Onko huono juttu jos ei ole kokenut oikein mitään tai ei ole kokemusta mistään?
Olen 22-vuotias ja opiskelen yliopistossa. Tuntuu että suurinosa samanikäisistä on kokenut paljon enemmän kuin minä. On hankala kertoa itsestään mitään kun ei ole kokemusta oikein mistään - tunnen itseni tylsähköksi. Monet ovat käyneet ulkomailla monta kertaa lapsena ja nytkin se on niille arkipäivää, itse en ole jalalla lentokoneeseen kertaakaan astunut ja ulkomailla olen käynyt vain telkkarin välityksellä. Onhan se vähän ironista kun puhun sujuvasti useampia kieliä. Tosin vanhempani puhuvat vain ja ainoastaan Suomea. Toisaalta en näe tässä globaalissa maailmassa ulkomaita mitenkään ihmeellisenä koska esim. kiinalaisen tai saksalaisen voi tavata yliopiston aulassa. En ole esim. Helsingissä käynyt kuin 2 kertaa. En ole ikinä teininäkään ollut missään riennoissa (tosin olin kiusattu joten se vaikutti asiaan, lisäksi asuttiin kaukana kaupungista, ei ollut varaa, ei kannustettu). Olen aina vain ollut nenä kirjassa ja tehnyt kaiken "oikein".
Siis ongelma on se että multa on jäänyt monet ikäselleni normaalit kokemukset jostain syystä kokematta mikä taas vaikeuttaa hiukka ystävyyssuhteiden luomista kun ei oikein pysty samaistumaan n.90% ikäluokkani kokemuksista, tulee vain ulkopuolinen olo.
Esim. Moni tykkää käydä Rukalla ja Levillä ja hehkuu onnesta jos jonkun projektin sivussa pääsee sinne laskettelemaan. Itse en oikein osaa innostua kun ei ole kokemusta laskettelussa enkä pidä laskettelua, Rukaa tai Leviä mitenkään erikoisena paikkana. Sama juttu ulkomaiden kanssa. Sama juttu opiskelijabileiden kanssa. Sama juttu 90% ikäluokkani kokemuksien kanssa.
Onko tämmöinen kriiseily normaalia? Onko tuntemukseni ylipäätään?
Vai olenko vain täysin erilainen kuin muut?
Olen 22-vuotias ja opiskelen yliopistossa. Tuntuu että suurinosa samanikäisistä on kokenut paljon enemmän kuin minä. On hankala kertoa itsestään mitään kun ei ole kokemusta oikein mistään - tunnen itseni tylsähköksi. Monet ovat käyneet ulkomailla monta kertaa lapsena ja nytkin se on niille arkipäivää, itse en ole jalalla lentokoneeseen kertaakaan astunut ja ulkomailla olen käynyt vain telkkarin välityksellä. Onhan se vähän ironista kun puhun sujuvasti useampia kieliä. Tosin vanhempani puhuvat vain ja ainoastaan Suomea. Toisaalta en näe tässä globaalissa maailmassa ulkomaita mitenkään ihmeellisenä koska esim. kiinalaisen tai saksalaisen voi tavata yliopiston aulassa. En ole esim. Helsingissä käynyt kuin 2 kertaa. En ole ikinä teininäkään ollut missään riennoissa (tosin olin kiusattu joten se vaikutti asiaan, lisäksi asuttiin kaukana kaupungista, ei ollut varaa, ei kannustettu). Olen aina vain ollut nenä kirjassa ja tehnyt kaiken "oikein".
Siis ongelma on se että multa on jäänyt monet ikäselleni normaalit kokemukset jostain syystä kokematta mikä taas vaikeuttaa hiukka ystävyyssuhteiden luomista kun ei oikein pysty samaistumaan n.90% ikäluokkani kokemuksista, tulee vain ulkopuolinen olo.
Esim. Moni tykkää käydä Rukalla ja Levillä ja hehkuu onnesta jos jonkun projektin sivussa pääsee sinne laskettelemaan. Itse en oikein osaa innostua kun ei ole kokemusta laskettelussa enkä pidä laskettelua, Rukaa tai Leviä mitenkään erikoisena paikkana. Sama juttu ulkomaiden kanssa. Sama juttu opiskelijabileiden kanssa. Sama juttu 90% ikäluokkani kokemuksien kanssa.
Onko tämmöinen kriiseily normaalia? Onko tuntemukseni ylipäätään?
Vai olenko vain täysin erilainen kuin muut?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Joskus 60/70-luvun suomessa olisit ollut normaali ja aika samanlainen kun muut nuoret. Mä olen 52v ja NYKYÄÄN jo aika samanlainen ajatusmaailma kun sulla. Tosin ei ollu ikävuosina 13-45v. Kyllähän se taitaa ihmusten mielissä pyöriä raha mammona viina hauska matkustelu yleensä. Mikä sitten on normaalia tai hyvästä kellekkin niin päättäkään sen jokaine ite
Pohdiskelusi tai tilanteesi ei kuulosta epänormaalilta. Olennaisin kysymys on se, oletko itse tyytyväinen elämääsi. Mitä haluaisit kokea? Sanoit että olet tehnyt kaiken "oikein". Tarkoitatko että olet toiminut niin kuin vanhempasi ovat halunneet sinun toimivan? Mikä sinun mielestäsi on oikein ja mikä väärin? Miten tärkeää on olla samanlainen kuin suurin osa muista ihmisistä? Jotkut tekevät asioita, koska muutkin tekevät ja haluavat kuulua porukkaan. Se on yleistä varsinkin nuorena, kun on vielä muodostamassa omaa identiteettiään. Mieti mitä haluat elämältä ja elä sen mukaan, sitten ei tarvitse katua tekemättä jättämisiä vanhana.
On luonnollista, että uudet asiat jännittävät. Uskaltaudu silti kokeilemaan, jos jokin tuntuisi kokeilemisen arvoiselta. Sanoit että sinulla ei ole kokemusta laskettelusta ja ettet pidä laskettelusta. Mistä voi varmasti tietää, ettei pidä jostakin, jos ei ole koskaan kokeillut?
Tarkoitin sanoillani että olen aina tehnyt kaiken oikein, sitä että olen tehnyt niin miten yleensä hyvänä pidetään. Siis esim. käynyt lukion, opiskellut paljon, opiskellut kieliä, oon ollut kesätöissäkin eri pituisia jaksoissa 13-14 vuotiaasta, myöhemmin setelillä, en juo, en polta, en käytä huumeita, olen auttavainen, mulla ei edes teininä ollut kapinavaihetta eli en yleensäkään ole kyseenalaistanut auktoriteetteja, en harrasta yhden illan juttuja (olen neitsyt). Tämän olen tehnyt lähinnä siksi kun ei ole oikein ikinä ollut tuntoja tehdä puolesta tai vastaan.
Muutama vuosi sitten olin paniikissa tämän tunteen kanssa, mutten niin paljon nykyään. Kyllästyttää vain tuntea itseni niin erilaiseksi ja ulkopuoliseksi - mut pakotettiin osittain ulkopuoliseksi kiusaamisen takia. Mua itseäni häiritsee ainakin se, etten osaa samaistua moniin ikäiseni juttuihin. En neuroottisesti pelkää yksinoloa/yksinjäämistä mutta oisi mukava jos olisi edes joku jonka kanssa viettää aikaa. En siis tunne itseäni enää järin yksinäiseksi, mutta mua rassaa erit. merkityksellisen ihmissuhteiden puute. Harva mun ikäisistä oikeasti pohtii asioita. Mulla ei ole Facebookissa kuin 9 kaveria ja ne on kaikki sukulaisia - pidän heihin tarkoituksella vähän etäisyyttä koska sukulaissuhteet ovat sitten vaihteeksi omasta mielestäni liian tiiviitä. Olen miettinyt pääni puhki voinko minä pyytää ketään opiskelijakaveria FB ystäväksi, että tulkitseeko ne kaveri pyynnöt miten, onko soveliasta jne. Kun ei ole keneltäkään pyyntöä vielä tullut. Jotenkin olen hukannut taidon ystävystyä kenenkään kanssa.
En osaa sanoa olenko tyytyväinen vai en. Olen yksi suuri kysymysmerkki. Yritän ymmärtää itseäni ja pohtia tilannettani mutten ole päässyt puusta pitkälle. Olen muutaman kuukauden hartiavoimin yrittänyt ottaa itsestäni selvää.
En tiedä. Haluaisin rakastua. Mutta en tiedä yhtään kehen. Kaikki joihin ihastun on yleensä mua (paljon) vanhempia tai varattuja ja usein omaa sukupuoltani. Varattuja en luonnollisestikaan mene hipelöimään koska se on "the right thing to do". Tässä tulee vastaan myös se samaistumisongelma.
Onko mulla päässä vinksahtanut jotain ja pahasti vai missä on vika?
Otan kantaa vain yhteen näkemyksistäsi. Sillä, että tapaat ulkomaalaisen koulusi aulassa, ei ole mitään tekemistä matkustamisen kanssa. Vähän sama kuin sanoisi maalipurkin nähtyään, että tietää maalaamisesta kaiken tai ainakin riittävästi tai vähintään valmiin taulun on sielunsa silmin nähnyt.
Minä olen ollut aivan samanlainen. Nykyään olen johtaja. Ei minua vieläkään kiinnosta heilua missään väkimassoissa tai ulkomailla. Olen käynyt kyllä ja kuva on sama, kun mitä minulla jo oli ennen menoakin.
Parhaiten viihdyn ehkä kesällä mökillä. Ystäviä on joilla on kokemuksia paljon. Itse voisin hankkia niitä enemmän kun muut, mutta ne eivät voi tarjota minulle oikein mitään. Pelkkä matkustushysteria on minusta sekopäisten touhua. En ollut menettänyt mitään. Kuuntelin sujuvasti, kun muut kertoivat. Se riitti minulle.
Minusta tuntuu, että sinusta taitaa tulla samanlainen.