Mielipiteitä?

Okei siis olen yläasteikänen tyttö ja minulla on mielessäni yksi juoni, jossa keskitytään 17-vuotiaaseen tyttöön. Tarina on omaa leikkimielistä teoriaani unista, jotka ovatkin mukamas oikeasti rinnakkaismaailmoja joissa me ihmiset (tai meidän sielumme/mielemme) käymme aina nukkuessamme ja kun heräämme pidämme niitä aina unina.
Ja näissä rinnakkaismaailmoissa on sitten demoneita yms.

Olen kirjottanut jo prologin ja kaksi ensimmäistä lukua, mutten ole oikein varma kannattaako tästä enää jatkaa.
Tässä on pieni kohta tarinan ns. pääpahiksesta (se ei kiou tähän kohtaan, mutta koko kohta olisi liian pitkä tänne).
Haluaisin mielipiteitä tms.
----

Kylmä tuuli seurasi mustiin pukeutunutta naista, jonka repeytyneet, nahkaiset siivet lepäsivät tämän selkää vasten. Hänen mustat sekä silkkiset hiukset liikkuivat hiljalleen edestakaisin tuulen tunkeutuessa ikkunoista sisään samalla, kun hän laskeutui nopeaan tahtiin linnan kivisiä portaita, vieressään kaksi nuorta miestä, jotka katsoivat suoraan eteenpäin.
Naisen nahkaiset, mustat vaatteet korostivat tämän kuolemanvalkoista ihoa, kuten myös hänen kasvoilla olevat tummat pisamat.
Ripsissä kimalteli magian avulla kevennettyjä pieniä kristalleja sekä timantteja, ja hänen kaulassa roikkui kultainen kaulakoru.
Heitä kolmea ympäröi tumma aura, ja tarkkakuuloiset pystyivät kuulemaan vaimeita tuskankuiskailuja heidän kävellessä ohitse.
Kuiskaukset eivät tulleet mistään heidän lähettyviltä - ne tulivat tuonpuoleisesta.
Ne olivat sielujen vaikerruksia, rukouksia sekä avunpyyntöjä.
Kukaan ei kuitenkaan voisi pelastaa sieluja enää. Kukaan ei voisi viedä heitä turvaan heidän omistajaltaan; naiselta, joka hallitsi itse kuolemaa.
Yön tähdet toivat pimeälle kulkureitille valoa suojattomista ikkunoista.
Ne valaisivat kolmikon tien, kun he kiirehtivät piinaava ilmapiiri ympärillään kohti linnan syrjäisintä kolkkaa, missä kuningas Mephistofeles sijaitsisi valtaistuimellaan.
Pian rappuset päättyivät, ja ilmeetön nainen apulaistensa kanssa siirtyi kiviselle käytävälle, jota valaisi soihduissa roihuvat liekit.

Naisen molemmilla puolilla kävelevät pojat, kaksoset, vilkaisivat toisiaan ilmeettöminä. Heidän katseensa kuitenkin erkanivat sekunneissa.
He molemmat menivät hermostuneina muutaman sentin lähemmäs naista, joka hymyili omahyväisenä tajutessaan poikien olevan peloissaan.
“Älkää huoliko, Irdian, Sraphan”, nainen sanoi lempeällä äänensävyllä. Hänen kissamaiset, kultaiset silmänsä vilkaisivat vuorotellen molempia poikia.
“Emme me ole huolissamme itseistämme”, toinen poika sanoi hiljaa. “Olemme huolissamme sinusta.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen nainen naurahti huvittuneena ja kysyi samalla, kun asetti kätensä poikien olkapäille: “Miksi te minusta olette huolissanne?”
Pojat eivät vastanneet naisen kysymykseen tietäessään, ettei hän tarkoittanut sitä kysymykseksi.
Pian hän jatkoikin: “Hän ei tee minulle mitään. Onhan hän minun isäni.”