Moraalin selkäranka?

Moraalia ei voitane pitää synnynnäisenä ominaisuutena vain sillä perusteella, että pieni vauva auttaa toista vauvaa. Moraali lienee inhimillinen käsitteellinen konstuktio siitäkin huolimatta, että sen taustat piilevätkin evoluutiossa. Tulisi myös pystyä tarkastelemaan paremmin tätä väitettyä skenaariota, jossa vauva auttaa toista. Auttaa miten?

Jos vauva vaikkapa ottaa jotenkin väärin päin toisen suuhun päätyneen tutin ja onnistuu vaikkapa sitten laittamaan sen juuri oikein päin takaisin paikoilleen niin onko kyse moraalisesti oikein toimimisesta vai ihan vain sattumasta? Uskoisin, että vasta vähän varttuneempi pikkulapsi ymmärtää tietoisesti toimia edellä kuvatulla tavalla, ja silloinkin kyse lienee vain opitun asian toistamisesta; asian laittamisesta sillaiseen tilaan kun "sen kuuluukin olla".

Tämäkään ei vielä osoita, että lapsella olisi kykyä moraaliseen pohdintaan, joka minun mielestäni edellyttää vähän monimutkaisempaa kausaliteettien puntarointia ynnä muuta. Kyky ymmärrykseen lajitoverin tai jopa toisen lajin edustajan tuntemuksista ja sitä koskeva reflektio on varmasti jonkinlaisessa enemmän tai vähemmän primitiivisessä muodossa esiintyvänä evoluution myötä monilla ns. korkeammilla eläimillä kuten erityisesti ihmisellä. Uskoisin tuollaisten tuntemusten emergoituvan moraaliksi vasta myöhemmin yksinkehityksessä, ihmisillä.

Jumalaa ei ole osoitettu eikä määritelty, ja sama koskee hänen koodejaan ja niitä koskevia seurauksia, joten siihen en voi ottaa mitään kantaa.

Melkein vauvaikäisillä eli vähän vanhemmilla lapsilla on jo jonkinlainen toverillisuus toisia samannnäköisiä eli vauvoja kohtaan.

Mikä on auttamista.
Menen ison laumaan, suojaudun toisten sekaan ja säästyn? Ketä silloin autetaan kun keräännytään yhteen, päin vastoin kaikesta tulee pula, eikö se ole itsekyyttä, luottaa että omat voimat riittää voittamaan ruokaa itselle.

Yksilössä on valmiudet kaikelle jopa uusille keksinnöille, oivalluksille. Aikuiset opettavat hyvän ja pahan. Tietenkin omat aistit ohjaavat heti syntymän hetkestä alkaen.
Kohdussa emon (äidin) adrenaliiniryöpyt tai rauhoittuminen menee suoraan sikiön kokemukseen. Kohdussa kuulo ja äidin verenpaine ja tunne-elämä opettaa tietenkin myös. Kokemus hätääntymisestä ja rauhasta on valmis.

Meillä on myötäsyntyinen kyky empatiaan. Aivoissamme on soluja (peilisolut), joiden tehtävä on ymmärtää toisen olennon tekemisiä ja tunteita. Meillä on lajityypillinen kyky ymmärtää ja jopa kokea toistemme ilo, suru, pelko ja kipu.

Myötätunto on keskeinen osa moraalia ja siltä osin se on myötäsyntyistä ja lajityypillistä eikä opittua.

Moraali voidaan pelkistää periaatteessa aika yksinkertaiseksi säännöksi: se mikä kestävällä tavalla edistää yhteisössä tyytyväisyyttä ja nautintoa ja / tai vähentää kärsimystä on moraalista ja se mikä lisää kärsimystä tai vähentää tyytyväisyyttä on moraalitonta. Se, mikä tekee asian käytännössä mutkikkaammaksi on se, miten määritellään "omaksi yhteisöksi" ja mikä on aikajänne, jolla määritellään "kestävä tapa".

" Vauvaikäinen ihminen auttaa toista vauvaa."

Ei läheskään aina. Miten selität sen, ett vauva ei autakaan toista vaan vie toisen lelut sen sijaan että auttaa?