Olen saanut tällä foorumilla sen käsityksen, että Pelastuminen ja Pyhittyminen eivät ole toistensa synonyymeja.
Nyt jos lähdemme liikkeelle siitä, että Kilvoittelun tarkoituksena on Pyhittyminen, niin kuinka on ymmärrettävä Luukkaan evankeliumissa oleva Jeesuksen vertaus ahtaasta portista menemisestä? Kun lukee kohdan hieman suuremmalta alueelta eli ei vain kyseistä jaetta, niin ymmärtääkseni on päädyttävä ajatukseen, jossa on kyse Jeesuksen suoranaisesta käskystä kilvoitteluun, ja vieläpä Pelastumisen ehtona(!).
Siis nämä kaksi asiaa, Pelastuminen ja Pyhittyminen, näyttäisivat olevan toisinaan keskenään synonyymeja ja toisinaan eivät, Kuinka on?
yst. utelias
Nyt jos lähdemme liikkeelle siitä, että Kilvoittelun tarkoituksena on Pyhittyminen, niin kuinka on ymmärrettävä Luukkaan evankeliumissa oleva Jeesuksen vertaus ahtaasta portista menemisestä? Kun lukee kohdan hieman suuremmalta alueelta eli ei vain kyseistä jaetta, niin ymmärtääkseni on päädyttävä ajatukseen, jossa on kyse Jeesuksen suoranaisesta käskystä kilvoitteluun, ja vieläpä Pelastumisen ehtona(!).
Siis nämä kaksi asiaa, Pelastuminen ja Pyhittyminen, näyttäisivat olevan toisinaan keskenään synonyymeja ja toisinaan eivät, Kuinka on?
yst. utelias
Vastaukset 16
Vanhimmat
Vanhan Liiton tekojen tie ei tehnyt ihmistä vapaaksi (Gal.2:16, 3:12). Niinpä Kristus-Logos tuli maailmaan Jeesuksena ja julisti: "Totuus tekee teistä vapaita" (Joh.8:32). Jeesus julisti maailmalle ällistyttävän totuuden. Oli nimittäin vain yksi tapa, jolla ihminen voisi saada Jumalalta kaikki velkansa anteeksi kertaheitolla. Tämä periaate kuuluu seuraavasti:
"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne."
(Matt. 6:14-15)
Näin yksinkertainen ja selkeä on Jeesuksen sanoma pähkinänkuoressa. Tähän yksinkertaiseen periaatteeseen sisältyy koko sovitus- ja lunastusoppi. Jokainen, joka ottaa lähimmäisiänsä kohtaan pysyvän ja jatkuvan anteeksiannon asenteen, on Jeesuksen vanhurskautettu opetuslapsi, jonka Isä on julistanut velattomaksi (Matt.18:23-35, Mark.11:25). "Vain yksi on tarpeen" (Luuk.10:41-42). Kaikki muu on vain pyhitystä. Ihminen ei hyvillä teoillaan voinut saavuttaa Jumalan anteeksiantoa, vaan ainoastaan siten, että antoi sydämessään anteeksi kaiken sen, mitä muut olivat häntä vastaan rikkoneet (1.Joh.4:20). Tämä anteeksianto on se Poika, joka on ainoa tie Isän luokse. Ilman Poikaa ei ole Isää, jota rukoilla (Joh.3:36). Ilman Poikaa voi lähestyä vain alempia henkiolentoja mutta ei koskaan Isää (Joh.8:19, 14:6-11).
Vanhurskautuksen jälkeen alkaa sitten tämä ns. puhdistava pyhityselämä, jonka aikana kristitty pyrkii parhaansa mukaan seuraamaan Jeesuksen vuorisaarnassaan lausumia ohjeita (Matt. 5-7). Hän saattaa langeta tuon tuostakin mutta kompastukset eivät häntä masenna sillä hän tietää, että pysyminen anteeksiantamuksessa merkitsee pysymistä Kristuksessa ja samalla kaikkien palkkio- ja rangaistusjärjestelmien ulkopuolella.
Minua myös kiinnostaa suuresti tämä kysymys.
Ortodoksista kirjallisuutta lukiessani olen saanut joiden kirjoittajien opetuksesta sellaisen kuvan, että kilvoituksella tavoitellaan pelastusta, joka on vain harvojen saavutettavissa. Toisten teksteistä taas syntyy sellainen kuva, että kaikki kastetut ja kirkon yhteydessä elävät ihmiset pelastuvat, ja kilvoituksessa on kyse pikemminkin rakkauden motivoimasta toiminnasta: Jumala vetää armossaan ihmistä kohti läheisempää yhteyttä hänen kanssaan ja kilvoitus on tässä välineenä.
Itse olen luterilaisena surutta lukenut näitä teoksia jälkimmäisestä näkökulmasta ja kokenut saavani siitä paljon.
Itse olen ajatellut, että siinä, kun kilvoittelija kieltäytyy muistelemasta Jumalan armoa, on kyse metodisesta valinnasta. Johannes Siinailainen kirjoittaa:
"Älä murehtiessasi koskaan ota vastaa sitä koiraa, joka esittää sinulle Jumalan ihmisrakkautta, sillä sen tarkoituksena on torjua sinusta murhe ja peloton pelko; paitsi jos huomaat vaipuvasi syvään epätoivoon." (Portaat, VI, 11).
Olen siis tulkinnut tätä siitä näkökulmasta, että uskonvanhurskaus kyllä on lähtöoletuksena, mutta koska se helposti johtaa synnin vakavuuden unohtamiseen, kieltäytyy munkki tai kilvoittelemaan pyrkivä muistelemasta sitä, jotta hän voisi tehokkaammin vastustaa kiusauksia sekä pysyisi nöyränä muistaessaan syntinsä. Kuitenkin epätoivon välttämiseksi sen ajatteleminen on mahdollista. Onko tulkintani aivan väärä?
niin, asia on vähintäänkin epäselvä. KTS viesti tuossa jo, mutta hän ei oikeastaan vastannut kysymykseeni.
Olen ajatellut itse vähän samoin kuin sinä, Justinos, eli että pysyäkseen Jumalassa on oltava "aktiivinen" synnintunto. En tiedä onko tämä oikea tulkinta.
Jos sanotaan, että sinut on vapauteen vapautettu, eli annetaan ymärtää että kaikki on jo tehty ja silti oletkin valtavan työmäärän edessä yhtäkkiä, niin tuntuu kuin tuo ansaitsematon etu valuisikin yhtäkkiä tyhjiin.
Kyse on ehkä siitä että uskossa oleminen ei olekaan passiivisen imputaation asia, vaan se olisi vain ja ainoastaan aktiivisen osallistumisen tulosta - tahtomista. tai paremminkin ei tulosta vaan tuo osallistuminen olisi itsessään se usko. taisin puhua nyt niin vaikeasti ettei minua varmaan ymmärretä, mutta jäädään odottamaan...
yst. utelias
Jumala hyväksyy syntisen ihmisen, sillä Kristus lunasti tämän hyväksymisen: "Tiedättehän, ettei teitä ole lunastettu...millään katoavalla tavaralla, kullalla tai hopealla, vaan Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä." (1 Piet. 1:18-19)
Ortodoksisen opetuksen mukaan hyväksyminen ja lunastaminen ei kuitenkaan merkitse mitään koko ihmiskunnalle annettua armahdusta, vaan jokaiselle erikseen suotua mahdollisuutta anoa armahdusta ja saada syntinsä anteeksi. Kysymys ihmisen pelastuksesta perustuu siis mitä suurimmassa määrin henkilökohtaiseen, vastuulliseen ja vapaasta tahdosta tapahtuvaan Jumalan kokemiseen. Pelkkä usko ei vie pelastukseen. Gregorius Palamas kirjoittaa: " Ihmisen on mahdoton omistaa Jumala sisimmässään tai kokea Jumala puhtaudessa tai yhdistyä himmentämättömään valkeuteen, ellei ihminen puhdistu hyveen kautta, ellei hän tule ulos itsestään tai oikeastaan nouse itsensä yläpuolelle." Tätä puhdistumista meidän on harjoitettava jatkuvasti.
"Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä?" (Jaak.1:14)
Kiitos viestistäsi Epäilevä Tuomas!
Tarkoitat ilmeisesti Jumalan kokemisella kilvoittelua. Siis, kilvoittelu ON Pelastuksen ehto?
Tästä voin siis vetää johtopäätöksen että myös Pyhittyminen (johon kilvoittelu tähtää) on Pelastuksen ehto? Vai onko niin, että kilvoittelu itsessään on ehdoton vaatimus, mutta tuloksia (pyhittymistä) ei tarvitse välttämättä tulla? Miksi näin ollen tuo vaatimus? Jos vain pyhittyneet/Jumalallistuneet pelastuvat, niin mitä toivoa meillä on? Emme siis voi olla varmoja Pelastumisestamme yhtenäkään päivänä elämässämme, emme edes sinä viimeisenä (?).
Toivoisin lisää selvennystä, kirjoittakaahan hyvät ihmiset!
yst. utelias
jos onnistun. On hieman kiireitä, niin en kerkeä kirjoittaa niin perusteellisesti kuin haluaisin.
Kirjoitat seuraavasti: "Emme siis voi olla varmoja Pelastumisestamme yhtenäkään päivänä elämässämme, emme edes sinä viimeisenä (?)."
Todellakin monet luostarimaailman isät viittaavat kyseiseen ajatukseen. Yksi sanonta kuuluukin: "Pidä mielesi helvetissä, mutta älä vaivu epätoivoon." Tämä on lauseena vaarallinen, koska sen voi ymmärtää väärin. Mutta pohjimmiltaan se lienee tarkoittaa sitä, että emme saa unohtaa syntisyyttämme ja sen seurauksia, mutta emme saa myöskään unohtaa Kristuksen lunastustyötä ja sen seurauksia. Meidän tulee siis kilvoitella, jotta tahtomme taipuisi Kristuksen seuraamiseen. Ja iloita siitä mahdollisuudesta, joka meille on annettu. Jumalahan etsii kautta Raamatun ihmisiä pelastaakseen meidät, tämä alkaa jo paratiisissa, kun Jumala etsii Adamia. Ja jatkuu toki profeettojen kautta Kristukseen ja tähän päivään saakka.
Kilvoittelulla pyrimme kohti pelastusta ja pyhittymistä. Pelastus on meille tarjolla Jumalan Sanan, Jeesuksen Kristuksen, syntymän, kuoleman, kuolleista nousemisen ja taivaaseen astumisen kautta. Pyhittyminen on sen käskyn seuraamista, joka meille on annettu: "Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen." (Matt 5,48)
Eli pyhittyminen ja pelastuminen liittyvät kiinteästi toisiinsa, mutta rukoilemme pelastusta myös niille, jotka eivät ole pyhittyneet tässä ajassa.
Liturgiassa esim. ennen lahjojen murtamista pappi kohottaa Kristuksen Ruumiin ja lausuu "Pyhät Pyhille". Tämä tarkoittaa sitä, että lahjat ovat otolliset pyhille, meille syntisille ne ovat tuomioksi, sillä ehtoollisessa kohtaamme aina myös tuomion. Siksi lausumme myös rukouksen ehtoollisen edellä, jossa pyydämme Kristusta tekemään meidät otollisiksi osallistumaan ehtoolliseen. Samoin pyydämme Pyhää Henkeä laskeutumaan lahjojen päälle ja muuttamaan ne Kristuksen Ruumiiksi ja Vereksi. Mutta myös meidän päällemme, jotta voisimme tulla Kristuksen jäsenyydestä osallisiksi.
Kirkkoisä Kleemens Aleksandrialaisen mukaan pelastus on mahdollista myös niille, jotka eivät ole kuulleet Evankeliumia. Hänen mukaansa Kristus julistaa Evankeliumia myös tuonelassa ja Hänen sanansa kuulevat pelastuvat Kristuksessa.
Eli tässä se hienoinen ero, joka on pelastuksen ja pyhittymisen välillä. Mutta tottakai meidän tulee lähteä siitä, että pyhät ovat pyhille. Jumalan rakkaus on tuli, joka polttaa ne, jotka eivät ole rakkaudesta osalliset, siksi meidän tulee kilvoitella ja rukoilla, että Hän pyhittäisi meidät täydellisiksi rakkaudessa.
Ja lopuksi pitkä lainaus, jossa riittää pohdittavaa, mutta joka liittyy kiinteästi tähän ongelmaan:
1 Joh.4:16"Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä.
17. Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole,
18. vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.
19. Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.
20. Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt.
21. Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään.
5:1. Jokainen, joka uskoo, että Jeesus on Kristus, on syntynyt Jumalasta, ja jokainen, joka rakastaa isää, rakastaa myös hänen lastaan.
2. Siitä me tiedämme rakastavamme Jumalan lapsia, että rakastamme Jumalaa ja noudatamme hänen käskyjään.
3. Sitähän Jumalan rakastaminen on, että pidämme hänen käskynsä, eivätkä ne ole raskaita noudattaa.
4. Kaikki, mikä on syntyisin Jumalasta, voittaa maailman. Ja tämä on se voitto, tämä on maailman voittanut: meidän uskomme.
5. Kuka sitten voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika?
6. Hän, Jeesus Kristus, on tullut veden ja veren kautta - ei ainoastaan veden, vaan veden ja veren. Ja Henki on todistaja, sillä Henki on totuus.
7. Todistajia on näin kolme:
8. Henki, vesi ja veri, ja nämä kolme todistavat yhtäpitävästi.
9. Hyväksymmehän me ihmistenkin todistuksen, ja Jumalan todistus on paljon painavampi. Tämä on Jumalan todistus: hän on todistanut Pojastaan.
10. Jokaisella, joka uskoo Jumalan Poikaan, on tämä todistus sisimmässään. Mutta jokainen, joka ei Jumalan todistusta usko, tekee hänestä valehtelijan, hän kun ei usko itse Jumalaa.
11. Ja tämä on se todistus: Jumala on antanut meille iankaikkisen elämän, ja tämä elämä on hänen Pojassaan.
12. Jolla on Poika, sillä on elämä. Jolla ei Jumalan Poikaa ole, sillä ei ole elämää.
13. Tämän kaiken olen kirjoittanut teille, Jumalan Poikaan uskoville, jotta tietäisitte, että teillä on iankaikkinen elämä.
14. Me saamme rohkeasti lähestyä Jumalaa uskoen, että hän kuulee meitä, mitä sitten pyydämmekin hänen tahtonsa mukaisesti.
15. Ja kun tiedämme hänen kuulevan kaikki pyyntömme, tiedämme myös, että saamme sen mitä häneltä pyydämme.
16. Jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei johda kuolemaan, hän rukoilkoon ja siten antakoon hänelle elämän; tarkoitan niitä, joiden synti ei ole kuolemaksi. Mutta on myös syntiä, joka johtaa kuolemaan, ja sellaisen synnin vuoksi en kehota rukoilemaan.
17. Kaikki vääryys on syntiä, mutta sellaistakin syntiä on, joka ei johda kuolemaan.
18. Me tiedämme, ettei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä. Hän, joka on syntynyt Jumalasta, varjelee jokaisen heistä, niin ettei Paha saa otetta.
19. Me tiedämme olevamme Jumalasta, mutta koko maailma on Pahan vallassa.
20. Me tiedämme myös, että Jumalan Poika on tullut ja antanut meille ymmärryksen, jotta tuntisimme hänet, joka on Todellinen. Ja tässä Todellisessa me elämme, kun olemme hänen pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Hän on tosi Jumala ja iankaikkinen elämä.
Kiitos, isä-Tuomas, vastauksestasi!
Luulen, että suurin solmukohtani on ollut siinä, etten ole ymärtänyt Pelastusta nimenomaan tarjolla olevana mahdollisuutena, vaan jo minulle tapahtuneena asiana. Raamattua kun on niin helppo tulkita näinkin kuin olen tehnyt. Tämä on luultavasti ihan yleistettäväkin ero luterilaisen ja ortodoksin välillä. Luterilainen kokee että kaikki on jo tehty puolestani, minulle riittää kun vain uskon ja olen kastettu. Ortodoksille Pelastus on vasta tarjotttu mahdollisuus, mutta läpimurto on kiinni omasta kilvoittelusta ja siinä menestymisestä (= pyhittyminen), joka on viime kädessä Jumalan armosta kiinni kuitenkin, vaikkakin siitäkin jää osattomaksi ellei kilvoittele. Kilvoittelun tärkein elementti lienee se, että sitä on todella haluttava tehdä ja se on laitettava ihan oikeasti käytäntöön, vaikka hedelmien esiin tuleminen onkin sitten muissa kuin omissa käsissä. Näinkö?
Tästä kaikesta voi päätellä myös sen, että luterilaisen mielestä taivaassa on jo melkoisesti porukkaa, kun taas ortodoksin mielestä siellä ei ole vielä juuri ketään.
Onkohan äitini siellä? Tiedän ettei hän juuri kilvoitellut, mutta uskoi lujasti sinne pääsevänsä. Tämä tekee minut myös surulliseksi.
yst. utelias
On luonnollista, että olemme murheissamme omaistemme pelastuksesta. Voimme kuitenkin rukoilla heidän puolestaan, että Jumala antaisi anteeksi heidän "tahtoen tai tahtomattaan tekemänsä synnit". Liturgiapalveluksen anomusekteniassa pyydämme "hyvää vastausta Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edessä".
Raamattu opettaa, että jokainen on vastuussa omista teoistaan: "Ei poikaa panna vastaamaan isänsä synneistä eikä isää poikansa synneistä. Vanhurskas saa vanhurskautensa mukaan, jumalaton jumalattomuutensa mukaan". (Hesek. 18:20)
"Minä tuomitsen teistä itse kunkin sen mukaan, mitä hän on tehnyt. Näin sanoo Herra Jumala. Kääntykää, luopukaa synneistänne, ettei syyllisyys olisi uhkana yllänne". (Hesek. 18:30)
Jumala kehoittaa meitä parannukseen: "Heittäkää pois kaikki rikkomuksenne, kaikki se millä olette syntiä tehneet, ja ottakaa rintaanne uusi sydän ja uusi henki". (Hesek. 18:31)
Koska äitisi uskoi Kristukseen, lohduttaudu apostoli Paavalin sanalla: "Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista".(Room. 8:1-2)
kiitos lohduttavista sanoistasi, epäilevä tuomas!
niin, äitini on varmaankin vapautunut synnin ja kuoleman laista, mutta onko niin että uskova pääsee taivaaseen olipa kilvoittelun taso mikä hyvänsä, sitten vain kilvoittelu jatkuu tuonpuoleisessa?
Tällöin pyhittyminen ei olisi suoranainen Pelastuksen ehto vaan sitä olisi kilvoittelu sinänsä, sillä emmehän itse voi teoillamme pyhittyä vaan Jumala pyhittää meidät jos niin tahtoo??
Kertokaahan nyt joku minulle olenko tässä arvioinut tätä aihetta oikein.
yst. utelias
pyhittää ja pelastaa kaikki, avain on luodun vapaa tahto, eli se haluammeko ottaa pelastuksen vastaan. Esirukous vainajien puolesta on voimallinen ja perustuu Kristuksen lupaukseen, missä kaksi tai kolme. jne...
Älä liikaa pohdi pelastuksen ehtoja, luota Jumalaan ja kilvoittele. Mieti vertausta neulansilmästä ja kamelista. Mikä ihmiselle on mahdotonta on mahdollista Jumalalle. Eli kukaan muu ei ole synnitön paitsi Jumala, joka meidät pelastaa.
Emme voi sanoa, että pelastumme täyttäen tietyn lain tai ehdon. Pelastumme, kun olemme osallisia Jumalan elämästä ja rakkaudesta. Siksi meidän tulee kilvoitella, että eläisimme rakkaudessa.
Kiitos, isä-Tuomas!!!
Ongelmani on siinä että pohdin tarviiko kilvoitella ylipäätään. luterilaiselle on kova paikka huomata, että pelkkä oleskelu, ja tarpeen tullen oman uskon myöntäminen ei riitä.
kiitos sanoistasi, minä pureskelen niitä itse tykönäni ja yritän irrottautua dogmisesta ajattelusta tässä asiassa.
yst. utelias
Mihin ihminen voi turvautua, jos ei Kristuksen työhön Golgatalla? Minulla on myös luterilainen ajattelumalli ja on vaikeaa ymmärtää mihin tekoja tarvitaan. Jos pelastus on tosiaan minun tekemisieni varassa, niin kovin on hartaralle pohjalle pelastus rakennettu. Uskominenkin tuntuu vaikealta.
taas ihan alkuun. Taisin kirjoittaa tuosta kamelista ja neulansilmästä. Mikä ihmiselle on mahdotonta on Jumalalle mahdollista. Tottakai Kristuksen lunastustyö ja ylösnousemus on pelastuksen elinehto.
Mutta ei saa unohtaa Kristuksen seuraamista ja ihmisen kääntymistä. Muistakaa kaikki ne toimintaan velvoittavat Raamatun kohdat:
Vertaus viimeisestä tuomiosta,Minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä...; Sakkeuksen luona vierailu, "puolet omaisuudestani minä annan köyhille..." ja sitä seurannut pelastuksen julistus. Siis lyhyesti usko ilman tekoja on kuollut. Usko sanana ei takoita samaa kuin Suomessa herännäisesti ymmärretään. Kreikan PISTIS takoittaa myös luottamusta, esim pankkilainaa, jne. Usko on mm. luottamusta siihen, että Kristuksen seuraaminen johtaa pelastukseen.
Muistakaa johanneksen julistus, "kääntykää Jumalan valtakunta on tullut lähelle". Miten ´me osoitamme kääntymisemme, jos emme teoilla, jos emme seuraamalla Kristusta?
Niinhän tuhlaajaoikakin teki, ei hän odottanut, että isä etsii hänet käsiinsä, vaan hän kääntyi ja etsiytyi isänsä luo, nöyränä ja katuvana. Mutta kyllä meidän pitää kääntyä ja pyytää armoa. Katumus ei ole vain mielentila, vaan se on metanoiaa eli mielen muutosta, suunnanmuutosta. Meidän tulee kokonaisina uskoa ja kääntyä sanoissa ja teoissamme ja mielellämme Jumalan puoleen.
Uskovan elämä on kilvoittelua, että aläisimme uskomme mukaista elämää. Ei se ole meidän ansiotamme, jos pelastumme, mutta meillä on vapaa tahto, ja jotenkin meidän on osoitettava tahtomme seurata Kristusta. Jos emme siihen kykene ainakin yritämme kasvattaa itseämme siihen suuntaan, ettei meille kävisi kuin rikkaalle miehelle, joka näki Lasaruksen pelastuvan. Yritämme siis muokata tahtomme Jumalan tahdon mukaiseksi eikä oman langenneen tahtomme. Tähän pyydämme Jumalalta armoa ja apua. Yritämme siis nöyrtyä Jumalan edessä. Sitä on kilvoittelu yksinkertaisesti.
Ei saa sotkea asioita. Ihanteemme on juuri publikaani ei fariseus. Mutta kuinka osaamme pyytää Jumalalta armoa, jos emme yritä seurata Kristusta ja huomaa sen vaikeutta. Miten huomaamme syntisyytemme ja nöyrrymme, jos emme kilvoittele ja yritä kääntyä? Mitä enemmän kilvoittelemme, sitä herkemmin huomamme syntisyytemme, sitä enemmän nöyrrymme ja sitä enemmän huudamme armoa. Kyse on tahdon taivuttamisesta, ei omavanhurskaudesta.
Missäs se olikaan linkki piispa Eero Huovisen puheeseen vanhurskauttamisesta. Kyllä tämä asia jollain tasolla liittyi Lutherinkin opetukseen, vaikka luterilainen kirkko onkin siitä vieraantunut. Jotain tietoa tästä saa nyky- Luthertutkimuksessa.
Kirjoitat: "Jos pelastus on tosiaan minun tekemisieni varassa, niin kovin on hartaralle pohjalle pelastus rakennettu. Uskominenkin tuntuu vaikealta."
Niinpä, heikossa kantimissa on pelastuksemme, jos omaa elämäämme mietimme, mutta siksi pitääkin luottaa Jumalaan, koska Hän meidät pelastaa. Mutta usko ilman tekoja on kuollut. Meidän tulee tehdä tekojemme kautta uskomme eläväksi.
Vapaantahdon ja armon yhteistyöstä eli synergiasta.
Hyvien tekojen ja vapaantahdon oikean pyrkimyksen ja armon vaikutuksen voi ymmärtää kahdella tavalla väärin.
Ensinnäkin voimme ajatella niin, että armo vierailee ensin luonamme ja sitä kautta voimme armosta valita oikein. Mutta tällöin ei oikeastaan ole enää kyse vapaasta tahdosta, vaan Jumalan tahdosta, joka armosta vaikuttaa meihin. Silloin törmäämme predestinaation ongelmaan, jota ortodoksinen kirkko ei hyväksy.
Toisaalta voimme ajautua ymmärtämään pelastuksen ja armon palkintona, joka myös on väärin. Siis palkintona niin että ensin teemme hyviä töitä, ja niiden ansiona ja palkkiona saamme armon ja pelastuksen.
Ortodoksisessa opetuksessa pidetään tiukasti kiinni vapaasta tahdosta. Mutta sen toiminnan ja armon toiminnan ja synergian määrittely on hiuksen hieno ja se on ymmärrettävä vääristelemättä oikein. Kyseessä on samanaikainen toiminta. Eli me vapaassa tahdossamme päätämme seurata Jumalan opetusta ja tahtoa ja saman aikaisesti Jumalan armo vaikuttaa meissä ja auttaa meitä toteuttamaan aikomuksemme.
Eli emme oikeastaan voi erottaa armoa ja vapaan tahdon myötävaikutusta toisistaan. Mutta toisaalta jos emme tahdo seurata Jumalaa, emme tietenkään saa myöskään armoa. Eli kyse on ihmisen tahdon vapaaehtoisesta armon ja Jumalan tahdon vastaanottamisesta. Meillä on siis oikeus sanoa kyllä tai ei.
Tähän liittyy kiinteästi se, että ortodoksisessa kirkossa puhutaan vanhurskauttamisen sijaan mieluummin teoosista eli jumaloitumisesta (Kreikaksi Theosis). Parempi olisi lukea joitakin kirjoja tämän kokonaisnäkemyksen ymmärtämiseksi, siis vapaantahdon, armon ja jumaloitumisen.
Esim:
Konstantinos Kavarnos: Pyhityksen tie
Kristoforos Stauropoulos arkkimandriitta: Jumalallisesta luonnosta osallisiksi, (jossa selitetään synergian käsitystä)
Georgios Kapsanis arkkimandriitta: Jumaloituminen ihmiselämän tarkoituksena
Isä-Tuomas,
sinä olet Jumalan lahja tälle foorumille! Nyt minulle selvisi tämä ongelma aivan lopullisesti! Kiitos suuresta vaivannäöstäsi tämän otsakkeen alla, se teetti paljon kirjoitusta sinulta, mutta
kyllä kannatti!!
Ja, selvästi tämä puoli kristinuskon totuutta näyttäisi puuttuvan luterilaisilta, ainakin opetuksessa.
yst. ransu
"Niinpä, heikossa kantimissa on pelastuksemme, jos omaa elämäämme mietimme, mutta siksi pitääkin luottaa Jumalaan, koska Hän meidät pelastaa. Mutta usko ilman tekoja on kuollut. Meidän tulee tehdä tekojemme kautta uskomme eläväksi".
Samaa mieltä olen siitä, että "heikossa kantimissa on pelastuksemme, jos omaa elämäämme mietimme".
Kun pelastus on yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden, niin tekojen suhteen sanajärjestys kääntyy luterilaisuudessa siten, että "uskon kautta myös teot tulevat eläviksi, eiväthän hedelmät tee puuta, vaan puu tekee hedelmiä. Jos puu on huono ovat myös hedelmät huonoja ja toisinpäin.