Sana tuli lihaksi Joh. 1:14.
Sana, iankaikkinen sana tuli lihaksi. Jumalan iankaikkinen Poika tuli ihmiseksi, tosi ihmiseksi, kuitenkin ilman syntiä, puhtaaksi ihmiseksi. Vaimosta syntynyt. Se, joka on luonnollisesta vaimosta syntynyt, on todellinen ihminen. Niin on siis Jumalan iankaikkinen Poika meidän sukumme todellinen jäsen, niin että hänen heimonsa ja sukunsa luetaan Aadamin jälkeläisten joukkoon, kuten Uuden testamentin ensimmäinen lehti osoittaa.
Jumalan Poika on sukulaisemme, kuulumme verisiteillä hänelle, »veljien kaltainen», kuitenkin ilman syntiä. Käsittämätön Jumalan rakkaus, jonka ihmeellisen, armollisen neuvon kautta me pelastumme! Mutta tässä järkemme silmät pimenevät. Jumalan iankaikkinen Poika verisiteillä meihin liitetty, meidän veljemme! Onko tämä totta? Onko se mahdollista? En voi sitä ymmärtää, mutta en myös voi siitä päästä. Minun ajatukseni ikään kuin kietoutuvat ikuisten käsittämättömyyksien, mutta samalla horjumattomien todistusten verkkoon.
Asia on niin tärkeä, että sen kanssa koko kristillisyys pysyy tai lakkaa ja siitä riippuu pelastumisemme ja autuutemme. On suurta ja ihanaa, että me kurjat, langenneet ihmislapset olemme niin korkeaan arvoon ja kunniaan nostetut, että Jumalan iankaikkinen Poika on veljemme. Se on niin suurta ja ihanaa, etten voi uskoa sitä sen suuruuden vuoksi. Tätä loukkauskiveä on kovin vaikea väistää.
Koko maailma on täynnä todistuksia hänestä. Ensin aikakausien vaihdellessa pitkä sarja ihmeellisiä ennustuksia, ja sitten aika, jolloin kaikki nämä ennustukset tarkasti toteutuvat. Voinko hyljätä sen henkilön, johon kaikki tämä kohdistuu? »Siitä kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakivi. Herralta se on siksi tullut ja on ihmeellinen meidän silmissämme.» Uskallanko minäkin hylätä hänet? Tahi voinko hylätä kaiken sen, minkä tänäänkin näen silmilläni hänen valtakunnastaan maan päällä? Niin, voinko hylätä sitä, mitä itse olen saanut kokea tämän uskollisen Herran puolelta? En suinkaan.
Hän on elävä, läsnä oleva Jumala, mehän tunnemme hänet, Ihmisen Pojan. Eikä kukaan tunne Isää, vaan Poika. Voinko siis uskoa kaiken sen ihmeellisen ja ihanan, joka sisältyy Jumalan ihmiseksi tulemiseen? Onhan se aivan liian suurta ja ihanaa! Ja sittenkin on se ikuinen, jumalallinen totuus. Vaikka vielä kaikki ihmisjärki hyökkäisi sitä vastaan, on se sittenkin varma, jumalallinen totuus.
Niin, Jumalalle kiitos, ettemme voi sitä käsittää, so. ettei meillä ole niin vähäinen Jumala, että kurja sokea järkemme voisi seurata häntä. Jumala varjelkoon meitä Jumalasta, joka ei kohoaisi yli meidän järkemme, se kun ei pysty omaa olentoamme ymmärtämään.
Mutta ettei langennut, kurja, ahdas sydämemme voi tallettaa tätä sanomatonta aarretta ja iloa, on kärsimys, joka saattaa meidät ikävöimään pelastusta. Jos vain voisin säilyttää sydämessäni elävänä tämän suuren, ihanan asian, että Jumalan iankaikkinen Poika on meidän veljemme, niin en muuta tahtoisikaan, minulla olisi jo kyllä. Niin, se riittäisi sekä aikaa että iankaikkisuutta varten. Sillä silloin voisin kehua semmoisia johtopäätöksiä autuaasta tilastani, ettei enää mikään surullinen ajatus saisi sijaa sydämessäni. miten vain sydämeni kestäisi niin suuren riemun!
Sillä jos langennut ja alentunut sukumme on saanut niin suuren kunnian, että Jumalan iankaikkinen Poika on antautunut meidän sukuumme, on yksi meidän joukostamme, oi, silloin en tahdo enää muusta tietää. Silloin on sukumme saanut osakseen sanomattoman suuren kunnian. Sehän on korotettu taivaaseen saakka, enkeleitäkin ylemmäksi. Syntiinlankeemuksen kautta kärsimämme vahinko, häpeä ja alennus on runsaasti kostettu ja korvattu, niin että ihmisenä oleminen on suurin kunnia, pyhät enkelitkin voisivat toivoa olevansa ihmisiä.
Luther sanoo: »Jumalan Pojan ihmiseksi tulemisen pitäisi tuottaa se hedelmä ja vaikutus meissä, että me sydämellisesti rakastaisimme kaikkia, jotka ihmisnimeä kantavat, emmekä koskaan enää tuntisi tylyyttä ainoatakaan sen jäsentä kohtaan.»
Kehotukseksi ja lohdutuksekseen elämän vastoinkäymisissä tulisi kaikkien kristittyjen syventyä tutkimaan tätä asiaa ja rukoilla Jumalalta armoa saadakseen sen sydämeensä, niin että iloiten voisivat sanoa: »En nyt enää mitään kaipaa. Jumalan Poika on tullut ihmiseksi ja minä olen myös ihminen!» Silloin kaikki päättyy hyvin. Koska Jumalan Poika on tullut sukulaiseksemme, niin että hän verisiteillä on meihin yhdistetty, niin aavistan vähän Jumalan rakkauden äärettömyyttä ihmissukua kohtaan. Silloin ei Jumala ole kaukana eikä välinpitämätön meitä kohtaan, niin kuin usein meistä tuntuu, vaan hänellä on siihenkin syvät, meiltä kätketyt syynsä.
Sana, iankaikkinen sana tuli lihaksi. Jumalan iankaikkinen Poika tuli ihmiseksi, tosi ihmiseksi, kuitenkin ilman syntiä, puhtaaksi ihmiseksi. Vaimosta syntynyt. Se, joka on luonnollisesta vaimosta syntynyt, on todellinen ihminen. Niin on siis Jumalan iankaikkinen Poika meidän sukumme todellinen jäsen, niin että hänen heimonsa ja sukunsa luetaan Aadamin jälkeläisten joukkoon, kuten Uuden testamentin ensimmäinen lehti osoittaa.
Jumalan Poika on sukulaisemme, kuulumme verisiteillä hänelle, »veljien kaltainen», kuitenkin ilman syntiä. Käsittämätön Jumalan rakkaus, jonka ihmeellisen, armollisen neuvon kautta me pelastumme! Mutta tässä järkemme silmät pimenevät. Jumalan iankaikkinen Poika verisiteillä meihin liitetty, meidän veljemme! Onko tämä totta? Onko se mahdollista? En voi sitä ymmärtää, mutta en myös voi siitä päästä. Minun ajatukseni ikään kuin kietoutuvat ikuisten käsittämättömyyksien, mutta samalla horjumattomien todistusten verkkoon.
Asia on niin tärkeä, että sen kanssa koko kristillisyys pysyy tai lakkaa ja siitä riippuu pelastumisemme ja autuutemme. On suurta ja ihanaa, että me kurjat, langenneet ihmislapset olemme niin korkeaan arvoon ja kunniaan nostetut, että Jumalan iankaikkinen Poika on veljemme. Se on niin suurta ja ihanaa, etten voi uskoa sitä sen suuruuden vuoksi. Tätä loukkauskiveä on kovin vaikea väistää.
Koko maailma on täynnä todistuksia hänestä. Ensin aikakausien vaihdellessa pitkä sarja ihmeellisiä ennustuksia, ja sitten aika, jolloin kaikki nämä ennustukset tarkasti toteutuvat. Voinko hyljätä sen henkilön, johon kaikki tämä kohdistuu? »Siitä kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakivi. Herralta se on siksi tullut ja on ihmeellinen meidän silmissämme.» Uskallanko minäkin hylätä hänet? Tahi voinko hylätä kaiken sen, minkä tänäänkin näen silmilläni hänen valtakunnastaan maan päällä? Niin, voinko hylätä sitä, mitä itse olen saanut kokea tämän uskollisen Herran puolelta? En suinkaan.
Hän on elävä, läsnä oleva Jumala, mehän tunnemme hänet, Ihmisen Pojan. Eikä kukaan tunne Isää, vaan Poika. Voinko siis uskoa kaiken sen ihmeellisen ja ihanan, joka sisältyy Jumalan ihmiseksi tulemiseen? Onhan se aivan liian suurta ja ihanaa! Ja sittenkin on se ikuinen, jumalallinen totuus. Vaikka vielä kaikki ihmisjärki hyökkäisi sitä vastaan, on se sittenkin varma, jumalallinen totuus.
Niin, Jumalalle kiitos, ettemme voi sitä käsittää, so. ettei meillä ole niin vähäinen Jumala, että kurja sokea järkemme voisi seurata häntä. Jumala varjelkoon meitä Jumalasta, joka ei kohoaisi yli meidän järkemme, se kun ei pysty omaa olentoamme ymmärtämään.
Mutta ettei langennut, kurja, ahdas sydämemme voi tallettaa tätä sanomatonta aarretta ja iloa, on kärsimys, joka saattaa meidät ikävöimään pelastusta. Jos vain voisin säilyttää sydämessäni elävänä tämän suuren, ihanan asian, että Jumalan iankaikkinen Poika on meidän veljemme, niin en muuta tahtoisikaan, minulla olisi jo kyllä. Niin, se riittäisi sekä aikaa että iankaikkisuutta varten. Sillä silloin voisin kehua semmoisia johtopäätöksiä autuaasta tilastani, ettei enää mikään surullinen ajatus saisi sijaa sydämessäni. miten vain sydämeni kestäisi niin suuren riemun!
Sillä jos langennut ja alentunut sukumme on saanut niin suuren kunnian, että Jumalan iankaikkinen Poika on antautunut meidän sukuumme, on yksi meidän joukostamme, oi, silloin en tahdo enää muusta tietää. Silloin on sukumme saanut osakseen sanomattoman suuren kunnian. Sehän on korotettu taivaaseen saakka, enkeleitäkin ylemmäksi. Syntiinlankeemuksen kautta kärsimämme vahinko, häpeä ja alennus on runsaasti kostettu ja korvattu, niin että ihmisenä oleminen on suurin kunnia, pyhät enkelitkin voisivat toivoa olevansa ihmisiä.
Luther sanoo: »Jumalan Pojan ihmiseksi tulemisen pitäisi tuottaa se hedelmä ja vaikutus meissä, että me sydämellisesti rakastaisimme kaikkia, jotka ihmisnimeä kantavat, emmekä koskaan enää tuntisi tylyyttä ainoatakaan sen jäsentä kohtaan.»
Kehotukseksi ja lohdutuksekseen elämän vastoinkäymisissä tulisi kaikkien kristittyjen syventyä tutkimaan tätä asiaa ja rukoilla Jumalalta armoa saadakseen sen sydämeensä, niin että iloiten voisivat sanoa: »En nyt enää mitään kaipaa. Jumalan Poika on tullut ihmiseksi ja minä olen myös ihminen!» Silloin kaikki päättyy hyvin. Koska Jumalan Poika on tullut sukulaiseksemme, niin että hän verisiteillä on meihin yhdistetty, niin aavistan vähän Jumalan rakkauden äärettömyyttä ihmissukua kohtaan. Silloin ei Jumala ole kaukana eikä välinpitämätön meitä kohtaan, niin kuin usein meistä tuntuu, vaan hänellä on siihenkin syvät, meiltä kätketyt syynsä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.