HELMIKUUN 17 PÄIVÄNÄ.
Sillä me vaellamme uskossa, emmekä näkemisessä. 2 Kor. 5: 7.
Kristuksen valtakunta on uskon valtakunta. Se on kaikkea järkeä, tunnetta, näkemistä, arvelua vastaan sotiva, näkymätön, ihmeellinen, salaperäinen valtakunta. Se, joka ei tätä käsitä ja yhä uudelleen käsitä, ei voi pysyä uskossa. Meidän on muistettava, että Kristuksen valtakunta on Kristuksen kaltainen. Morsiamen tulee muistuttaa ylkää.
Kristillisyyden merkkinä siis on Kristuksen kuvan kaltaisuus. Johannes sanoo: »Niin kuin hän on, niin olemme mekin, tässä maailmassa.» Mutta millainen oli Kristus täällä ollessaan? Eivätkö hänessä suurimmat vastakohdat, syvin alennus, korkein korotus, suurin syntipaljous (koko maailman), suurin pyhyys (oma pyhyytensä), suurin häväistys ja korkein kunnia olleet yhtyneinä.
Hän oli ylenkatsottu ja ihmisten hylkäämä, kipua ja sairautta täynnä, mutta samalla oli hän täynnä kunniaa. Jumalan kunnian kirkkaus on hänen olemuksensa juurikuva. Hän oli kaikkien palvelijain palvelija, mutta myös kaikkien herrain Herra. Hän oli köyhin, mutta kuitenkin rikkain. Ja niin kuin hän oli, niin olemme mekin tässä maailmassa.
Uskovissakin ovat suurimmat vastakohdat yhtyneinä: suurin alennus (kirottu syntinen), korkein kunnia (elävän Jumalan lapsi), suurin syntisurkeus ja korkein vanhurskaus ja puhtaus, suurin köyhyys ja suurin rikkaus, suurin heikkous ja suurin voima. Alennus on meissä itsessämme, korotus Kristuksessa. Edellinen on Aadamin perintö, jälkimmäinen Kristuksen. Edellisen tunnemme kaikissa jäsenissämme ja huomaamme kaikilla aistimillamme, jälkimmäinen on järjeltämme ja aistimiltamme syvästi salattua, mutta meidän on se uskottava Jumalan järkyttämättömän totuuden tähden.
Toisinaan kuitenkin Kristus lähestyy meitä ja sallii meidän Tuomaan tavoin nähdä ja tuntea Jumalan kunnian. Mutta sangen vaikeata on useinkin tyytyä näihin vastakkaisiin kokemuksiin. Uskoa sitä, jota emme tunne ja uskolla omistaa armo ja vanhurskaus, jota emme näe. Näemme ja tunnemme vain niiden vastakohdan.
Niille, joilla kristinusko vaan tieteenä ja tutkimuksen esineenä, on tämä taito, ikävä kyllä, helppoa. Mutta kun Jumalan valtakunta ihmisessä enää ole pelkästään sanoina, vaan voimana, niin että ihminen rupeaa tuntemaan synnin voiman ja todella uskoo vanhurskauteen Kristuksessa, niin mitä saakaan hän silloin omassa itsessään kokea: heikkoutta, saastaisuutta, kylmyyttä, pelkoa, hämäryyttä ja heikkoa uskoa.
Miten suurta taitoa, miten paljon Jumalan armoa korkeudesta silloin tarvitaan, jotta semmoisen surkeuden keskellä voisimme nähdä ja uskoa Jumalan ystävyyden olevan muuttumattoman ja omistavamme Kristuksessa täydellisen vanhurskauden, puhtauden ja Jumalan mielisuosion.
Tämä on vaikeata senkin tähden, kun kurjuutemme ei näytä loppuvan, vaan alati meitä vaivaa jopa vielä kasvamistaan kasvaa. tässä kestänee? Oi, mikä uskon kilvoitus! Sillä jos vapaudunkin joistakin tekosynneistä, tulee sisäinen turmelukseni minulle päivä päivältä yhä inhottavammaksi. Masentuneena huomaan, että jota lähemmäksi Jeesusta pääsen, sitä suuremmaksi tunnen lankeemukseni. Johannes sanoo: »Jumala on valo, ei hänessä ole yhtään pimeyttä.»
Jota lähemmäksi sielu pääsee valoa, sitä selvemmin se näkee oman saastaisuutensa. Sitä paitsi vetää Jumala tuntuvan armonsa takaisin siinä määrässä kuin usko kasvaa ja kestää koetusta, sekä myös silloin kun sielu tarvitsee syvempää nöyryytystä. Silloin tuntee ihminen itsensä kuivaksi, kuolleeksi, kylmäksi ja heikoksi. Hän joutuu kurjuuden, voimattomuuden ja hengellisen rampuuden, pimeyden ja epätoivon tilaan, jolloin sielu pakostakin tuntee itsensä langenneeksi, kuolleeksi ja Jumalan hylkäämäksi.
Voi, mikä kilvoitus, miten vaikeata silloin on uskoa, miten vaikeata on tunkeutua paksun, mustan pilvikerroksen läpi, synnin saartamana nähdä vanhurskaus, kuolemassa nähdä elämää, hyljättynä ollen tuntea Jumalan suurta uskollisuutta ja rakkautta. Silloin on meidän parasta sulkea silmämme, niin ettemme näe emmekä tunne mitään muuta kuin Jumalan sanan, ja totuudessa uskoa, että omavanhurskautemme on mitätön. Sen mukaan ei Jumala meitä tuomitse. Hän katsoo ainoastaan Poikansa ansioon. Ainoastaan hänen vanhurskautensa tähden olemme puhtaat ja otolliset Jumalan edessä.
Sillä me vaellamme uskossa, emmekä näkemisessä. 2 Kor. 5: 7.
Kristuksen valtakunta on uskon valtakunta. Se on kaikkea järkeä, tunnetta, näkemistä, arvelua vastaan sotiva, näkymätön, ihmeellinen, salaperäinen valtakunta. Se, joka ei tätä käsitä ja yhä uudelleen käsitä, ei voi pysyä uskossa. Meidän on muistettava, että Kristuksen valtakunta on Kristuksen kaltainen. Morsiamen tulee muistuttaa ylkää.
Kristillisyyden merkkinä siis on Kristuksen kuvan kaltaisuus. Johannes sanoo: »Niin kuin hän on, niin olemme mekin, tässä maailmassa.» Mutta millainen oli Kristus täällä ollessaan? Eivätkö hänessä suurimmat vastakohdat, syvin alennus, korkein korotus, suurin syntipaljous (koko maailman), suurin pyhyys (oma pyhyytensä), suurin häväistys ja korkein kunnia olleet yhtyneinä.
Hän oli ylenkatsottu ja ihmisten hylkäämä, kipua ja sairautta täynnä, mutta samalla oli hän täynnä kunniaa. Jumalan kunnian kirkkaus on hänen olemuksensa juurikuva. Hän oli kaikkien palvelijain palvelija, mutta myös kaikkien herrain Herra. Hän oli köyhin, mutta kuitenkin rikkain. Ja niin kuin hän oli, niin olemme mekin tässä maailmassa.
Uskovissakin ovat suurimmat vastakohdat yhtyneinä: suurin alennus (kirottu syntinen), korkein kunnia (elävän Jumalan lapsi), suurin syntisurkeus ja korkein vanhurskaus ja puhtaus, suurin köyhyys ja suurin rikkaus, suurin heikkous ja suurin voima. Alennus on meissä itsessämme, korotus Kristuksessa. Edellinen on Aadamin perintö, jälkimmäinen Kristuksen. Edellisen tunnemme kaikissa jäsenissämme ja huomaamme kaikilla aistimillamme, jälkimmäinen on järjeltämme ja aistimiltamme syvästi salattua, mutta meidän on se uskottava Jumalan järkyttämättömän totuuden tähden.
Toisinaan kuitenkin Kristus lähestyy meitä ja sallii meidän Tuomaan tavoin nähdä ja tuntea Jumalan kunnian. Mutta sangen vaikeata on useinkin tyytyä näihin vastakkaisiin kokemuksiin. Uskoa sitä, jota emme tunne ja uskolla omistaa armo ja vanhurskaus, jota emme näe. Näemme ja tunnemme vain niiden vastakohdan.
Niille, joilla kristinusko vaan tieteenä ja tutkimuksen esineenä, on tämä taito, ikävä kyllä, helppoa. Mutta kun Jumalan valtakunta ihmisessä enää ole pelkästään sanoina, vaan voimana, niin että ihminen rupeaa tuntemaan synnin voiman ja todella uskoo vanhurskauteen Kristuksessa, niin mitä saakaan hän silloin omassa itsessään kokea: heikkoutta, saastaisuutta, kylmyyttä, pelkoa, hämäryyttä ja heikkoa uskoa.
Miten suurta taitoa, miten paljon Jumalan armoa korkeudesta silloin tarvitaan, jotta semmoisen surkeuden keskellä voisimme nähdä ja uskoa Jumalan ystävyyden olevan muuttumattoman ja omistavamme Kristuksessa täydellisen vanhurskauden, puhtauden ja Jumalan mielisuosion.
Tämä on vaikeata senkin tähden, kun kurjuutemme ei näytä loppuvan, vaan alati meitä vaivaa jopa vielä kasvamistaan kasvaa. tässä kestänee? Oi, mikä uskon kilvoitus! Sillä jos vapaudunkin joistakin tekosynneistä, tulee sisäinen turmelukseni minulle päivä päivältä yhä inhottavammaksi. Masentuneena huomaan, että jota lähemmäksi Jeesusta pääsen, sitä suuremmaksi tunnen lankeemukseni. Johannes sanoo: »Jumala on valo, ei hänessä ole yhtään pimeyttä.»
Jota lähemmäksi sielu pääsee valoa, sitä selvemmin se näkee oman saastaisuutensa. Sitä paitsi vetää Jumala tuntuvan armonsa takaisin siinä määrässä kuin usko kasvaa ja kestää koetusta, sekä myös silloin kun sielu tarvitsee syvempää nöyryytystä. Silloin tuntee ihminen itsensä kuivaksi, kuolleeksi, kylmäksi ja heikoksi. Hän joutuu kurjuuden, voimattomuuden ja hengellisen rampuuden, pimeyden ja epätoivon tilaan, jolloin sielu pakostakin tuntee itsensä langenneeksi, kuolleeksi ja Jumalan hylkäämäksi.
Voi, mikä kilvoitus, miten vaikeata silloin on uskoa, miten vaikeata on tunkeutua paksun, mustan pilvikerroksen läpi, synnin saartamana nähdä vanhurskaus, kuolemassa nähdä elämää, hyljättynä ollen tuntea Jumalan suurta uskollisuutta ja rakkautta. Silloin on meidän parasta sulkea silmämme, niin ettemme näe emmekä tunne mitään muuta kuin Jumalan sanan, ja totuudessa uskoa, että omavanhurskautemme on mitätön. Sen mukaan ei Jumala meitä tuomitse. Hän katsoo ainoastaan Poikansa ansioon. Ainoastaan hänen vanhurskautensa tähden olemme puhtaat ja otolliset Jumalan edessä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
''Hän katsoo ainoastaan Poikansa ansioon. Ainoastaan hänen vanhurskautensa tähden olemme puhtaat ja otolliset Jumalan edessä.''
Näin sattumalta tänään kaksi jännää numeroyhdeistelmää. Aamulla näin kutosia jatkuvasti ja lopulta auton rekkarissa 666. Päivä jatkui, mutta sitten eteeni tuli auto rekkarilla 777. Tänään ja lyhyen ajan sisään.
Siinä on jo jotakin sisältöä ja merkitystäkin.