Kun joku ihminen nostetaan jalustalle sillä tavalla kuin eräät nostavat Urho Kekkosen täällä, se eräitä toisia jo ihan heidän uskonnollis-moraalisista periaatteistaankin johtuen tympäisee. Pitää nyt jotakin raadollista ja siis aina kuitenkin vajavaa ihmistä niin kaikkivoipaisena, aina oikeassa olevana, epäitsekkäänä. Palvoa häntä Jumalan sijaisena siten kuin hebrealaiset palvoivat kultaista vasikkaa Siinailla Mooseksen viipyessä Jumalan luona Hoorebin vuorella. Puistattavaa!
Moosesta sellainen raivostutti niin, että hän löi juuri Jumalalta saamansa laintaulut maahan säpäleiksi. No, en ole Mooseksen asemassa, eikä minua tuollainen epäjumalanpalvonta samalla tavalla raivostuta, mutta ihmettely, huvittuneisuus ja ärsyyntyneisyys ovat sitä seuratessani mielessäni vaihdelleet. Olen tuollaisesta yksisilmäisyydestä ja samojen teesien jatkuvasta änkkäämisestä provosoitunutkin sen verran, että olen piruuttani lähtenyt leikkiin mukaan vastustaakseni heitä heidän omia menetelmiään käyttäen. Eli myös minä olen sulkenut toisen silmäni, mutta eri silmän kuin he, ja kumartanut, mutta eri suuntaan kuin he.
En minä ihan oikeasti Kekkostakaan niin pahana pidä, millaiseksi hänet useimmiten olen kuvannut – joskus minulta on lipsahtanut myönteinenkin mielipide – enkä pidä Väinö Tanneriakaan ihan niin virheettömänä, millaisena olen pyrkinyt häntä esittelemän. Jokaisen, joka on huomannut minun historiaharrastukseni – kuka olisi voinut olla huomaamatta, niin paljon olen siitä itseäni kehunut – pitäisi tuo ymmärtää. Mutta jos on oikein täynnä omaa uskonnollisuuttaan, ei silloin järki pelaa eikä näe omaa napaansa pitemmälle. Niinpä minun on kuviteltu olevan kaikessa ihan yhtä tosissaan kuin itsekin on
Sama pieni pirullisuus on saanut minut valtaansa ja toimimaan tietyllä tavalla monta kertaa ja monessa muussakin asiassa täällä. Mm. tuossa Jari Tervon ”Myyrä”-kirjasta käydyssä keskustelussa, minkä sitten lopuksi tunnustinkin. Kun en halua sanoa Nummisuutarin Eskon tavoin, että ”tyhmyydelle minä olen vihainen kuin äreä rakkikoira”, niin sanon, että yksisilmäinen näkemys melkein mistä tahansa ja varsinkin perusteettomaksi osoittautuva usko johonkin saa minut ellei hyvin vihaiseksi, niin ainakin ärsyyntyneeksi ja pirulliseksi. Varsinkin, jos tuollaiseen yksisilmäisyyteen ja/tai perusteettomaan uskoon liittyy äärimmäinen tosikkomaisuus, kuten niihin lähes aina liittyy.
Näkyy tosiaan olevan ihmisiä, joille se ”oma puolue” on heidän uskontonsa ja sen ”kaikkien aikojen suurin” uskonnon pyhittänyt Jumala ja myöhemmät, vähän pienemmät puoluesatraapit nykyistä oikeaa totuutta julistavia profeettoja. Noiden ihmisten näkyy olevan vaikea ymmärtää, että on myös toisenlaisia ihmisiä, itse asiassa ihmisten enemmistö kuuluu niihin. Niihin kuulun minäkin. Minulla ei ole mitään ”omaa puoluetta”, vaikka on kyllä arvoja, joita jokin puolue on mielestäni edustanut ja työskennellyt niiden puolesta paremmin kuin jokin toinen puolue. Historiallisessa katsannossa ja taas viime vuosikymmenellä SDP on ollut tuollainen puolue. Vuodesta 1950 alkaen nykypäivään saakka SKP/SKDL ja maalaisliitto/keskusta pienin katkoksin ja tietyin varauksin ovat olleet kauimpana minun arvoistani.
Varmaan minulla on sympatioita sosialidemokratiaa kohtaan, sitä en halua kiistää, mutta mitenkään sitoutunut SDP:een en ole enkä äänestä sen ehdokkaita, jos mielestäni parempia on tarjolla jossakin muussa puolueessa. Minua suututtaa sellainen, että minun mielipiteitteni katsotaan perustuvan aina johonkin puoluenäkemykseen. Hyvin harvoin se on näkemysteni todellinen perusta.
Mutta inhimillisestä oikeudenmukaisuusvaatimuksesta johtuen minua on ihan oikeastikin suututtanut se, kuinka esim. Väinö Tannerista ovat puhuneet ne, jotka mitä ilmeisimmin eivät hänestä mitään tiedä, eivätkä ainakaan ymmärrä hänen merkitystään Suomelle ja meille kaikille niinä aikoina jolloin merkitys oli suurin, eli 1910 – 1930 luvuilla. Ihan samoin suututtaa Martti Ahtisaaren, Paavo Lipposen ja eräiden muidenkin arvostuksemme ansaitsevien halveeraava aliarviointi. Sellainen tietysti kertoo vain asianomaisen tietojen ja ymmärryksen rajoittuneisuudesta, eli tyhmyydestä, mutta … viittaan edellä sanomaani.
Kyllä minä tunnen nuo historian vaiheet ja niihin liittyneet henkilöt ihan yhtä hyvin kuin useimmat täällä niistä puhuneet, siitä voitte olla varmat. Olen huomannut täällä, että seuraan myös päivän politiikkaa ja varsinkin maailman tapahtumia myös vähintään yhtä hyvin kuin ne, jotka niistä minun mielipiteilleni kovin vastakkaisia näkemyksiä esittävät. Jos ja usein kun olen toista mieltä kuin joku toinen, minä joko tosiaan uskon tietäväni asiasta paremmin tai sitten tuo toisen yksisilmäinen, useimmiten selvästi enemmän uskoon kuin tietoon perustuva näkemys ja varsinkin sen tosikkomainen esitystapa minua ärsyttävät niin, että hieman ”heittäydyn”. Niin olen käyttäytynyt muuallakin kuin täällä, mutta muualla se on ymmärretty enemmän huumorilla eikä siitä ei ole tehty sellaisia analyyseja kuin mitä ”kepupsykologit” ovat täällä tehneet.
Ehkäpä minun oli tarpeen sanoa tämä, jotta joitakin lausahduksiani voitaisiin hieman "suhteuttaa" siihen, millaisessa yhteydessä ja mihin vastineena ne on sanottu. Toivottavasti Oiva Härkösen ja eräiden muiden ei tämän tietäen enää tarvitse puolustaa Kekkostakaan niin vimmaisesti, millä voi olla vain heidän tarkoitustensa vastaista seurausta, ja onhan tuollaisessa verenpaineen kohottamisessa vaaransa heille itselleenkin.
Luettavanani on nyt monta hyvin erilaista kirjaa (luen aina useita rinnan, jotta yhteen ei ehdi kyllästyä, ja jotta jokin lukemani mielenkiintoinen ajatus saa hieman ”hautua” alitajunnassani). On Tomas Riesin ”Luja tahto – Suomen puolustaminen”, Pertti Salmisen ”Puolueettomuuden nimeen”, Robert Bradbergin ”Kylmä-Kalle” (ent. pv:n komentaja kenrl Heiskanen), Heikki Ylikankaan ”Käännekohdat Suomen historiassa” ja Terho Pursiaisen ”Jumala”. Jokaisesta on jo tullut esille jokin kohta, jota mieleni tekisi kommentoida täälläkin, mutta jääköön toistaiseksi.
Tuosta yleensä kekkosmyönteisen Heikki Ylikankaan kirjasta lopuksi pieni lainaus (Ylikangas on tämän edellä puhunut ”suurmieskulttia” vastaan ollen sitä mieltä, että mitään korvaamattomia suurmiehiä ei ole koskaan ollut olemassakaan):
”Mikäli sisäpoliittiset ja ennen muuta henkilöön sitoutuvat syyt olisivat painaneet, Kekkosen kausi olisi päättynyt Honka-liittoon 1962. Se, että niin ei käynyt, johtui Suomen liikkumatilan kapeudesta ja siitä, että vahvempi osapuoli valvoo aina etunsa mieluummin harvojen luotettavien henkilöiden kuin instituutioiden ja koalitioiden kautta. Kun valta keskittyi yhdelle henkilölle, joka tuosta keskittymisestä sai kiittää enemmän naapurissa olevaa suurvaltaa kuin sisäisiä tukijoitaan, oli Suomea helppo ohjailla. Sen vuoksi Kekkosen piti saada jatkaa ja Honka-liitto leimattiin ulkopoliittisesti epäluotettavaksi, mitä se tuskin oli tai olisi edes uskaltanut olla”.
Ps. Alussa esille ottamani vertaus Mooseksesta ei assosioitunut ”Mooses” Lipposesta, vaan tuosta Kultaisen vasikan paikasta, jolla olen käynyt. Se on kivipaasi Hoorebin vuoren juurella olevan Santa Katerinan luostarin muurin ulkopuolella. Olen tietysti käynyt Hoorebin vuorellakin, ja olen kertonut siitä myös täällä YK-muistelmissani.
Moosesta sellainen raivostutti niin, että hän löi juuri Jumalalta saamansa laintaulut maahan säpäleiksi. No, en ole Mooseksen asemassa, eikä minua tuollainen epäjumalanpalvonta samalla tavalla raivostuta, mutta ihmettely, huvittuneisuus ja ärsyyntyneisyys ovat sitä seuratessani mielessäni vaihdelleet. Olen tuollaisesta yksisilmäisyydestä ja samojen teesien jatkuvasta änkkäämisestä provosoitunutkin sen verran, että olen piruuttani lähtenyt leikkiin mukaan vastustaakseni heitä heidän omia menetelmiään käyttäen. Eli myös minä olen sulkenut toisen silmäni, mutta eri silmän kuin he, ja kumartanut, mutta eri suuntaan kuin he.
En minä ihan oikeasti Kekkostakaan niin pahana pidä, millaiseksi hänet useimmiten olen kuvannut – joskus minulta on lipsahtanut myönteinenkin mielipide – enkä pidä Väinö Tanneriakaan ihan niin virheettömänä, millaisena olen pyrkinyt häntä esittelemän. Jokaisen, joka on huomannut minun historiaharrastukseni – kuka olisi voinut olla huomaamatta, niin paljon olen siitä itseäni kehunut – pitäisi tuo ymmärtää. Mutta jos on oikein täynnä omaa uskonnollisuuttaan, ei silloin järki pelaa eikä näe omaa napaansa pitemmälle. Niinpä minun on kuviteltu olevan kaikessa ihan yhtä tosissaan kuin itsekin on
Sama pieni pirullisuus on saanut minut valtaansa ja toimimaan tietyllä tavalla monta kertaa ja monessa muussakin asiassa täällä. Mm. tuossa Jari Tervon ”Myyrä”-kirjasta käydyssä keskustelussa, minkä sitten lopuksi tunnustinkin. Kun en halua sanoa Nummisuutarin Eskon tavoin, että ”tyhmyydelle minä olen vihainen kuin äreä rakkikoira”, niin sanon, että yksisilmäinen näkemys melkein mistä tahansa ja varsinkin perusteettomaksi osoittautuva usko johonkin saa minut ellei hyvin vihaiseksi, niin ainakin ärsyyntyneeksi ja pirulliseksi. Varsinkin, jos tuollaiseen yksisilmäisyyteen ja/tai perusteettomaan uskoon liittyy äärimmäinen tosikkomaisuus, kuten niihin lähes aina liittyy.
Näkyy tosiaan olevan ihmisiä, joille se ”oma puolue” on heidän uskontonsa ja sen ”kaikkien aikojen suurin” uskonnon pyhittänyt Jumala ja myöhemmät, vähän pienemmät puoluesatraapit nykyistä oikeaa totuutta julistavia profeettoja. Noiden ihmisten näkyy olevan vaikea ymmärtää, että on myös toisenlaisia ihmisiä, itse asiassa ihmisten enemmistö kuuluu niihin. Niihin kuulun minäkin. Minulla ei ole mitään ”omaa puoluetta”, vaikka on kyllä arvoja, joita jokin puolue on mielestäni edustanut ja työskennellyt niiden puolesta paremmin kuin jokin toinen puolue. Historiallisessa katsannossa ja taas viime vuosikymmenellä SDP on ollut tuollainen puolue. Vuodesta 1950 alkaen nykypäivään saakka SKP/SKDL ja maalaisliitto/keskusta pienin katkoksin ja tietyin varauksin ovat olleet kauimpana minun arvoistani.
Varmaan minulla on sympatioita sosialidemokratiaa kohtaan, sitä en halua kiistää, mutta mitenkään sitoutunut SDP:een en ole enkä äänestä sen ehdokkaita, jos mielestäni parempia on tarjolla jossakin muussa puolueessa. Minua suututtaa sellainen, että minun mielipiteitteni katsotaan perustuvan aina johonkin puoluenäkemykseen. Hyvin harvoin se on näkemysteni todellinen perusta.
Mutta inhimillisestä oikeudenmukaisuusvaatimuksesta johtuen minua on ihan oikeastikin suututtanut se, kuinka esim. Väinö Tannerista ovat puhuneet ne, jotka mitä ilmeisimmin eivät hänestä mitään tiedä, eivätkä ainakaan ymmärrä hänen merkitystään Suomelle ja meille kaikille niinä aikoina jolloin merkitys oli suurin, eli 1910 – 1930 luvuilla. Ihan samoin suututtaa Martti Ahtisaaren, Paavo Lipposen ja eräiden muidenkin arvostuksemme ansaitsevien halveeraava aliarviointi. Sellainen tietysti kertoo vain asianomaisen tietojen ja ymmärryksen rajoittuneisuudesta, eli tyhmyydestä, mutta … viittaan edellä sanomaani.
Kyllä minä tunnen nuo historian vaiheet ja niihin liittyneet henkilöt ihan yhtä hyvin kuin useimmat täällä niistä puhuneet, siitä voitte olla varmat. Olen huomannut täällä, että seuraan myös päivän politiikkaa ja varsinkin maailman tapahtumia myös vähintään yhtä hyvin kuin ne, jotka niistä minun mielipiteilleni kovin vastakkaisia näkemyksiä esittävät. Jos ja usein kun olen toista mieltä kuin joku toinen, minä joko tosiaan uskon tietäväni asiasta paremmin tai sitten tuo toisen yksisilmäinen, useimmiten selvästi enemmän uskoon kuin tietoon perustuva näkemys ja varsinkin sen tosikkomainen esitystapa minua ärsyttävät niin, että hieman ”heittäydyn”. Niin olen käyttäytynyt muuallakin kuin täällä, mutta muualla se on ymmärretty enemmän huumorilla eikä siitä ei ole tehty sellaisia analyyseja kuin mitä ”kepupsykologit” ovat täällä tehneet.
Ehkäpä minun oli tarpeen sanoa tämä, jotta joitakin lausahduksiani voitaisiin hieman "suhteuttaa" siihen, millaisessa yhteydessä ja mihin vastineena ne on sanottu. Toivottavasti Oiva Härkösen ja eräiden muiden ei tämän tietäen enää tarvitse puolustaa Kekkostakaan niin vimmaisesti, millä voi olla vain heidän tarkoitustensa vastaista seurausta, ja onhan tuollaisessa verenpaineen kohottamisessa vaaransa heille itselleenkin.
Luettavanani on nyt monta hyvin erilaista kirjaa (luen aina useita rinnan, jotta yhteen ei ehdi kyllästyä, ja jotta jokin lukemani mielenkiintoinen ajatus saa hieman ”hautua” alitajunnassani). On Tomas Riesin ”Luja tahto – Suomen puolustaminen”, Pertti Salmisen ”Puolueettomuuden nimeen”, Robert Bradbergin ”Kylmä-Kalle” (ent. pv:n komentaja kenrl Heiskanen), Heikki Ylikankaan ”Käännekohdat Suomen historiassa” ja Terho Pursiaisen ”Jumala”. Jokaisesta on jo tullut esille jokin kohta, jota mieleni tekisi kommentoida täälläkin, mutta jääköön toistaiseksi.
Tuosta yleensä kekkosmyönteisen Heikki Ylikankaan kirjasta lopuksi pieni lainaus (Ylikangas on tämän edellä puhunut ”suurmieskulttia” vastaan ollen sitä mieltä, että mitään korvaamattomia suurmiehiä ei ole koskaan ollut olemassakaan):
”Mikäli sisäpoliittiset ja ennen muuta henkilöön sitoutuvat syyt olisivat painaneet, Kekkosen kausi olisi päättynyt Honka-liittoon 1962. Se, että niin ei käynyt, johtui Suomen liikkumatilan kapeudesta ja siitä, että vahvempi osapuoli valvoo aina etunsa mieluummin harvojen luotettavien henkilöiden kuin instituutioiden ja koalitioiden kautta. Kun valta keskittyi yhdelle henkilölle, joka tuosta keskittymisestä sai kiittää enemmän naapurissa olevaa suurvaltaa kuin sisäisiä tukijoitaan, oli Suomea helppo ohjailla. Sen vuoksi Kekkosen piti saada jatkaa ja Honka-liitto leimattiin ulkopoliittisesti epäluotettavaksi, mitä se tuskin oli tai olisi edes uskaltanut olla”.
Ps. Alussa esille ottamani vertaus Mooseksesta ei assosioitunut ”Mooses” Lipposesta, vaan tuosta Kultaisen vasikan paikasta, jolla olen käynyt. Se on kivipaasi Hoorebin vuoren juurella olevan Santa Katerinan luostarin muurin ulkopuolella. Olen tietysti käynyt Hoorebin vuorellakin, ja olen kertonut siitä myös täällä YK-muistelmissani.
Vastaukset 12
Vanhimmat
sanon minä...kaikesta huolimatta.
En minä toki tuosta näkemyksestä loukkaannu, vaikka oikeastaan se ei ihan totta ole. Loukkaantuisin kyllä, jos toteaisit "kepulainen mikä kepulainen".
Kun Oiva Härkönen ainakaan ei jaksa lukea pitkää avaustani, niin nostan tähän siitä sen lopussa olevan pätkän (jolla ei ole olennaista merkitystä varsinaiselle asialleni, kuten kirjoitukseni kokonaan lukevat voivat todeta):
- - - - - - - - - - - -
Tuosta yleensä kekkosmyönteisen Heikki Ylikankaan kirjasta lopuksi pieni lainaus (Ylikangas on tämän edellä puhunut ”suurmieskulttia” vastaan ollen sitä mieltä, että mitään korvaamattomia suurmiehiä ei ole koskaan ollut olemassakaan):
”Mikäli sisäpoliittiset ja ennen muuta henkilöön sitoutuvat syyt olisivat painaneet, Kekkosen kausi olisi päättynyt Honka-liittoon 1962. Se, että niin ei käynyt, johtui Suomen liikkumatilan kapeudesta ja siitä, että vahvempi osapuoli valvoo aina etunsa mieluummin harvojen luotettavien henkilöiden kuin instituutioiden ja koalitioiden kautta. Kun valta keskittyi yhdelle henkilölle, joka tuosta keskittymisestä sai kiittää enemmän naapurissa olevaa suurvaltaa kuin sisäisiä tukijoitaan, oli Suomea helppo ohjailla. Sen vuoksi Kekkosen piti saada jatkaa ja Honka-liitto leimattiin ulkopoliittisesti epäluotettavaksi, mitä se tuskin oli tai olisi edes uskaltanut olla”.
"mää ny hyvä mies, vaikka upseerikerholle juomaan viinaa niin että napa ruskaa"!
>> Vuodesta 1950 alkaen nykypäivään saakka SKP/SKDL ja maalaisliitto/keskusta pienin katkoksin ja tietyin varauksin ovat olleet kauimpana minun arvoistani.
...ei minulla mitään asiaa ollut, mutta säälistä vastaan kirjoitukseesi, että joku muukin kuin K.K.Korhonen näyttäisi keskustelevan.
En erityisemmin toivo keneltäkään vastauksia, kerroinpahan vain lukutaitoisten luettavaksi ja ajattelutaitoisten ajateltavaksi tiettyjä asioita. Aikaisempien möläystesi valossa Sinulla en usko olevan kumpaakaan em. taitoa; no, kyllä kai Sinä sarjakuvatekstitasoisia tekstejä juuri lukemaan pystyt, mutta niiden ymmärtäminen on jo eri juttu. Ja omien tekstien tuottamisen ajatus saa Sinut itkemään.
Saatiinhan sitä keskustelua aikaiseksi. Tällä saitilla on about 60-70 vakituista lukijaa, ilman (keinotekoisesti K.K.Korhosen tapauksessa) useita vastauksia aloitukseen ei juuri tuon enempää lukijoita saa. Lukijoiden määrähän kertautuu aina, kun lukijat lukevat myös vastauksia.
K.K.Korhosen tasoisen yhden asian miehen ei luulisi solvaavan suvaitsevasti maailmaa tiirailevia. Mutta ehkä se kuuluu taudinkuvaan.
>> Mutta ehkä se kuuluu taudinkuvaan.
"Minähän olen kertonut, että olen kaikkiean alojen erikoisasiantuntija (sain kerran pojaltani isänpäivälahjaksi sen nimisen Juhani Mäkelän kirjan, mitä lieneekään poikani sillä halunnut sanoa"
Luulen, että kettuili kiltisti.
>> Luulen, että kettuili kiltisti.
Kahelin so. höhlän, eli kepulikorhosen höpötyksille annan sen arvon mikä arvo yleensäkin kylähulluille annetaan.