Olen vanhoillislestadiolaistaustainen elämään täysin kyllästynyt ihmispaskiainen.
Viimeiset kuukaudet olen ollut lähes erakoituneena asuntooni. En osaa päättää enää mistään. Olen yrittänyt vuosien saatossa lukuisia kertoja päästä terapiaan ja hakea apua itselleni siinä onnistumatta. 2006 vuonna sain pelkän lääkityksen. Sertralinia nautin vailla terapiaa. Terapiaan en päässyt, koska lääkäri näki, että lääkkeet riittää.
Sittemmin kohtasin voimakkaan käänteen, jonka seurauksena yritin ensimmäistä kertaa elämässäni itsemurhaa. En onnistunut. Olen tehnyt pätkätöitä silloin tällöin, mutta missään minua ei nähty kyllin hyväksi, joten työurani jäivät hyvin lyhyiksi.
Muutin toiselle paikkakunnalle jossa työllisyystilanne oli parempi. Sama juttu jatkui: olet kyllä hyvä puhumaan, mutta oikeasti et osaa mitään. Tai että tarvetta ei ole, vaikkakin kaikki muut yhtä aikaa töihin päässeet saivat kuitenkin jatkaa.
Masennuin taas. Olin lopettanut Sertralinin käytön omatoimisesti, koska en nähnyt siinä hyötyä ilman terapiaa. Uudella paikkakunnalla minulle määrättiin Sepramia. Pääsin myös vertaisryhmään. Epämääräisten pätkätöiden vuoksi en voinut osallistua joka kerta ja lopulta jouduin jättäytyy vertaisryhmästä pois, kun aloin tekemään pääsääntöisesti vain aamuvuoroja. Kunnes sain taas kengän kuvan hanuriin. Syynä loppuun palaminen (musta tuli tehoton).
Lopetin Sepraminkin omatoimisesti.
Terapian piiriin en koskaan päässyt. Kävin mm. Auroran Sairaalassa itkemässä, miten pääsisin tästä ahdingosta ulos. Minuun suhtauduttiin kuin johonkin hulluun. Kyllästynyt päivystäjä sanoi, että vedä vain rauhallisemmin henkeä, kyllä se siitä. Ja jos alkaa ahdistaa, niin se on ihmiselle normaalia. Kerroin tälle, että en ole pelkästään ahdistunut, minulla on alkanut tulla muitakin pelkoja. Suoranaisia fobioita, jotka rajoittavat elämääni radikaalisti. En päässyt tarvitsemaani hoitoon. Siedätin itse itseäni peloista vapaaksi. En ole vieläkään niistä täysin irti päässyt ja muutama fobioista nostaa päätään erityisesti silloin, kun olen ahtaimmillaan. Fobioista puhuminen ystäville on ollut aina hankalaa. Olenkin salannut ne.
Taas sain töin ja uuvuin siinäkin. Menin HUS:in sairaalaan valittamaan tilannettani. Lääkäri kuunteli aikansa ja totesi: puhuit paljon, mutta asia puuttui. Aikakin loppui, mutta tässä numero, johon voit soittaa, jos oikein ahdistaa. En saanut aikaiseksi soittaa. Jatkoin töissä, mutta lopulta en enää suoriutunut tehtävistäni. Päätin tällä kertaa lähteä itse ennen, kuin tulee se kengän jälki taas hanuriin. Niistä kun minulla oli jo niin paljon kokemusta.
Nyttemmin olen ollut tuloitta pari kuukautta. En ole onnistunut hakemaan työkkäristä tukea. Itseasiassa en osaa hakea enää. Aivot seisovat. Asuntonikin on läävä. Haisee jumalattoman pahalle ja banaanikärpäsiä joka puolella. En kestä nähdä tätä kaaosta. En ole liikkunut enää ulkonakaan. Joka kerta, ku pitäisi tehdä jotain, alan itkee voimattomana kun näen, millaisessa läävässä asun. Usko itseeni on loppunut. Ei ole enää edes motivaatiota elää. Toivoisinkin siksi kohdalleni eutanasiaa. Olin ennen sosiaalinen, nyt syrjäytynyt ja elämään kyllästynyt. Aina olen ollut tyhmä. Silloinkin, kun minulla oli vielä ihmisiä ympärillä.
Hoitoon en enää pyri, en usko enää, että riittävää sellaista saisinkaan. Minulle määrättiin taas Sepram, mutta päätin, etten niitä enää ota. Lääkkeet eivät tuo autuutta! Sen olen kokenut jo liiiiiiiiian monta kertaa!!!!
Viimeiset kuukaudet olen ollut lähes erakoituneena asuntooni. En osaa päättää enää mistään. Olen yrittänyt vuosien saatossa lukuisia kertoja päästä terapiaan ja hakea apua itselleni siinä onnistumatta. 2006 vuonna sain pelkän lääkityksen. Sertralinia nautin vailla terapiaa. Terapiaan en päässyt, koska lääkäri näki, että lääkkeet riittää.
Sittemmin kohtasin voimakkaan käänteen, jonka seurauksena yritin ensimmäistä kertaa elämässäni itsemurhaa. En onnistunut. Olen tehnyt pätkätöitä silloin tällöin, mutta missään minua ei nähty kyllin hyväksi, joten työurani jäivät hyvin lyhyiksi.
Muutin toiselle paikkakunnalle jossa työllisyystilanne oli parempi. Sama juttu jatkui: olet kyllä hyvä puhumaan, mutta oikeasti et osaa mitään. Tai että tarvetta ei ole, vaikkakin kaikki muut yhtä aikaa töihin päässeet saivat kuitenkin jatkaa.
Masennuin taas. Olin lopettanut Sertralinin käytön omatoimisesti, koska en nähnyt siinä hyötyä ilman terapiaa. Uudella paikkakunnalla minulle määrättiin Sepramia. Pääsin myös vertaisryhmään. Epämääräisten pätkätöiden vuoksi en voinut osallistua joka kerta ja lopulta jouduin jättäytyy vertaisryhmästä pois, kun aloin tekemään pääsääntöisesti vain aamuvuoroja. Kunnes sain taas kengän kuvan hanuriin. Syynä loppuun palaminen (musta tuli tehoton).
Lopetin Sepraminkin omatoimisesti.
Terapian piiriin en koskaan päässyt. Kävin mm. Auroran Sairaalassa itkemässä, miten pääsisin tästä ahdingosta ulos. Minuun suhtauduttiin kuin johonkin hulluun. Kyllästynyt päivystäjä sanoi, että vedä vain rauhallisemmin henkeä, kyllä se siitä. Ja jos alkaa ahdistaa, niin se on ihmiselle normaalia. Kerroin tälle, että en ole pelkästään ahdistunut, minulla on alkanut tulla muitakin pelkoja. Suoranaisia fobioita, jotka rajoittavat elämääni radikaalisti. En päässyt tarvitsemaani hoitoon. Siedätin itse itseäni peloista vapaaksi. En ole vieläkään niistä täysin irti päässyt ja muutama fobioista nostaa päätään erityisesti silloin, kun olen ahtaimmillaan. Fobioista puhuminen ystäville on ollut aina hankalaa. Olenkin salannut ne.
Taas sain töin ja uuvuin siinäkin. Menin HUS:in sairaalaan valittamaan tilannettani. Lääkäri kuunteli aikansa ja totesi: puhuit paljon, mutta asia puuttui. Aikakin loppui, mutta tässä numero, johon voit soittaa, jos oikein ahdistaa. En saanut aikaiseksi soittaa. Jatkoin töissä, mutta lopulta en enää suoriutunut tehtävistäni. Päätin tällä kertaa lähteä itse ennen, kuin tulee se kengän jälki taas hanuriin. Niistä kun minulla oli jo niin paljon kokemusta.
Nyttemmin olen ollut tuloitta pari kuukautta. En ole onnistunut hakemaan työkkäristä tukea. Itseasiassa en osaa hakea enää. Aivot seisovat. Asuntonikin on läävä. Haisee jumalattoman pahalle ja banaanikärpäsiä joka puolella. En kestä nähdä tätä kaaosta. En ole liikkunut enää ulkonakaan. Joka kerta, ku pitäisi tehdä jotain, alan itkee voimattomana kun näen, millaisessa läävässä asun. Usko itseeni on loppunut. Ei ole enää edes motivaatiota elää. Toivoisinkin siksi kohdalleni eutanasiaa. Olin ennen sosiaalinen, nyt syrjäytynyt ja elämään kyllästynyt. Aina olen ollut tyhmä. Silloinkin, kun minulla oli vielä ihmisiä ympärillä.
Hoitoon en enää pyri, en usko enää, että riittävää sellaista saisinkaan. Minulle määrättiin taas Sepram, mutta päätin, etten niitä enää ota. Lääkkeet eivät tuo autuutta! Sen olen kokenut jo liiiiiiiiian monta kertaa!!!!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kumpa voisinkin auttaa. Se Suomi se ihana Suomi.
Olet tehnyt paljon itsesi ja vointisi eteen, ansaitsisit toki parempaa kohtelua! On niitäkin jotka eivät edes yritä. Hatun nosto sinulle!
Tuo lääkeasia on minua voimattomasti raivostuttanut ja tekisi mieli kirkua!! Lääkkeitä kirjoitetaan ylenmäärin, kokeile tuota jos tuo ei tehoa ja ai sekään ei ole hyvä no tätä on kehuttu ja jaa, et siis nuku? Ota noita niin takuulla on taju kankaalla. Ja sitten ne vanhat lääkitykset jää purkamatta ja ihmisparka syö valtavat määrät tarpeettomia myrkkyjä joista on riippuvainen!
Se on sitä suomalaista "hoitoa"! Olet täysin oikeassa siinä, että pelkkä lääkkeitten syöminen vaikka niitä vetäisi hehdon päivässä ei ketään paranna! Ne turruttaa ja tekee zombiksi. Silloin ei ahdistukset eikä masennukset tunnu. Useimman kohdalla vaadittaisiin ainakin lyhytaikainen kognitiivinen (ratkaisukeskeinen) terapiajakso. Mutta sitähän on Suomessa turha pyytää!
Ei ole psykologien eikä psykiatrien vika että näin on. Kunnat eivät maksa terapioista ja kunnollisesta hoidosta. Yksityiseltä sitten kyllä apua saa ja hyvää, kun vaan on millä maksaa. Tiedä sitten kumpi on halvempaa; hoitaa ihmisiä siedettävään kuntoon ja hallitsemaan elämänsä ja olemisensa, vai kilometriset jonot sossuluukulla hakemassa rahaa seuraavaan pilleri- ja viinasatsiin? Joista koskaan ei yhteiskuntakelpoisia tule. Puhumattakaan inhimillisestä kärsimyksestä.
Itse en asu Suomessa mutta tiedän että siellä on monenlaisia nettitukifoorumeita. Tutkipa niitä ja ota rohkeasti yhteyttä! Kerro rehellisesti oma tarinasi ja kysele miten edetä! Vertaistuki on usein kullan arvoista, joku tietää jotain ja joku toinen tietää sitten jotain muuta. Saisit vinkkejä mistä yritttää kun lääkäri ei auta. Suomen Mielenterveysseura tms?
Tunnut olevan kuitenkin hyvinkin jaloillasi oleva järkevä ihminen! Kauheaa jos sen takia kaadut että apua ei anneta! Ihan oikeasti, tekisi mieli tehdä jotain radikaalia joillekin...
Periaatteessa ei kai minulle kuulu, mutta olen itse hoitoalan ihminen enkä mitenkään voi sietää tuota. Vaikka Suomessa en asukaan, ole aikoinaan Suomessa syntynyt ja lapsuuden ja nuoruuden siellä viettänyt.
Aloittaja olet järkevä ihminen. Sanon sinulle ettei ihmisarvo riipu siitä mitä tekee ja suorittaa. No ilman rahaa on vaikea elää. Jospa et luovuta vielä. Jos tilanne on kertomasi mukaan vielä tuollainen, niin hae sitä apua, että saat ruokaa ja kämppäsi kuntoon.
Olen uskovainen ja tiedän että Jumala on elämänantaja. Ei ole Jumalan vika, että ihmiset tekevät uskosta uskonnon. Uskonnollisessa piirissä, jossa olet kasvanut ei ole kaikki niin kuin Jumalan sana ja tahto opettaa.
Sinunkin elämä voi saada vielä uuden käänteen.
Jos luet, kirjoitellaan jälleen.
Toivotan Sinulle Jumalan siunausta ja rukoilen puolestasi!
Joo.
Ja se sitten auttaa tuo rukoilu joka asiaan. Vielä on kyllä tosin ne näytöt antamatta.
Sehän olisikin hienoo jos ihmisen ongelmat, vaivat ja sairaudet rukouksilla asettuisivat parempaan asentoon.
Otan tuopin tai pari huurteista illalla ruloilijan rukoilun toimimisen puolesta.-)
Hirttäydy ja pyydä joku vetämään jaloista jotta kuristuminen onnistuu, voit toki suihkuun ottaa jonkun sähkölaitteen mukaan, tai aika moni menee junan alle. Siis miksi tarvitsemme eutanasiaa kun henki lähtee niin monella muulla tavalla ja saadaan karsittua epävarmat kanditatit pois jotka eivät siihen pysty ja heille riittää kaiken moinen kirjoittelu suoli24 sivuille mielenrauhan saamiseksi.
Älkää menkö sinne junan alle kun se on niin sotkuista puuhaa.
Autot on niin paska, että huh huh.
Silvan nuolee munaa, vittu mikä pelle kuole paskakasa
Voiko lääkäriltä kiristää jotain reseptilääkettä millä viinan kanssa tai ilman lähtis henki? Kun ei tuo hirttäminen tunnu onnistuvan. Autolla ei kehtaa toisia päin ajaa. Hukuttautuessa aina rupeaa räpiköimään pinnalle. Katolle ei uskalla nousta eikä hypätä. Ranteitten viillot on tyttöjen juttu. Kuitenkin jotkut niitä pilleri kuolemia kuitenkin onnistuu tekemään. Kidutusta tämä olo korvien välissä. Mene itte puhumaan vaan.
Löytyisikö mitään? Kela korvattavaa mielellään.
mies lähtee ampumalla tai räjäyttämällä.
Syvässä vedessä säilyisi melko hyvin pitkiäkin aikoja.