mielenkiinnolla aina tutustun hänen uusimpiin tuetteisiinsa.

    Harmi vain, että tuo älykkö ei ole kasvanut henkisesti aikuiseksi eräissä tärkeimmisä asioissa, vaan on jäänyt sinne pasifismin barrikaadeille, josta katselee maailmaa tietyissä asioissa edelleen nuoruutensa ruusunpunaisten lasien läpi.

    Tuossa on tapahtunut Tuomiojalle lipsahdus:

    >> Lasse Lehtisen missio on riistää Kekkoselta hänelle sovitettu sankarirooli ja palauttaa Väinö Tannerin sekä asevelisosialistien kunnia

    on missiosi.

    Äänestä

  • K.K.Korhonen kirjoitti:

    Jäi tuossa toteamatta, että tuo Erkki Tuomiojan kirjoitus on kyllä hyvä. Vaikka en ole Tuomiojan politiikan kannattaja, myönnän tietenkin sen, että hän on ehdottomasti terävä-älyisimpiä poliitikkojamme, myös oppineimpiin, lukeneimpiin ja parhaisiin kirjoittajiin kuuluva. Mahtava on hänen ansioluettelonsa hänen kotisivuillaan, jossa silloin tällöin käyn ja mielenkiinnolla aina tutustun hänen uusimpiin tuetteisiinsa.

    Harmi vain, että tuo älykkö ei ole kasvanut henkisesti aikuiseksi eräissä tärkeimmisä asioissa, vaan on jäänyt sinne pasifismin barrikaadeille, josta katselee maailmaa tietyissä asioissa edelleen nuoruutensa ruusunpunaisten lasien läpi.

    Tuossa on tapahtunut Tuomiojalle lipsahdus:

    >> Lasse Lehtisen missio on riistää Kekkoselta hänelle sovitettu sankarirooli ja palauttaa Väinö Tannerin sekä asevelisosialistien kunnia

    >> tuo älykkö ei ole kasvanut henkisesti aikuiseksi eräissä tärkeimmisä asioissa, vaan on jäänyt sinne pasifismin barrikaadeille,

    Äänestä

  • K.K.Korhonen kirjoitti:

    Kyllä voi olla äärimmäisyyttä myös keskustalaisuudessa. Maailmankaikkeudessa sellaista edustaa musta aukko, joka pyrkii imaisemaan itseensä kaiken ympäriltään vain sen tuhotakseen.

    Milipidepankki kirjoitti syksyllä pitkän kirjoituksen nimellä "keskustan musta ydin". Tässä sen alku:

    >>Keskustan nimi on hämäävä. Se viestittää nimellään sitä, että kyse olisi poliittiseen keskustaan kuluvasta puolueesta. Puolueen käytännön politiikka kertoo ihan jostain muusta. Keskustan politiikan peruspilarit ovat mielestäni edunvalvonta ja konservatiivinen arvopohja.

    Meillä Pohojanmaalla on tapana sanoa "ny tuloo runua", jos joku panee vähän omiaan.

    Mutta kyllä runokin voi olla hyvä ja tosi. Sinun runosi sen toristaa.

    Äänestä

Kävin läpi viestiketjun. Sen luettuani tulin samaan johtopäätökseen Kepulikorhosesta.
Hän on oma lukunsa koklipien joukossa, hän on täyskaheli.

Äänestä
  • Kiitoksia lausunnostasi! Paljon kiitoksia! Jos minulla olisi vielä täydennettävä curriculum vitae, niin pyytäisin tuota siihen liitettäväksi.

    Mutta kun ansioluetteloni on valitettavasti jo täysi, niin minun on tyytyminen siinä oleviin lausuntoihin, niin toisenlaisia kuin ne ovatkin.

    Olisin huolestunut, jos minua kepulaiset alkaisivat täällä kehua. Mutta syytä huoleen ei ole, kun Sinäkin osaltasi vielä vahvistata mielenrauhaani.

    Täällä nimim. Stadin kundi (ei ihan tuntematon mies minulle) esitti kerran eräälle häntä kepulaisesti arvosteelle Omar Khaijamin nelisäkeistä mukailemansa pätkän, jonka minä nyt hieman uudelleen muotoiltuna esitän Sinulle ja muille rakkaille kepulaisilleni:

    Kepulaiset:

    K.K.Korhonen oot arvoton.
    Sä vihan ansaitset ja tuomion.
    Kaiken vain kevysti otat, etkö nää
    ett` tuskaa tulvillaan tää saitti on.

    Minä:

    Häpeä suurin, minkä tiedän, on
    omata maine miehen mainion
    täällä. En kurjempaa vois kuvitella.
    Totuus mun ohjenuora ainut on!

    Äänestä

  • Kiva, että luit koko ketjun läpi. Sitten varmaan vähän viisastuit, sillä tuossa ketjussa on monta minunkin esitystäni!

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


oivahärkönen kirjoitti:

Älyttömyyksiä kirjoittavat koklipiläiset tällä saitilla ovat rautalehti, antiteesi, Wiljami. Tapio.Talvi, historioitsija, Tacitus ja joukko kirjoittajia, jotka käyttävät aina eri nimimerkkiä, mikä on jokin sana varsainaisesta esityksestä. Nämä viimemainitut ovat surkeimpia tapauksia, kun heitä ei voi liittää mihinkään vakiintuneeseen nimimerkkiin. Tämä joukko on sellaista, jonka kanssa ei keskusteluun vakavasti suhtautuvien kannata edes vastata.

Sitten saitilla usein esiintyvät koklipiläiset Mielipidepankki ja Jaba 43, joilla on sama sanoma kuin noilla em. terroristeillä, mutta he ovat analyyttisempiä; heidän viesteihinsä minäkin usein vastaan.

Sitten on oma lukunsa K.K.Korhonen, hän on täyskahaeli, mutta joskus vastaan lyhyesti hänen pitkiin vuodatuksiinsa oikaistakseni hänen väärät todistukset Kekkosesta ja Tannerista.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu