Perheensä Auschwitzissä menettänyt psykiatri Boris Cyrulnik: "Trauma tekee ihmisestä erittäin herkän, mutta se ei ole sairaus"
Boris Cyrulnik menetti kuusivuotiaana perheensä Auschwitzissä. Myös Cyrulnik pidätettiin, mutta hän onnistui pakenemaan. Nykyään kovia kokenut mies on Ranskan johtavia neuropsykiatreja, joka on kehittänyt resilienssin eli sielullisen joustavuuden teorian.
– Oli ihme, että selviydyin. En ymmärtänyt tuolloin, mikä on juutalainen. Tiesin vain, että siksi minut pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan, neuropsykiatri Boris Cyrulnik muistelee.
Cyrulnik piileskeli sodan ajan kristittyjen suojassa. Cyrulnik vaiennettiin eikä hän saanut puhua kokemistaan kauheuksista.
Miten Boris Cyrulnik on selviytynyt henkisesti kaikesta kokemastaan?
– Pystyin nauramaan, työskentelemään ja puhumaan, mutta samaan aikaan kärsin hiljaisuudessa. En voinut puhua, koska ihmiset eivät kestäneet kuulla eivätkä pystyneet ymmärtämään, mitä olin kokenut. Siksi mieleni oli jakautunut, Cyrulnik kertoo.
Traumat voidaan hoitaa. Pitää vain analysoida, mitä on tapahtunut ennen traumaa.
Boris Cyrlunikin mieli jakautui, mutta se ei estänyt häntä rakentamasta elämäänsä. Traumat ovat pääsyy siihen, että hänestä tuli psykiatri. Cyrulnik on koko elämänsä taistellut hylättyjen lasten puolesta.
– Olen halunnut ymmärtää, mitä sota tekee lapsille ja heidän vanhemmilleen. Se on ohjannut elämääni ja siksi minusta tuli psykiatri. Luulin lapsena, että psykiatrit ymmärtävät kaiken, mutta se ei olekaan totta, Cyrulnik nauraa.
Ennen sotaa Boris Cyrulnik sai äidiltään runsaasti rakkautta ja turvaa. Perheen menetys oli valtava, mutta Cyrulnik ei ole ollut oman historiansa uhri. Cyrulnikin tärkeä viesti onkin, ettei kukaan lapsi ole menneisyytensä vanki vaikka usein ajatellaankin, että uhrius säilyy loppuelämän eikä traumoja voida hoitaa.
– Traumat voidaan hoitaa. Pitää vain analysoida, mitä on tapahtunut ennen traumaa. Onko henkilö saanut tukea ennen ja jälkeen sitä ja minkälaiset ihmissuhteet hänellä on ollut? Suhteet rakentuvat sanoista ja solidaarisuudesta ja sitä kautta ihminen voi aloittaa uudenlaisen kehityksen, jota kutsutaan resilienssiksi, Cyrulnik avaa teoriaansa.
Trauma tekee ihmisestä erittäin herkän, mutta se ei ole sairaus. Sen sijaan traumasta jää aivoihin jälki.
Resilienssi on Boris Cyrulnikin kehittämä teoria aivojen, mielen ja sielun joustavuudesta. Se ei kuitenkaan tarkoita persoonallisuuden piirrettä vaan prosessia.
– Siihen vaikuttavat kolme tekijää. Onko henkilöllä ollut turvallinen suhde ennen traumaa ja onko hänellä mahdollisuus siihen trauman jälkeen? Saako hän puhua traumastaan ja pystyykö hän saamaan mitään järkeä kokemuksilleen? Nämä kolme tekijää voivat avata resilienssi-prosessin, Cyrulnik sanoo.
– Trauma tekee ihmisestä erittäin herkän, mutta se ei ole sairaus. Sen sijaan traumasta jää aivoihin jälki ja se voidaan havainnoida toiminnallisella magneettikuvauksella. Romanian orpolapsille ei kukaan puhunut, koskettanut heitä eikä leikkinyt heidän kanssaan. He vain heiluttivat ja purivat itseään. Kun kuvasimme heidän aivonsa toiminnallisella magneettikuvauksella, näimme aivojen etulohkojen surkastuneet. Siksi lapset eivät enää erottaneet hymyä aggressiosta. He pelkäsivät ja saattoivat hyökätä, purra itseään tai hakata päätään seinään, kun heille hymyiltiin tai puhuttiin, Cyrulnik toteaa.
Osa Romanian orpolapsista adoptoitiin Ranskaan ja heitä hoidettiin perheissä. Tulos oli yllättävä jo vuoden päästä.
– Etulohkot olivat palautuneet samanlaisiksi kuin muillakin saman ikäisillä lapsilla. Sitä kutsutaan neurologiseksi resilienssiksi. Nyt 30 vuoden kuluttua peräti 80 prosenttia näistä lapsista on kasvanut täysin normaaleiksi ja hyvin koulutetuiksi aikuisiksi, Cyrulnik avaa.
Traumatisoituneille lapsille pitää tarjota toisenlainen sensitiivisyys juttelemalla, hellimällä ja leikkimällä. Cyrulnik on muuttanut sekä hoitohenkilökunnan että päättäjien asenteita ja nykyään ymmärretään, että aivot, mieli ja ihmissuhteet ovat resilienssejä eli joustavia ja kehittyviä. Aiemmin esimerkiksi Romanian orvot olisi hylätty ja jätetty ilman hoitoa.
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/08/perheensa-auschwitzissa-menettanyt-psykiatri-boris-cyrulnik-trauma-tekee
Boris Cyrulnik menetti kuusivuotiaana perheensä Auschwitzissä. Myös Cyrulnik pidätettiin, mutta hän onnistui pakenemaan. Nykyään kovia kokenut mies on Ranskan johtavia neuropsykiatreja, joka on kehittänyt resilienssin eli sielullisen joustavuuden teorian.
– Oli ihme, että selviydyin. En ymmärtänyt tuolloin, mikä on juutalainen. Tiesin vain, että siksi minut pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan, neuropsykiatri Boris Cyrulnik muistelee.
Cyrulnik piileskeli sodan ajan kristittyjen suojassa. Cyrulnik vaiennettiin eikä hän saanut puhua kokemistaan kauheuksista.
Miten Boris Cyrulnik on selviytynyt henkisesti kaikesta kokemastaan?
– Pystyin nauramaan, työskentelemään ja puhumaan, mutta samaan aikaan kärsin hiljaisuudessa. En voinut puhua, koska ihmiset eivät kestäneet kuulla eivätkä pystyneet ymmärtämään, mitä olin kokenut. Siksi mieleni oli jakautunut, Cyrulnik kertoo.
Traumat voidaan hoitaa. Pitää vain analysoida, mitä on tapahtunut ennen traumaa.
Boris Cyrlunikin mieli jakautui, mutta se ei estänyt häntä rakentamasta elämäänsä. Traumat ovat pääsyy siihen, että hänestä tuli psykiatri. Cyrulnik on koko elämänsä taistellut hylättyjen lasten puolesta.
– Olen halunnut ymmärtää, mitä sota tekee lapsille ja heidän vanhemmilleen. Se on ohjannut elämääni ja siksi minusta tuli psykiatri. Luulin lapsena, että psykiatrit ymmärtävät kaiken, mutta se ei olekaan totta, Cyrulnik nauraa.
Ennen sotaa Boris Cyrulnik sai äidiltään runsaasti rakkautta ja turvaa. Perheen menetys oli valtava, mutta Cyrulnik ei ole ollut oman historiansa uhri. Cyrulnikin tärkeä viesti onkin, ettei kukaan lapsi ole menneisyytensä vanki vaikka usein ajatellaankin, että uhrius säilyy loppuelämän eikä traumoja voida hoitaa.
– Traumat voidaan hoitaa. Pitää vain analysoida, mitä on tapahtunut ennen traumaa. Onko henkilö saanut tukea ennen ja jälkeen sitä ja minkälaiset ihmissuhteet hänellä on ollut? Suhteet rakentuvat sanoista ja solidaarisuudesta ja sitä kautta ihminen voi aloittaa uudenlaisen kehityksen, jota kutsutaan resilienssiksi, Cyrulnik avaa teoriaansa.
Trauma tekee ihmisestä erittäin herkän, mutta se ei ole sairaus. Sen sijaan traumasta jää aivoihin jälki.
Resilienssi on Boris Cyrulnikin kehittämä teoria aivojen, mielen ja sielun joustavuudesta. Se ei kuitenkaan tarkoita persoonallisuuden piirrettä vaan prosessia.
– Siihen vaikuttavat kolme tekijää. Onko henkilöllä ollut turvallinen suhde ennen traumaa ja onko hänellä mahdollisuus siihen trauman jälkeen? Saako hän puhua traumastaan ja pystyykö hän saamaan mitään järkeä kokemuksilleen? Nämä kolme tekijää voivat avata resilienssi-prosessin, Cyrulnik sanoo.
– Trauma tekee ihmisestä erittäin herkän, mutta se ei ole sairaus. Sen sijaan traumasta jää aivoihin jälki ja se voidaan havainnoida toiminnallisella magneettikuvauksella. Romanian orpolapsille ei kukaan puhunut, koskettanut heitä eikä leikkinyt heidän kanssaan. He vain heiluttivat ja purivat itseään. Kun kuvasimme heidän aivonsa toiminnallisella magneettikuvauksella, näimme aivojen etulohkojen surkastuneet. Siksi lapset eivät enää erottaneet hymyä aggressiosta. He pelkäsivät ja saattoivat hyökätä, purra itseään tai hakata päätään seinään, kun heille hymyiltiin tai puhuttiin, Cyrulnik toteaa.
Osa Romanian orpolapsista adoptoitiin Ranskaan ja heitä hoidettiin perheissä. Tulos oli yllättävä jo vuoden päästä.
– Etulohkot olivat palautuneet samanlaisiksi kuin muillakin saman ikäisillä lapsilla. Sitä kutsutaan neurologiseksi resilienssiksi. Nyt 30 vuoden kuluttua peräti 80 prosenttia näistä lapsista on kasvanut täysin normaaleiksi ja hyvin koulutetuiksi aikuisiksi, Cyrulnik avaa.
Traumatisoituneille lapsille pitää tarjota toisenlainen sensitiivisyys juttelemalla, hellimällä ja leikkimällä. Cyrulnik on muuttanut sekä hoitohenkilökunnan että päättäjien asenteita ja nykyään ymmärretään, että aivot, mieli ja ihmissuhteet ovat resilienssejä eli joustavia ja kehittyviä. Aiemmin esimerkiksi Romanian orvot olisi hylätty ja jätetty ilman hoitoa.
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/08/perheensa-auschwitzissa-menettanyt-psykiatri-boris-cyrulnik-trauma-tekee
Vastaukset 7
Vanhimmat
Adolf Eichmanin oikeudenkäynti Yle 1 kanavalla tänään. Katsoiko kukaan?
Mitä vastaat?
Eikö asia kiinnosta?
ota linkki talteen se häviää nopeasti, linkki jaettu osiin sensu urin vuoksi, yhdistä osat ja tosiasiat on esillä
http://mvl
ehti.
net/2017/02/14/
robotti-sensuroi-vaarat-mielipiteet-
tom-
packalen
-tienaa/
Muistan joskus lukeneeni, että jokaisella ihmisellä on psyykkisesti sisäänrakennettuna kyky selviytyä mitä kauheammista onnettomuuksista, sodan kauhuista ja väkivallan näkemisestä, tai sen kohteeksi joutumisesta. Kukin valitsee itselleen sen parhaimman tavan selviytyä. On toki ihmisiä, jotka pakenevat traumaattisia kokemuksia mielikuvitusmaailmaan, joku löytää uskon, tai henkisen polun avulla itselleen rauhan, tai sitten pakenee kaikki niitä ikäviä muistoja päihteisiin. Toki on niitäkin, jotka murtuvat psyykkisesti.
Olen samaa mieltä siitä, että nykypsykiatria, vaikka se on onkin kehittynyt kenties parempaa suuntaan esim. lobotomian ajoista, niin olen silti mieltä, että vieläkin olisi paljon kehittämisen, muuttamisen ja uudistamisen varaa. Etenkin psykiatristen hoitomuotojen ja käytäntöjen osalta.
Psykiatria nojaa minun mielestäni aivan liian paljon lääkkeisiin ja niiden sairauksia muka parantaviin ominaisuuksiin. Sama koskee psykiatrisissa hoitolaitoksissa edelleen voimassa oleviin hoitokäytäntöihin. Potilaita ja heidän käytöstään tarkkaillaan. Heitä komennellaan joihinkin aamukokoontumisiin, (aamuryhmän nimellä). Silti siellä ei oikeastaan tapahdu käytännössä mitään. Samoin potilaiden hoitoaktiviteetti mitataan ja määritellään sen mukaan, kuinka suostuvainen on hänen hoidostaan vastaavan ryhmän, hoitajien ja lääkärin määräämiin ehtoihin. Joihin kuuluu mm. olennaisena se, että potilaan omaa mielipidettä oman hoitojaksonsa pituuden suhteen ei kysytä, eikä kuunnella.
Lisäksi joitakin henkilöitä on viety ambulanssilla ns. tahdonvastaiseen hoitoon. Joka ainakin joissakin tapauksissa pn pohjautunut vain ja ainoastaan jonkun lääkärin haluun näyttää omaa valtaansa, eli auktoriteettiiaan. Useissa tapauksissa on syyllistytty jopa ihmisoikeusrikoksiin. Ja potilaan oikeusturva ei välttämättä ole toteutunut. Tai siitä ei ole välitetty.
Virkamiesaseman omaavat voivat näes omaan asemaansa liittyen tehdä ihan mitä vaan. Jopa mielivaltaisuuksia. Muistanette varmaan Guantamon vankileirin, jossa vartijat ja sotilaat syyllistyivät järjestelmälliseen kidutukseen.
Moni ihminen on aika alakynnessä ja sellaisessa asemassa, josta ei pysty puolustamaan omia oikeuksiaan.
Avohoito ei myöskään ole minun mielestäni onnistunutta. Niillä potilaskäynneillä kysytään useimmiten vain lääkityksen noudattamiset, päivärutiineja ja ylimalkaisesti vointi. Siinä se, eikä yleensä sen enempää. Hoitajia ei yleensä kiinnosta ihmisen ongelmat, tai niiden ratkaiseminen. Syytä siihen en tiedä. Ihmisiä hoidetaan vain pintapuolisesti, mutta ei sen enempää pintaa syvemmältä. Niinpä vaikka terveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa aina puhutaan, että "hoidetaan ihmistä ja että hänen vointinsa paranisi ja hyvinvointi kasvaisi", niin minä en ainakaan ole sen yli 20 vuoden aikana,. minkä olen ollut vähänkään heidän sairaaloitaan, tai avohoitoa tarkkaillut, ole nähnyt mitään merkkejä mistään varsinaisesta hoitamisesta. Sen sijaan olen nähnyt tilanteita potilaiden alistamisesta, heidän nöyryyttämisestä, tai pakottamisesta autoritaariseen määräysvaltaan ja potilaiden suoranaista kontrolloimista. Heitä pidetään useimmiten, kuin pieninä lapsina, tai kohdellaan sillä tavoin. Ja kohdellaan kuin hoitajat ja lääkärit olisivat puolijumalia. Ainakin näitä edellä mainittuja seikkoja olen pannut merkille. Psykiatriset hoitolaitokset eivät oikeastaan paljon eroa siitä, mitä tapahtui Guantamossa, tai natsiaikana.
Minusta nykypsykiatria on aivan liian paljon urautunut sille nykyiselle tielle, minne se on lähtenyt. Siinä olisi paljon parantamisen, korjaamisen ja uudistamisen varaa ja tarvetta.
Korjattavaa on asenteissa-
Niinpä niin