Uskosta / sen menettämisestä

kavi minullekin... Lukion toisen luokan jalkeen erosin kirkosta (toisin ev. lut. kirkosta). Ei tuntunut oikealta eika papista siella ollut mitaan apua. Toivottavasti sinulle ei kay nain, onko sinulla pappi kenen kanssa voisit puhua asioista.
Minulla meni 10 vuotta ennenkun usko tuli takaisin ja nyt olen pysahtynyt ortodoksi kirkon kohdalle ja olen oppimisvaiheessa ja toivottavasti voisin joskus paasta mukaan.
Sun ajatukset ovat ihan samanlaiset kun minulla oli 10v sitten ja luulen etta jokainen nuori kay lapi samanlaista. Silloin kysenalaistaa ihan kaikkea ja kaikki asiat pitaa voida selittaa jollain tavalla. Pari vuotta myohemmin huomaa etta jokaiseen asiaan ei tarvii olla selityksia ja kun niita aina yrittaa etsia niin siihen kuuluu paljonkin voimia eika se aina tyydyta tiedon tarvetta kuitenkaan.
Voimia ja anna itsellesi aikaa...

Hyvä nuori, ajatuksesi ovat minulle varsin tuttuja (vaikka edelleenkin olen nuori).

Lapsuudessani haaveilin lähetyssaarnaajan ammatista, olin todella mukana kirkon elämässä. Yläasteaikana aloin kuitenkin epäillä koko kristinuskon sanomaa ja syyllistin lähetystyötä kulttuurien tuhoamisesta ja pakanoiden käännyttämisestä. Etsin henkistä kotia idän uskonnoista ja aloin jopa harjoittaa buddhalaisia kulttimenoja.

Luterilaisen rippikoulun aikana kapinoin paljon ja ilmaisin vahvasti tyytymättömyyteni kirkon toimintaan ohjaajille. Kuitenkin, kas kummaa, päädyin ortodoksiseen kirkkoon vain vähän aikaa rippikoulun jälkeen.

Tutustuin ortodoksiseen ajatusmaailmaan ja kasvoin vähitellen uskossani - se ei ollut helppoa. Monia asioita oli vaikea hyväksyä, mutta lopulta, kun Jumalan armon merkit näkyivät omassakin elämässä ja uskonnollisissa kokemuksissa, olin valmis sitoutumaan Kirkon opetukseen.

Täytyy myöntää (varmaankin jokaisen meistä), että usko horjuu aika ajoin. Näinä epätoivon hetkinä, kun tuntuu siltä, että Jumala ei vastaa, muistelen Jumalan monia minua kohtaan osoittamiaan hyvyyksiä tai luen Jumalan tai hänen Pyhiensä voimateoista. Ne tuovat lohdutusta joskus kyyneliinkin asti.

Välillä epätoivon voima on suuri, ja silloin ajattelen, että vaikkei Jumalaa todella olisikaan olemassa, on kristinusko kuitenkin etiikaltaan mielestäni ylivoimainen uskonto. Tuskin mikään muu uskonto korostaa niin vahvasti pienen ihmisen heikkoutta. Siltikin Jumala hyväksyy meidät lapsikseen. Jos unohdetaan jumaloituminen ihmiselämän tarkoituksena, on lähimmäisistä huolehtiminen olennaisinta maailmassa (tosin tämähän sisältyy myös jumaloitumiseen!). Kristinusko on rakkauden uskonto.

Toivottavasti vähäiset sanani auttavat sinua. Yritä ajatella ja pohtia asioita itse! Se auttaa usein ymmärtämään asiat ja hyväksymään ne.

Hyvä yksi nuori,

Et kerro kovin tarkasti, minkä vuoksi uskosi on alkanut horjua. Onko kyse älyllisestä ongelmasta, vai kaipaisitko ennemin jonkinlaista henkilökohtaista kokemusta uskon todellisuudesta?

Minun neuvoni olisi ainakin miettiä, minkä pitäisi muuttua, jotta voisit taas uskoa. Mitä kaipaat?

Kriisi on aina mahdollisuus. Ehkä uskonelämästäsi on puuttunut jokin ulottuvuus, joka sinulla on nyt mahdollisuus tunnistaa. Se voi aikanaa johtaa syvempään Jumala-suhteeseen.

> En voinut olla ajattelematta: "Ovatko nämä kaikki ihmiset vain
> todella sinisilmäisiä ja heikkoja..?"

Mietipä kristillisen kirkon historiaa, niin huomaat, miten absurdi tuo ajatus on. Olivatko marttyyrit vain todella sinisilmäisiä ja heikkoja? Olivatko kaikki esi-isämme vain todella sinisilmäisiä ja heikkoja? Ja nyt sitten muka juuri tällä hetkellä juuri me olemme tietävinämme totuuden jostakin sellaisesta, johon emme ole pahemmin yrittäneetkään perehtyä. Kuitenkin kaikki todisteet tarjoillaan meille valmiina Raamatusta alkaen. Ei tarvitse kuin lukea, joskin sen lisäksi on ajateltava. Vika lienee siinä, etteivät nykyajan ihmiset joko osaa ajatella tai viitsi ajatella.

Hyvä yksi nuori. Olet rohkea, koska kirjoitat noin henkilökohtaisesta asiasta näinkin räävittömälle palstalle. Kunnioitan rohkeuttasi.

Et kirjoita tarkkaan miksi uskosi tai luottamuksesi kirkon opetukseen on alkanut horjua. Tietenkin näin nuorten kanssa työskentelevänä pappina tunnen piston sydämessäni, olenko toiminut väärin ja osaltani auttanut sinua vieraantumaan kirkosta.

Toisaalta tiedän, että kyseiset ajatukset kuuluvat ihmisen elämän vaiheisiin, kasvuun ja itsenäistymiseen ja ajattelun kehittymiseen. Itsekin olen iässäsi vieraantunut kirkosta joksikin aikaa, useiksi vuosiksi kuitenkin.

Kyseessä saattaa siis olla (anteeksi, että kirjoitan nyt suoraan) kriisi, joka liittyy Jumalakuvan kehittymiseen. Olet lukioiässä ja tätä enne uskonut Jumalaan, jolla saattaa ollaa hyvinkin ihmismäisiä piirteitä. Nyt kun ajattelusi on kehittynyt, ei tämä "Jumala" enää mahdukaan järkesi raameihin. Tämä on aivan luonnollista ja niin pitää käydäkin, että Jumalakuva kehittyisi kohti oikeaa.

Mutta, mutta, tämä ei toki poista ongelmaa, sitä, että olet menettämässä uskosi Jumalaan tai luottamuksesi siihen, että kirkko opettaa Jumalasta oikein. Eli tarvitset vastauksia. Olet elämän vaiheessa, jossa tarvitset paljon oivaltamisen ja itse ymmärtämisen kokemuksia, siksi sinun täytyy paljon ajatella tai ainakin etsiä itse. Jos haluat löytää uskosi uudelleen.

Älä liikaa pelkää sen menettämistä. Jo se, että "haluat uskoa kuten ennen" osoittaa, että pohjimmiltasi uskot, et vain tiedä mihin uskoa, koska entinen Jumalakuvasi ei riitä, se on lapsen Jumalakuva ja ymmärrykseltäsi alat lähestyä aikuisuutta.

Siispä rohkeutta etsintään. Kirkko opettaa ja on aina opettanut tuntemattomasta Jumalasta. Jumala on mysteeri, jonka kuvaamiseen yksikään sana ei ole riittävä. Tämä mielessäsi tarkastele entisen Jumalakuvasi piirteitä ja etsi oikeaa salattua Jumalaa. Etsi Häntä ajatuksissasi, mutta lue myös jotakin, esim. vuorisaarnaa ja Johanneksen kirjeitä. Voit myös tarkentaa ongelmaasi jos haluat, niin voimme yrittää löytää vastauksia tai ainakin ohjata lukemaan kysymyksiisi sopivaa kirjallisuutta, että löytäisit vastaukset itse.

Heti alkuun voisin suositella yhtä kirjaa, jonka saa varmaankin kirjastoista. Kyseessä ei ole ortodoksinen teos, vaan arkeologin ja papyrystentutkijan teos Jeesuksen ajan tavoista ja sen sellaisesta. Yllättäen tiede tukeekin kristinuskoa. Kirja on yleistajuisesti kirjoitettu ja pohjaa todella tieteen löytöihin sekä niistä johdettaviin näkemyksiin. Eli: Carsten Pieter Thiede: Kala Rooman Keisarille. Kirjasta selviää mm. että: Kristus osasi kolmea kieltä ja hänen kasvatti-isänsä oli rakennusmestari (ei puuseppä, kyseessä on kultturieroista johtuva käännösvirhe). Apostolit siis opetuslapset, eivät olleet köyhiä miehiä, vaan varakkaita liikemiehiä, joiden perheillä oli palkattuja kalastajia ja oma kalastus laivasto (Gennesaretin järven kalastajat olivat varakkaita, toisin kuin keskiajan kalamiehet, siitä johtuu väärä tulkinta opetuslasten köyhistä taustoista). Miettiä voi miksi, tällaisista oloista nauttiva henkilö lähtee kiertämään maailmaa ja julistamaan totuutta, jos se olisi sepite?

Kirjoitit myös kirkossakäynnin vaikeudesta. Suosittelisin kuitenkin, että rohkeasti kävisit kirkossa ja osallistuisit ehtoolliseen. Salaisella tavalla se kuitenkin tuo tukea elämääsi, vaikket voikaan täysin välttää mielestäsi rienaavalta tuntuvia ajatuksia. Muista, ettei Jumala niistä happane, me emme pysty häntä horjuuttamaan, vain itse horjumme. Jos tunnet papin, jonka kanssa voit kaikesta keskustella, ota häneen yhteyttä ja käy synnintunnustuksella ja keskustele siellä ajatuksistasi, näin Jumala on sakramentin kautta kanssasi tämän ongelman edessä.

Mutta ennenkaikkea rohkeutta, edessä saattaa olla pitkä tie takaisin luottamukseen, tie joka vie koko ihmisiän, ja jonka vuoksi me niin kilvoittelemmekin. Yksin et ole heikko uskossasi. Moni pyhäkin on kompastellut tämän ongelman kanssa, mm. pyhä Augustinus, joka kirjoitti aiheesta kirjan: Tunnustuksia

Ystävyydellä,

isä Tuomas järvelin
järjestösihteeri ONL ry

Minun piti poistua täältä, mutta haluan sanoa tästä kuitenkin muutaman sanasen.

Olisin halunnut mennä peruskoulun jälkeen pappisseminaariin, mutta äiti laittoi lukioon. Lukion jälkeen erosin kirkosta.

Olen, kuten varmaan melkein jokainen täällä, kotoisin suvusta, josta osa on luterilaisia ja osa ortodokseja. Aluksi minua alkoi ärsyttää ortodoksien lievästi sanottuna itserakas suhtautuminen uskontoon ja luterilaisten mollaaminen (tyyliin vain ortodoksisessa kirkossa voi pelastua, luterilaiset papit ovat vain saarnamiehiä, ortodokseilla on pääsiäisenä pashaa ja luterilaisilla pas.. eiku mämmiä. Jos et tunne perinnettä, luepa täällä keskusteluja). Tämä asenne ei ole pelkästään penskojen keskuudessa, vaan esimerkiksi koulussa kirkkohistoriassa: Ruotsinvallan aikana kirkkoa sortivat luterilaiset, mutta historian tunneilla Venäjänvallan aikana sortajat eivät olleet ortodokseja vaan venäläisiä.

Tiukkapipoisena minusta ihmisen pitää elää sen mukaisesti kuin opettaa. Ortodoksinen kirkko väittää pitävänsä kiinni ekumeenisten kirkolliskokousten päätöksistä ja Raamatusta, mutta kummankin määräyksiä rikotaan jatkuvasti (esimerkiksi veren nauttiminen kielletään kummassakin). Joskus tuntuu, että ainoa sitova periaate on kirkollinen ekonomia, jonka perusteella kaikki - myös tulevat synnit - voidaan antaa anteeksi, jos se on kirkon edun mukaista (tämä periaate ei perustu mihinkään kanoniin. Käsittääkseni se otettiin aikanaan käyttöön kirkon johdon ja Bysantin keisarin valtataistelussa.) Mielestäni synnit voi antaa anteeksi vain Jumala eikä mikään kirkonpalvelija. Matt. 16:19 koskee vain Pietaria, ei edes muita apostoleja, saati sitten pappeja. Mielestäni tämä on samanlainen kohta kuin Matt. 10:8, jonka lupauksen ei uskota tarkoittavan pappeja. Tämän jälkeen kirkolla oli hyvin vähän annettavaa. Viimeisenä niittinä oli siviilipalvelus uskonnollisen vakaumuksen perusteella. Kirkkohistorian lukeneet muistanevat 900-luvulla Bysantin ja muhamettilaisten väliset sodat, jossa kuolleet muhamettilaiset pääsivät suoraan paratiisiin. Keisari Nikeforos II Fokas olisi halunnut julistaa sodassa kuolleet pyhiksi, mutta patriarkka Polyeuktos mukaan se oli mahdotonta. Basileioksen Suure 13. kanonien mukaan sodassa tappaneen pitäisi ekskommunikoida ja erottaa ehtoollisyhteydestä kolmen vuoden ajaksi; tietenkään Basileios Suuren määräykset eivät tarkoita ortodoksisten venäläisten tappamista ;-)

Ortodoksi ei pääse koskaan eroon kirkosta: juttelen muutaman sanan kummankin papin kanssa, jos satumme tapaamaan kaupungilla ja käyn moikkaamassa kanttoria, jos näen hänet kapakassa, olen silloin tällöin mukana kirkon talkoissa ja tarkastan edelleen kirkkokuoron tilit … mutta sakramentteihin en ole osallistunut 30 vuoteen. Syksyllä sairastuin ja ajattelin vielä kerran asiat ja minusta tuntuu, ettei paluuta ole; minusta ei ole taivaspaikan tavoitesäästäjäksi.

Tällä en tarkoita, että ortodoksisesta kirkosta ei löytyisi todellista hartautta, kilvoittelua ja nöyryyttä. Meiltäkin on lähdetty pitämään jumalanpalvelusta sadan kilometrin päähän korvauksetta enkä halua mitenkään väheksyä kirkonpalvelijoiden raskasta ja huonosti palkattua työtä, mutta kuitenkin minulle ortodoksi sanana tuo mieleen kumaran, sodankäyneen mummun, jolla koskaan ei ole ollut aikaa miettiä jumaloitumista, vaan nuoruus on mennyt raadannassa ja vanhuus muista huolehtimiseen. Uskovaiselle kirkosta eroaminen ja uuteen uskonnolliseen yhteisöön liittyminen on aina iso ja vaikea asia. Minä en ole löytänyt uutta paikkaa mistään, mutta toki tunnen kirkosta eronneita ja paikkansa löytäneitä.

Lukioaika on monelle kasvamisaikaa. Minä löysin silloin Dreyerin hienot elokuvat uskosta ja epäilystä, Collianderin kirjoista oppii paitsi elämää myös ruotsia ja Raamatusta löytää paljon, jos sitä lukee nöyränä. Etsikkoaikana kannattaa käydä kaikenlaisissa uskonnollisissa tilaisuuksissa, sillä jokainen kristitty ei löydä omaa paikkaansa syntymäkirkostaan vaan onni voi asua nurkan takana. Uskonto ei ole järjen asia, etsi ja jos löydät paikan, jossa on hyvä olla, jää sinne. Onnea etsinnälle.

on sen luontoinen asia, että epäily ja uskonasioitten punnitseminen on terveen ihmisen merkki!
Usko ei saisi olla siinä mielessä sokea, ettemme käyttäisi järkeä sen tutkimiseen.
Monelle usko saattaa olla addiktio, jotain mistä hän on täysin riippuvainen (ihan oikein tämä vielä on) ja hänen järkensä on tämän vuoksi sumentunut (tämä ei ole enää niin oikein). Voisiko tässä mielessä sanoa, että uskoon "hurahtanut" on lähinnä tällainen addiktiivinen uskovainen (oma teoriani).
Jumalan olemassaolon epäileminen tarkoittaa sitä, että ihminen näkee vaivaa ja työskentelee uskonsa eteen. Onko se nyt niin paha asia?