Hävittäjähuumaa poteva Suomi näyttää uskovan, että sotilaallinen maanpuolustus hoidetaan tehokkailla ilmavoimilla. Päätös uusien monitoimihävittäjien hankkimisesta on jo tehty. Enää on ratkaisematta, miten valtio rahoittaa kaikkien aikojen kalleimman kaupan.
Hornettien korvaaminen uusilla ja entistä tehokkaammilla monitoimihävittäjillä on saatu näyttämään niin välttämättömäksi tarpeeksi, että kaikki puolueetkin ovat sen takana. Vallan vahtikoiraksi mainostettu media pohtii vain rahoitusvaihtoehtoja. Yksikään tiedotusväline ei kysy, miten 50 lentokoneella luodaan uskottava puolustus Suomen kaltaiselle valtiolle, joka pinta-alaltaan on Euroopan suurimpia ja jolla on 1 200 kilometriä maarajaa todennäköisimmän uhkaajan kanssa.
Uutiskuvat ilmapommitusten raunioittamista kaupungeista Syyriassa lienevät ohjanneet ajatteluamme. Uskotaan, että samoin kävisi meillekin, ellemme pidä ilmapuolustustamme kunnossa. Niin todellakin kävisi, mutta meidän pitäisi muistaa, ettei ilmapuolustus tarkoitakaan yksin hävittäjiä.
Niitä tarvitaan toki aluevalvonnassa ja ilmatilan loukkausten toteamisissa, mutta sotatilanteessa ne menettäisivät käyttökelpoisuutensa.
Turvallisuuspoliittisissa selvityksissä on uumoiltu, että mahdollinen sota alkaisi strategisella ensi-iskulla, joka toteutettaisiin ilmahyökkäyksillä ja maahanlaskuilla Helsinkiin. Näin eliminoitaisiin valtakunnan korkein johto.
Yleisesti ajatellaan, että hävittäjiä tarvitaan juuri tällaisen uhkakuvan varalle. On vastustajan aliarvioimista, kun uskotellaan, että strateginen ensi-isku kohdistuisi vain pieneen pisteeseen, Helsingin Senaatintorin ja eduskuntatalon väliselle alueelle. Sellaiseen leikittelyyn ei yksikään suurvalta alentuisi.
Jos Suomea vastaan tehtäisiin strateginen ensi-isku, sen maaleiksi valittaisiin valtiojohdon lisäksi ilmavoimien tukikohdat, suurtehotutkat, satamat sekä sähkö-, tie- ja rataverkon solmukohdat. Isku tapahtuisi yhtä aikaa kaikkiin maaleihin, ja se tehtäisiin ballistisilla ja risteilyohjuksilla.
Vanha kaava sodan aloittamisessa on se, että vastustajan lentokoneet pyritään tuhoamaan jo tukikohtiinsa. Ellei tässä onnistuta, niin ilmaan nouseminen estetään katkaisemalla kiitotiet satelliittiohjatuilla pommeilla.
Varatukikohtamme ovat yleisessä tiedossa. Todennäköistä onkin, että Virttaan tapaiset varalaskupaikat joutuisivat heti täsmäpommien maaleiksi.
Torjuntahävittäjistä ei olisi strategisen ensi-iskun estäjiksi siinäkään tapauksessa, että ne ehtisivät ilmaan ennen hyökkäyksen alkamista. Ne ovat avuttomia ballististen ohjusten torjumisessa, eikä risteilyohjustenkaan alas ampuminen tahdo niiltä onnistua.
Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana on käyty 50 sotaa. Vain yhdessä tapauksessa alivoimaisen osapuolen torjuntahävittäjä on tuhonnut vastustajan ilma-aluksen.
Sen sijaan ilmatorjuntaohjuksilla on pudotettu tuhansia vastapuolen lentokoneita ja helikoptereita. Monitoimihävittäjän kerrotaan maksavan noin 200 miljoonaa euroa ja elinkaarikustannusten nousevan noin 450 miljoonaan. Yhden hävittäjän hinnalla Suomi saisi pitkän kantaman ilmatorjuntaohjuspatterin, jonka elinkaarikustannukset rajoittuisivat varastointimenoihin. Olkapääohjuksia ostettaisiin yhden hävittäjän hinnalla parisen tuhatta.
Ohjukset ovat puolustusaseita, mikä laskee niiden houkuttavuutta. Torjuntahävittäjät ovat ainakin puoliksi hyökkäysaseita. Niiden jyrähtely näyttää sekoittaneen sekä poliittisten päättäjien että kansalaisten päät. Hävittäjäkaupoilla on mitätöity maavoimien vuosikymmenet, joita aikoinaan luvattiin.
Ja tulos on nähtävissä maavoimien supistetuissa sodan ajan vahvuuksissa. Me saamme nyt aseisiin taistelukelpoisia maavoimayksiköitä noin 150 000 sotilaan verran. Määrä on kaksi kertaa se, mikä oli Taavetti Laatikaisen komentaman IV armeijakunnan rivivahvuus sinä aamuna, kun Viipuri menetettiin.
Kyseisen armeijakunnan puolustusalueen leveys oli silloin 30 kilometriä. Nyt Suomi varautuu puolustamaan 1 200 kilometrin pituista rajaa pari kertaa isommalla maavoimalla.
Tuomo Hirvonen on everstiluutnantti evp.
Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Turun Sanomien mielipideosastolla 2.2.2017.
Hornettien korvaaminen uusilla ja entistä tehokkaammilla monitoimihävittäjillä on saatu näyttämään niin välttämättömäksi tarpeeksi, että kaikki puolueetkin ovat sen takana. Vallan vahtikoiraksi mainostettu media pohtii vain rahoitusvaihtoehtoja. Yksikään tiedotusväline ei kysy, miten 50 lentokoneella luodaan uskottava puolustus Suomen kaltaiselle valtiolle, joka pinta-alaltaan on Euroopan suurimpia ja jolla on 1 200 kilometriä maarajaa todennäköisimmän uhkaajan kanssa.
Uutiskuvat ilmapommitusten raunioittamista kaupungeista Syyriassa lienevät ohjanneet ajatteluamme. Uskotaan, että samoin kävisi meillekin, ellemme pidä ilmapuolustustamme kunnossa. Niin todellakin kävisi, mutta meidän pitäisi muistaa, ettei ilmapuolustus tarkoitakaan yksin hävittäjiä.
Niitä tarvitaan toki aluevalvonnassa ja ilmatilan loukkausten toteamisissa, mutta sotatilanteessa ne menettäisivät käyttökelpoisuutensa.
Turvallisuuspoliittisissa selvityksissä on uumoiltu, että mahdollinen sota alkaisi strategisella ensi-iskulla, joka toteutettaisiin ilmahyökkäyksillä ja maahanlaskuilla Helsinkiin. Näin eliminoitaisiin valtakunnan korkein johto.
Yleisesti ajatellaan, että hävittäjiä tarvitaan juuri tällaisen uhkakuvan varalle. On vastustajan aliarvioimista, kun uskotellaan, että strateginen ensi-isku kohdistuisi vain pieneen pisteeseen, Helsingin Senaatintorin ja eduskuntatalon väliselle alueelle. Sellaiseen leikittelyyn ei yksikään suurvalta alentuisi.
Jos Suomea vastaan tehtäisiin strateginen ensi-isku, sen maaleiksi valittaisiin valtiojohdon lisäksi ilmavoimien tukikohdat, suurtehotutkat, satamat sekä sähkö-, tie- ja rataverkon solmukohdat. Isku tapahtuisi yhtä aikaa kaikkiin maaleihin, ja se tehtäisiin ballistisilla ja risteilyohjuksilla.
Vanha kaava sodan aloittamisessa on se, että vastustajan lentokoneet pyritään tuhoamaan jo tukikohtiinsa. Ellei tässä onnistuta, niin ilmaan nouseminen estetään katkaisemalla kiitotiet satelliittiohjatuilla pommeilla.
Varatukikohtamme ovat yleisessä tiedossa. Todennäköistä onkin, että Virttaan tapaiset varalaskupaikat joutuisivat heti täsmäpommien maaleiksi.
Torjuntahävittäjistä ei olisi strategisen ensi-iskun estäjiksi siinäkään tapauksessa, että ne ehtisivät ilmaan ennen hyökkäyksen alkamista. Ne ovat avuttomia ballististen ohjusten torjumisessa, eikä risteilyohjustenkaan alas ampuminen tahdo niiltä onnistua.
Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana on käyty 50 sotaa. Vain yhdessä tapauksessa alivoimaisen osapuolen torjuntahävittäjä on tuhonnut vastustajan ilma-aluksen.
Sen sijaan ilmatorjuntaohjuksilla on pudotettu tuhansia vastapuolen lentokoneita ja helikoptereita. Monitoimihävittäjän kerrotaan maksavan noin 200 miljoonaa euroa ja elinkaarikustannusten nousevan noin 450 miljoonaan. Yhden hävittäjän hinnalla Suomi saisi pitkän kantaman ilmatorjuntaohjuspatterin, jonka elinkaarikustannukset rajoittuisivat varastointimenoihin. Olkapääohjuksia ostettaisiin yhden hävittäjän hinnalla parisen tuhatta.
Ohjukset ovat puolustusaseita, mikä laskee niiden houkuttavuutta. Torjuntahävittäjät ovat ainakin puoliksi hyökkäysaseita. Niiden jyrähtely näyttää sekoittaneen sekä poliittisten päättäjien että kansalaisten päät. Hävittäjäkaupoilla on mitätöity maavoimien vuosikymmenet, joita aikoinaan luvattiin.
Ja tulos on nähtävissä maavoimien supistetuissa sodan ajan vahvuuksissa. Me saamme nyt aseisiin taistelukelpoisia maavoimayksiköitä noin 150 000 sotilaan verran. Määrä on kaksi kertaa se, mikä oli Taavetti Laatikaisen komentaman IV armeijakunnan rivivahvuus sinä aamuna, kun Viipuri menetettiin.
Kyseisen armeijakunnan puolustusalueen leveys oli silloin 30 kilometriä. Nyt Suomi varautuu puolustamaan 1 200 kilometrin pituista rajaa pari kertaa isommalla maavoimalla.
Tuomo Hirvonen on everstiluutnantti evp.
Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Turun Sanomien mielipideosastolla 2.2.2017.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.