Muistin virkistykseksi
Tämä SRK:n johtokunnan kannanilmaisu on julkaistu Päivämiehen numeroissa 41/2011 ja 21/2012.
SRK:n johtokunnan kokouksessa 8.10.2011 julkistettiin Ari-Pekka Palolan kirjoittama Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historian toinen osa, ”Evankeliumin työ laajenee”. Saman kirjoittajan edellinen osa, ”Kahden kuoren suojassa”, käsitteli SRK:n organisaation vaiheita vuosina 1906-1946. Nyt julkaistu teos päättyy vuoteen 1961.
SRK:n johtokunta kävi alustavaa keskustelua historiatyön jatkosta. Jatko edellyttää 1970-luvun tapahtumien tarkastelua. Johtokunta oli sitä mieltä, että menneisyydestä on syytä ottaa oppia. Tosiasioita on kyettävä kohtaamaan avoimesti ja rehellisesti silloinkin, kun ne eivät ole meille mieluisia. Tämä koskee myös niin sanottuja hoitokokouksia, joiden taustalla on 1960-luvun laaja yhteiskunnallinen arvomurros. Se heijastui monin eri tavoin kristillisyyteemme. Syntyi ongelmia, joita jouduttiin pohtimaan yhdessä. Tällaisia olivat esimerkiksi suhtautuminen televisioon ja syntyvyyden säännöstelyyn. Olihan televisio verrattain uusi ilmiö maaseudulla, ja 1970-luvun alussa alkoi kunnallinen ehkäisyneuvonta.
Ajankohtaisista uskoon ja elämään liittyvistä kysymyksistä nousseet keskustelut synnyttivät ajan mittaan niin sanotut hoitokokoukset. Kokoontumisissa saatiin kokea kaivattua sielunhoitoa. Pyrkimyksenä oli sekä yksittäisten ihmisten että koko uskovien yhteisön varjeltuminen yhdessä uskossa, rakkaudessa, opissa ja hengessä. Tällaisina neuvottelut pysyivätkin pääsääntöisesti 1970-luvun alkuvuosina.
Valitettavasti vuosikymmenen puolesta välistä alkaen hoitokokouksissa ilmeni kristillisyydelle vieraita piirteitä, kuten opillisia harhoja ja siitä johtuvia väärinkäytöksiä. Tämä todettiin jo vuonna 1989 Ranualla suviseurojen yhteydessä pidetyssä puhujien- ja seurakuntavanhinten kokouksessa.
Tällainen tuolle ajalle leimallinen oppiharha oli esimerkiksi niin sanottu henkioppi: parannuksen vaatiminen erinimisistä hengistä, kuten kuivasta, hempeästä tai kososlaisesta hengestä. Kokouksissa ilmeni myös julkista ripittäytymistä ja parannuksen vaatimusta sanelun mukaan sekä sellaista harhakäsitystä, että SRK:n tai rauhanyhdistyksen johtokunta muodostaisi maan päällä eräänlaisen ”Jumalan huoneen hallituksen”.
Näiden ilmiöiden ohella alkoi esiintyä myös yksilön omantunnon vähättelyä, loukkaavaa kielenkäyttöä ja anteeksiannon kieltämistä. Toisen ihmisen nöyryyttäminen ei ole milloinkaan oikein, ei myöskään ruumiillinen, henkinen eikä hengellinen väkivalta.
Pahoittelemme esiintyneitä oppiharhoja ja väärinkäytöksiä. On valitettavaa ja jälkikäteen arvioituna myös käsittämätöntä, että tällaiset erehdykset pääsivät leviämään lähes kaikkialle kristillisyytemme toimintaan.Tämäntyyppiset kokoukset päättyivät 1970-luvun lopussa, kun keskeisesti opinharhoja mukanaan kantaneet saivat erehdyksistään parannuksen armon.
Yhteisö koostuu yksilöistä, niin myös uskovien yhteisö. Me uskomme, että Pyhä Henki kokoaa Jumalan seurakunnan. Kun yksittäiset kristityt erehtyvät, vika ei ole seurakunnan. Niinpä asioiden korjaus lähtee yksittäisen kilvoittelijan omasta halusta vaeltaa hyvällä omallatunnolla Jumala ja ihmisten edessä. Hoitokokouksissakin koettiin siunauksen hetkiä aina silloin, kun elävä evankeliumi sai katkoa puristavat sisäiset siteet. Se, mitä Jumala puhdisti, on tuottanut hyvää hedelmää.
Sielunhoidollisia keskusteluja on aihetta käydä aina. Siihen meitä kehottaa Jumalan sana: ”Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joutuisi kiusaukseen.” (Gal. 6:1.)
Tänään, niin kuin ennenkin, Jumalan valtakunta on vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä. Jumalan Henki on rakkauden ja anteeksiantamuksen henki. Se ohjaa Jumalan sanan mukaisesti elämään ja Kristuksen mielellä tukemaan matkaystäviä tiellä, joka vie taivaaseen.
Tämä SRK:n johtokunnan kannanilmaisu on julkaistu Päivämiehen numeroissa 41/2011 ja 21/2012.
SRK:n johtokunnan kokouksessa 8.10.2011 julkistettiin Ari-Pekka Palolan kirjoittama Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historian toinen osa, ”Evankeliumin työ laajenee”. Saman kirjoittajan edellinen osa, ”Kahden kuoren suojassa”, käsitteli SRK:n organisaation vaiheita vuosina 1906-1946. Nyt julkaistu teos päättyy vuoteen 1961.
SRK:n johtokunta kävi alustavaa keskustelua historiatyön jatkosta. Jatko edellyttää 1970-luvun tapahtumien tarkastelua. Johtokunta oli sitä mieltä, että menneisyydestä on syytä ottaa oppia. Tosiasioita on kyettävä kohtaamaan avoimesti ja rehellisesti silloinkin, kun ne eivät ole meille mieluisia. Tämä koskee myös niin sanottuja hoitokokouksia, joiden taustalla on 1960-luvun laaja yhteiskunnallinen arvomurros. Se heijastui monin eri tavoin kristillisyyteemme. Syntyi ongelmia, joita jouduttiin pohtimaan yhdessä. Tällaisia olivat esimerkiksi suhtautuminen televisioon ja syntyvyyden säännöstelyyn. Olihan televisio verrattain uusi ilmiö maaseudulla, ja 1970-luvun alussa alkoi kunnallinen ehkäisyneuvonta.
Ajankohtaisista uskoon ja elämään liittyvistä kysymyksistä nousseet keskustelut synnyttivät ajan mittaan niin sanotut hoitokokoukset. Kokoontumisissa saatiin kokea kaivattua sielunhoitoa. Pyrkimyksenä oli sekä yksittäisten ihmisten että koko uskovien yhteisön varjeltuminen yhdessä uskossa, rakkaudessa, opissa ja hengessä. Tällaisina neuvottelut pysyivätkin pääsääntöisesti 1970-luvun alkuvuosina.
Valitettavasti vuosikymmenen puolesta välistä alkaen hoitokokouksissa ilmeni kristillisyydelle vieraita piirteitä, kuten opillisia harhoja ja siitä johtuvia väärinkäytöksiä. Tämä todettiin jo vuonna 1989 Ranualla suviseurojen yhteydessä pidetyssä puhujien- ja seurakuntavanhinten kokouksessa.
Tällainen tuolle ajalle leimallinen oppiharha oli esimerkiksi niin sanottu henkioppi: parannuksen vaatiminen erinimisistä hengistä, kuten kuivasta, hempeästä tai kososlaisesta hengestä. Kokouksissa ilmeni myös julkista ripittäytymistä ja parannuksen vaatimusta sanelun mukaan sekä sellaista harhakäsitystä, että SRK:n tai rauhanyhdistyksen johtokunta muodostaisi maan päällä eräänlaisen ”Jumalan huoneen hallituksen”.
Näiden ilmiöiden ohella alkoi esiintyä myös yksilön omantunnon vähättelyä, loukkaavaa kielenkäyttöä ja anteeksiannon kieltämistä. Toisen ihmisen nöyryyttäminen ei ole milloinkaan oikein, ei myöskään ruumiillinen, henkinen eikä hengellinen väkivalta.
Pahoittelemme esiintyneitä oppiharhoja ja väärinkäytöksiä. On valitettavaa ja jälkikäteen arvioituna myös käsittämätöntä, että tällaiset erehdykset pääsivät leviämään lähes kaikkialle kristillisyytemme toimintaan.Tämäntyyppiset kokoukset päättyivät 1970-luvun lopussa, kun keskeisesti opinharhoja mukanaan kantaneet saivat erehdyksistään parannuksen armon.
Yhteisö koostuu yksilöistä, niin myös uskovien yhteisö. Me uskomme, että Pyhä Henki kokoaa Jumalan seurakunnan. Kun yksittäiset kristityt erehtyvät, vika ei ole seurakunnan. Niinpä asioiden korjaus lähtee yksittäisen kilvoittelijan omasta halusta vaeltaa hyvällä omallatunnolla Jumala ja ihmisten edessä. Hoitokokouksissakin koettiin siunauksen hetkiä aina silloin, kun elävä evankeliumi sai katkoa puristavat sisäiset siteet. Se, mitä Jumala puhdisti, on tuottanut hyvää hedelmää.
Sielunhoidollisia keskusteluja on aihetta käydä aina. Siihen meitä kehottaa Jumalan sana: ”Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joutuisi kiusaukseen.” (Gal. 6:1.)
Tänään, niin kuin ennenkin, Jumalan valtakunta on vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä. Jumalan Henki on rakkauden ja anteeksiantamuksen henki. Se ohjaa Jumalan sanan mukaisesti elämään ja Kristuksen mielellä tukemaan matkaystäviä tiellä, joka vie taivaaseen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
aivan ennen käsitelemätön aihe.
Kun vl pedofiilisuus alkoi ilmetä laajemmassa mittakaavassa mediaankin, oli pakko keksiä jokin voimakas vastine sille ja keksittiin kuin samassa yhteydessä pelottavat hoitokokoukset. Näillä saatiin pedofiilisuus "peiton alle hiljaiseksi"
-
Myöhemmin kummatkin rönsysi, media nautti vl pedofiilin laajuudesta,
vl menetti täysin oman valheuskontonsa.
-
Suomen suurin historian uskonnollinen häpeä, läpeensä pedofiilin kanssa.
Kyllä kannattaa alkaa puhumaan. Niistä ei ole oikein mitään julkista tietoa.
on melko hyvä kuvaus hoitokokousasiasta:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Hoitokokous_(lestadiolaisuus)
Suunnilleen samaa mieltä näyttää olevan SRK:n johtokuntakin tuossa aloituksen tekstissä.
Mielenkiintoista tässä on se, että SRK:n johto on enin osa puhujista koko 1990-luvun ja vielä 2000-luvullakin oli julkilausumissaan sitä mieltä, että hoitokokoukset olivat siunauksellisia eikä niistä ollut tarpeen keskustella. Jos joku puhui, ei ollut oikein uskomassa.
Sittemmin asia on kääntynyt melkein päälaelleen eli selitellään ja valitellaan, että oli vääriä hoitoja. Naamat ovat vaihtuneet. Aloituksen tekstissäkin on selittelyn makua. Ehkä se onkin paikallaan eli pyritään selittämään asiat parhain päin. Menneisyyttä ei voi muuttaa.
Sekin on totta, että menneisyydestä ei koskaan opita mitään. Nytkin jos et käy seuroissa vaikka kolmeen kuukauteen, ne paremmat uskovaiset lakkaavat tervehtimästä sinua Jumalan terveellä.
Jostakinhan se Jumalan valtakunta aina repeää niin kuin on tapahtunut jo lukuisia kertoja. Ehkä niitä menneitä juttuja ei tarvitsisi paljoa ajatella, vaan tyytyä vain uskomaan omat syntinsä anteeksi.
Toisen ketjun linkistä kuuluu nyt seurapuhe,jossa puhutaan mm. kristityn vapaudesta:
http://www.suviseurat.fi/2012/media/saarnat/20120701_1530_Jyrki_Rauhala_fi_1.mp3
on paljon juttuaotsikkoaiheesta:
https://freepathways.wordpress.com/2011/07/11/hoitokokous/
Ne siellä lienevät enimmäkseen niitä, jotka ovat jääneet vatvomaan menneitä ja katkeroituneet.
Sydämen kyllyydestä suu puhuu, sanotaan Sanassakin.
Viime lauantaina ollessani ruokailemassa ravintolassa, selailin päivän Ilta-sanomia, jossa oli katsausta 40 vuoden takaisiin uutisiin. Yhdessä 11.2.1977 jutussa oli haastateltu silloista Loviisan suomalaisen seurakunnan kirkkoherraa, saamelaistutkija Nilla Outakoskea. Jutun otsikko oli paljon puhuva: ”Lestadiolaisuus ei enää ole hengellinen liike.”
Tämä ihmetytti minua, sillä elettiinhän silloin juuri hoitokokousvuosien kulta-aikaa. Ainakin näennäisesti hengellisyys oli vielä kovastikin pinnalla. Vasta 80-luvullahan alkoi ns. työn aika, jolloin uusia rauhanyhdistyksiä alettiin rakentaa kiihtyvällä vauhdilla ja lapsi- ja nuorisotyö alkoi organisoitua toden teolla.
Jo 70-luvulla siis ainakin jotkut havaitsivat, että ”lestadiolaisuus oli muuttunut hengellisestä sosiaaliseksi liikkeeksi”, kuten Outakoski haastattelussa totesi.
Mielestäni tästä on kuitenkin pitkälti kysymys myös tässä Kesäseuraradio -kysymyksessä.
Ajan henki on vähän sellainen, että mikäli hengellisyys läpäisisi nykyistä merkittävästi enemmän julkaisuja, alkaisi tulla ihmettelyä ja ainakin jonkinasteista syytöstä ylihengellisyydestä.
Tämä koskee myöskin tavallista vuorovaikutusta.
Vanh.lestadiolaisten rakkaudellista hoitamista.
SRK:n koulutuksen hyvin omaksuneet hoitomiehet Eino Kimpimäki, Einari Lepistö ja Heikki Saari kenttätyössä:
###Hoitokokousten seurauksena kuoli oman käden kautta epätoivoon joutunut Pudasjärven kirkkoherra Timo Hämäläinen. Tämä on yksi vaietuimmista salaisuuksista Koilllismaan vanhoillislestadiolaisten keskuudessa.
Timo Hämäläinen oli syntynyt 25.3.1924 ja kuoli 21.9.1982.
Kirkkoherra Hämäläistä oli puhuteltu SRK:n toimesta kolmen hoitomiehen voimin, jotka olivat Heikki Saari, Eino Kimpimäki ja Einari Lepistö.###