Harmaatukkainen mies naputtaa luentosalin edessä hermostuneen näköisenä päätettä ja vilkaisee jokaisen lyönnin jälkeen valotaululle, joka heijastuu hänen taakseen.
Väärä kuva. Mies katsoo anteeksipyytävästi yleisöön ja yrittää uudestaan. Taas väärä kuva.
Professori Pentti Arajärvi jupisee ja naputtaa sinnikkäästi. Lopulta tietokoneen uumenista löytyvät oikeat kuvat ja Arajärven jäähyväisluento Porthanian salissa voi alkaa.
Satapäinen yleisö huokaisee helpotuksesta. Presidentti Tarja Halonen katsoo ensimmäisestä rivistä tuiman näköisenä puolisoaan, mutta malttaa nyt hillitä terävän kielensä.
Kuulijajoukossa on paljon Arajärven ja Halosen ikätovereita, noin 70-vuotiaita entisiä poliitikkoja, ammattiyhdistysjohtajia, virkamiehiä ja tutkijoita.
Iän lisäksi kuulijoita yhdistää aate: joukossa on paljon demareita ja vasemmistoliittolaisia, entisiä tai ehkä nykyisiäkin sosialisteja, sekä myös muutamia vanhoja kommunisteja.
Arajärvi aloittaa sosiaalioikeuden luentonsa pohdinnalla oikeudenmukaisuuden käsitteestä ja ryhtyy puhumaan historiasta aina Aristoteleesta alkaen.
Tapahtuu se, mikä luennolla usein tapahtuu. Ajatukset rupeavat harhailemaan, vaikka kuinka haluaisi keskittyä kuuntelemaan.
Puolustukseksi täytyy sanoa, että ajatukseni sentään pysyvät asiassa, jonka vuoksi tulin kuuntelemaan Arajärveä.
Ei siis ole mikään ihme, että jos yli 40-vuotiailta suomalaisilta kysytään, mikä on ollut heidän elämässään parasta aikaa, vastaus on puoluekantaan, ammattiin tai varallisuuteen katsomatta sama: parasta oli 1980-luvulla, ja taas vanhemmista, heille parasta oli Kekkosen aika.
Viisas Kekkonen luovi viisaudellaan kansakunnan parhaaksi, olemme nyt missä olemmekaan, maailman huippumaita.
Väärä kuva. Mies katsoo anteeksipyytävästi yleisöön ja yrittää uudestaan. Taas väärä kuva.
Professori Pentti Arajärvi jupisee ja naputtaa sinnikkäästi. Lopulta tietokoneen uumenista löytyvät oikeat kuvat ja Arajärven jäähyväisluento Porthanian salissa voi alkaa.
Satapäinen yleisö huokaisee helpotuksesta. Presidentti Tarja Halonen katsoo ensimmäisestä rivistä tuiman näköisenä puolisoaan, mutta malttaa nyt hillitä terävän kielensä.
Kuulijajoukossa on paljon Arajärven ja Halosen ikätovereita, noin 70-vuotiaita entisiä poliitikkoja, ammattiyhdistysjohtajia, virkamiehiä ja tutkijoita.
Iän lisäksi kuulijoita yhdistää aate: joukossa on paljon demareita ja vasemmistoliittolaisia, entisiä tai ehkä nykyisiäkin sosialisteja, sekä myös muutamia vanhoja kommunisteja.
Arajärvi aloittaa sosiaalioikeuden luentonsa pohdinnalla oikeudenmukaisuuden käsitteestä ja ryhtyy puhumaan historiasta aina Aristoteleesta alkaen.
Tapahtuu se, mikä luennolla usein tapahtuu. Ajatukset rupeavat harhailemaan, vaikka kuinka haluaisi keskittyä kuuntelemaan.
Puolustukseksi täytyy sanoa, että ajatukseni sentään pysyvät asiassa, jonka vuoksi tulin kuuntelemaan Arajärveä.
Ei siis ole mikään ihme, että jos yli 40-vuotiailta suomalaisilta kysytään, mikä on ollut heidän elämässään parasta aikaa, vastaus on puoluekantaan, ammattiin tai varallisuuteen katsomatta sama: parasta oli 1980-luvulla, ja taas vanhemmista, heille parasta oli Kekkosen aika.
Viisas Kekkonen luovi viisaudellaan kansakunnan parhaaksi, olemme nyt missä olemmekaan, maailman huippumaita.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Älykästä Sipilän ja oikeistokeskustan "harjausta", sutata omaa palstaa SDP;n haukkumiseen, koipioiduilla jutuilla, joita ei kopioija itsekään selvästikään ymmärrä.
Sellaista tämä näkyy olevan, oikeistokeskustan Sipilistien puuhastelu.
Professorin jäähyväisluento on loppumassa, sillä Pentti Arajärvi vilkaisee yleisöään ja luopuu hetkeksi professorin roolistaan ja lausuu muutaman valitun sanan politiikan nykytilanteesta.
”Tiedämme kaikelle hinnan, mutta emme minkään arvoa”, Arajärvi sanoo.
Katson häntä tarkemmin ja huomaan, että nyt luentosalin edessä on aivan erilainen mies. Äänessä on suuttumusta, ehkä vihaakin.
Hyvinvointiyhteiskunta kuuluu olevan kuolemanvaarassa. ”Paluu kilpailuyhteiskuntaan on Friedmanin hengessä alkanut”, Arajärvi julistaa ja viittaa vapaan markkinatalouden tunnettuun apostoliin, taloustieteilijä Milton Friedmaniin.
”Heiluri on heilahtanut vapauden suuntaan”, Arajärvi väittää, kun hän arvioi nykyisen hallituksen suunnitelmia. Kirjoitan ylös myös sanat ”yhtiöittäminen”, ”kilpailuttaminen” ja ”yksityistäminen”, vaikka tässä yhteydessä ne eivät ole tavallisia sanoja. Ne ovat kirosanoja.
Luento loppuu. Professori saa raikuvat aplodit, ja hänelle tuodaan kukkia.
Jäähyväiskahveilla vanhat toverit tapaavat toisiaan, toveri tervehdystä käytetään, ja nykymenon päivittely jatkuu. Ilmeet ovat synkkiä, ja puhutaan vaimealla äänellä. Kukaan ei tohdi edes nauraa ääneen.
Nyreissään selvästi kun ei saatu Suomea sosialisoitua. Olisi sosialisti johtajilla valtaa enemmän, joka tärkeintä heille, aatteelleen. Johtajat voitaisiin valita ennakkoon SAK ja Ay-liike piireissä, muodollinen " demokraattinen" äänestys vahvistamaan sitä.
Tuntuu kuin olisi hautajaisissa. Ja vainaja, hän on meille kaikille kovin tuttu. Hänen nimensä on hyvinvointiyhteiskunta.
Luennon jälkeen ryhdyn etsimään vastausta Pentti Arajärven usein toistamaan kysymykseen: Miksi hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoon ei nyt riitä varoja? Miten se on mahdollista, vaikka Suomi on nyt huomattavasti rikkaampi maa ja suomalaisten elintaso selvästi korkeampi kuin 1980-luvulla, jolloin hyvinvointiyhteiskunta oli parhaassa iskussaan?
Vastaus kysymykseen on sekoitus taloutta ja politiikkaa.
Aloitetaan numeroista.
Kun hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin kultaisella 1980-luvulla, valtio oli lähes velaton. Velkaa ryhdyttiin ottamaan runsain määrin vuonna 1991, kun lama alkoi. Nousukauden aikana lainaa pystyttiin lyhentämään, mutta syksystä 2008 alkaen velkaa on taas otettu jatkuvasti lisää. Nyt Suomella on velkaa sata miljardia euroa, ja sen lisäksi kunnilla on vielä velkaa lähes 20 miljardia euroa.
On siis pakko myöntää: suomalaista kansankotia on 25 viime vuotta pidetty pystyssä osin velkarahalla.
Jos Suomi joutuisi niin pahaan talouskriisiin, että se ei enää saisi uutta velkaa, olisi hyvinvointimenoja pakko leikata nopeasti ja julmasti. Näin kävisi myös siinä tapauksessa, että valtion ottamien lainojen korot kääntyisivät nousuun.
Nyt koplannut SDP puolueen SAK ja Ayliike itselleen täysin.
Johtajat sieltä. Jopa nimilistoja ollut, kuka saa eduskunnassa puhua ns Antin listat". Harva SDP kansanedustaja niistä tohtinut puhua.
"Jäähyväiskahveilla vanhat toverit tapaavat toisiaan, toveri tervehdystä käytetään, ja nykymenon päivittely jatkuu. Ilmeet ovat synkkiä, ja puhutaan vaimealla äänellä. Kukaan ei tohdi edes nauraa ääneen.
Nyreissään selvästi kun ei saatu Suomea sosialisoitua. Olisi sosialisti johtajilla valtaa enemmän, joka tärkeintä heille, aatteelleen. Johtajat voitaisiin valita ennakkoon SAK ja Ay-liike piireissä, muodollinen " demokraattinen" äänestys vahvistamaan sitä."
http://www.idealista.fi/wp-content/uploads/2016/03/TYÖN_HIOMATON_TIMANTTI_003-450x400.jpg
Tämä oli täysi nolla, luulin että osaa työministerinä jotain asian eteen tehdä.