Olisiko Ruotsi ruotsalaistanut Suomen jos...?

Suomen asema Ruotsin valtakunnassa Nordin käsittelee Suomen asemaa objektiivisesti.Ruotsin ja Suomen suhteissa oli ristiriitasuutta. Suomi kuului juridisesti ja poliittisesti Ruotsin valtakuntaan, sillä se oli yhtenäisen lainsäädännön ja hallinnon alainen, ja suomalaisillaoli oikeus osallistua yhteisten lakien laadintaan.Vaikka käsite Ruotsi–Suomi ei ole yhtäoikeutettu kuin käsite Tanska–Norja, niin käytännössäusein puhuttiin Ruotsista ja Suomesta,kun tarkoitettiin valtakuntaa. Ruotsalaisten kansallisen identiteetin kannalta on kuitenkintärkeä huomio: ilmeisesti maiden koko yhteyden ajan Suomen kansaa (josta käytettiin sanaa”nation”) pidettiin erillisenä. Se ei kuulunut”varsinaiseen Ruotsin kansaan”[11] eikä siissisältynyt kansalliseen identiteettiin. Suomessa Pentti Renvall on katsonut, että suomalaisten kansallistunne oli nimenomaan kotimaantunnetta. Tätä käsitystä voi puolusta esimerkiksi sillä, että virkoihin ja yliopistoon haluttiin kotimaisia miehiä heidän kansallisuudestaan ja äidinkielestään huolimatta. Pohjanlahden merkitys näyttää olleen huomattava. Suomi oli erillinen ”Suomen niemi”, jonka nimitys ”Finland” vähitellen vakiintui koskemaan koko maata, mutta ennen kaikkea kansan
kieli ja syntyperä – fyysinen ja psyykkinen erilaisuus– erottivat sen ruotsalaisista. Tämä näkyy esimerkiksi Linnén kuvatessa valtakunnan asukkaita. Samalla kun tarkastellaan Ruotsin asennettaSuomeen, joudutaan kysymään, esiintyikö ruotsalaista kansallisylpeyttä tai kansalliskiihkoa, ja miltä näytti kysymys Suomen väestön omasta kansallisesta identiteeetistä. Jos suomalaiset – tosin alitajuisesti – suljettiin ulos ruotsalaisesta identiteetistä, niin miten he asiaan suhtautuivat.

Suomi, keskiajalla Itämaa, Österland, Österlanden (1308) oli erottamaton osa valtakuntaa, mikä tilanne periytyi ajalta, jolloin ei ollut yhtenäistä lakia – ei Ruotsille eikä Suomelle. Suomalaisilla oli samat oikeudet ja velvollisuudet kuin ruotsalaisilla. ”Svenskar” he eivät kuitenkaan olleet, ellei sanalla tarkoitettu koko valtakunnan
asukkaita. Nordinin kuvauksesta käy ilmi, että suomalaiset olivat eri kansallisuutta ja
heidän historiallista taustaansa pidettiin erilaisena kuin ruotsalaisten. Näin puhuttaessa oltiin käsityksessä kansasta siis vielä sillä tasolla, jolla syntyperä ja kieli määräsivät väestön – kansan – olemuksen. Käytännössä merkittävä erottava tekijä oli maantieteellinen. Vaikka Suomi hallinnollisesti kuului Ruotsin aluejakoon ja sen läänit lueteltiin sekaisin Ruotsin läänien yhteydessä, niin sitä pidettiin kuitenkin maana, itäisenä valtakunnanpuolikkaana, ja sana ”Finland” uuden ajan ensi uosisatoina tuli ”Itämaan” tilalle ja siis tuli tarkoittamaan koko maata – toisinaan
mukana Pohjanmaa, toisinaan ilman – ja entiselle ”Suomelle” tuli nimeksi Varsinais-Suomi.

Selvyyden vuoksi usein puhuttiin siis Ruotsista ja Suomesta, kun tarkoitettiin alkuperäistäRuotsin kuningaskuntaa. Monista yhtäläisyyksistä huolimatta Suomi erottui omaksi maaksi, suuriruhtinaskunnaksi, joka tuli merkitsemään omaa olemusta enemmän kuin arvonimellä oli tarkoitettu. Tällä seikalla tuli olemaan merkitystä, kun Suomi 1809 liitettiin suuriruhtinaskuntana Venäjään.Nordin pohtii huolellisesti, mikä Suomen asema käytännössä oli. Hän toteaa asian, joka ei selvinnyt tasa-arvoisesta kohtelusta puhuneelle Ruotsin valtionjohdolle 1600- ja 1700-luvulla:että Suomella olisi ollut samat oikeudet vain jos suomenkieliset olisivat opetelleet puhumaan ruotsia. Koska he eivät voineet valtiopäivillä eivätkä oikeusistuimissa ja muissa virastoissa käyttää suomea, ei heillä ollut samoja oikeuksiakaan,

Itäisen valtakunnan osan käsittelyn Nordinaloittaa alaluvulla ”Varasto ja etumuuri”
(”Förrådshus och förmur”). Otsikon hän on saanut kruununprinssi Aadolf Fredrikin toteamuksesta 1746: ilman Suomea Ruotsi ei olisi Ruotsi, sillä siellä on ”wårt förrådshus och wårförmuhr”. Hän sanoi myös, että Suomi joutui ensimmäisenä ottamaan vastaan vihollisen. Nordin pitää epäkohtana sitä, ettei Suomea kunnollisesti puolustettu eivätkä asukkaat voineet kommunikoida virkamiesten kanssa ja valtiopäivillä omalla kielellään. Hän sanoo Suomen väestön olleen lapsipuolen asemassa, mutta pitää syynä pikemminkin haluttomuutta
kustantaa puolustusta ja palveluksia kuin tahallista sortoa. Ruotsalaiset olivat olevinaan huomaamatta epäkohtia paitsi eräinä kriittisinä aikoina, jolloin yritettiin korjata laiminlyötyä puolustusta.

Nordinin lähteet osoittavat, että tietoista ruotsalaista mistakin esiintyi. Valtakunnan yhtenäistämiseen liittyi virkamiesten ja oppineiden siirtoa Ruotsista Suomeen ja jopa suunnitelmia suomenkielisen väestön ruotsalaistamiseksi lukkarinkoulujen ja kirkonmenojen kautta ja siirtämällä ruotsinkielisiä piikoja ja renkejä suomenkielisille seuduille. Nämä yritykset olivat kuitenkin tehottomia. Suomenkieltä taitavia virkamiehiä ja tulkkeja vaadittiin, mutta useimmiten turhaan. Yrityksiin liittyi uhkauksia, että vaatimuksien tekijät olivat separatisteja ja vaaransivat esityksillään asemansa.

Nordinin lähteistä käy myös ilmi, miten Suomen väestöön suhtauduttiin. Pietari Brahe kehui sitä, mutta Axel Oxenstierna piti suomalaisia elukoina. Ruotsin kuninkaat kävivät erittäin harvoin Suomessa ja venäläisten hyökätessä viihtyivät muilla taistelukentillä kuin Suomessa. Näin siitäkin huolimatta, että on tunnustettu Ruotsin suurvalta-aseman perustuneen siihen, että Suomi kuului Ruotsiin.
Harvoissa arvioinneissa suomalaisia sanottiin ahkeriksi ja urhoollisiksi, mutta primitiivisemmiksi kuin ruotsalaiset. Saksalaista alkuperää oleva valtioteoreetikko Samuel Pufendorf sanoi, että suomalaiset olivat aivan eri kansa (”Nation”) ja heillä oli eri kieli, erilaiset tavat ja he olivat kovia ja työteliäitä, mutta sopivampia kovaan työhön kuin ”något Konstigt, till att förrätta”. Taitoa vaativiin käsitöihin ja tieteeseen
heistä ei ollut. Kun oli puhetta suomen kielen opettamisesta, huomautettiin, että se ei ollut kulttuurikieli, jota olisi tarvittu maan ulkopuolella.

Nordinin metodiin ei kuulu korjata 1600- ja 1700-luvun tietoja nykyisen tutkimuksen mukaisiksi. Hän voinee olettaa, että Ruotsissa tiedetään gööttiläisen historiankäsityksen virheet, mutta kun otetaan huomioon, että ruotsalaiset tietävät nykyisin Suomesta yhtä vähän kuin 1700-luvulla, jää Nordinin kirjan lukijalle vieraaksi, että Suomella oli oma uskonpuhdistaja Mikael Agricola, oma kirjakieli ja oma Raamattu ja että 1700-luvulla suomalaisilta vaadittiin suomen kielen lukutaitoa. Suomenkielisen väestön kansanrunousaarteesta ei silloin tiedetty eikä sen olemassaolo käy teoksesta mitenkään ilmi. Koska Nordin on hyvin perehtynyt valtionsyntyä koskeviin teorioihin, hän tarkastelee, mitä käsityksiä Ruotsin valtiovalta ja tiedemiehet saivat kansainvälisen oikeuden teoreetikoilta Cicerosta lähtien. Ruotsissa pidettiin selvänä, että Suomi oli valloitettu maa, ja vanhojen
valtioteoreetikkojen mukaan kansoja, joiden alue oli valloitettu tai jotka eivät muodostaneet keisarikuntaa, kuningaskuntaa tai tasavaltaa, voitiin kohdella mielivaltaisesti. Lieneekö tämä tulkittava niin, ettei Ruotsilla ollut velvollisuuksia
Suomea kohtaan. Nordin ei huomauta, että tämän valloitusteorian kanssa ristiriidassa oli se, ettei näiden kahden kansan välillä ikimuistoisista ajoista lähtien ollut vihollisuuksia. Ruotsalaiset näyttävät joskus miltei hämmästyneinä huomaavan, miten lojaalisia suomalaiset kaikesta huolimatta olivat. Ajoittainen tyytymättömyysilmaistiin valtiopäivävalituksissa eikä kapinoina.

Vastaus otsikon kysymykseen: tietysti olisi. Suomessa ei kouluissa opetettaisi suomenkieltä jos emme olisi vapautuneet Ruotsin ikeestä. Suomen historian paras tapahtuma itsenäistymisen lisäksi oli 1809 saavutettu suuriruhtinasmaan asema eli kielellinen itsenäistyminen joka kesti toistasataa vuotta.

Mitä vikaa ja miksi ruotsalaistuminen olisi ollut huono asia? Venäjän autonomisena osana meillä oli loistava paikka hyödyntää valtavan im-
periumin voimavaroja.

Suomi oli Ruotsille vain hyödyke sotien resurssina ja sodissa tuhottavaksi hyvin joutava suoja-alue Venäjää vastaan.

Tietenkin olisi ollut etu hävittää hankala ja vaikea alemman kansan kieli. Olihan kielellinen hävittäminen edennyt jo varsin pitkälle ja koululaitoksen kehittyessä se olisi edennyt paljon nopeammin kuin edellisinä vuosisatoina.