Auschwitzin seitsemän kääpiötä

Olipa kerran seitsemän kääpiötä, joiden elämä oli pelkkää iloa ja laulua. Sitten koitti päivä, jolloin heidät vietiin Auschwitzin keskitysleirille sadistisen natsilääkärin Josef Mengelen käsiin.


Syyskuussa 1944 Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä vietettiin natsilääkärien juhlaa. Josef Mengele oli värvännyt tilaisuuden vetonaulaksi Ovitzin perheen. Sen jäsenistä seitsemän oli alle metrin mittaisia.

Kääpiöiden kulkue asteli lavalle iloisenvärisissä asuissaan ja teatraalisissa meikeissään. Ennen kuin lilliputit ehtivät aloittaa esitystään, Mengele karjaisi: ”Riisuutukaa!”

Pikkuihmisten ei auttanut muu kuin totella. Häpeän puna lehahti heidän kasvoilleen, kun he seisoivat alastomina kirkkaissa valoissa ja natsien nauru kaikui salissa. Illasta tuli heidän elämänsä pahin nöyryytys, jota he eivät milloinkaan unohtaneet.

Ovitzit olivat täysin erilaisia ihmisiä kuin natsien ihannoimat sinisilmäiset, vaaleat ja pitkänhuiskeat arjalaiset superyksilöt. He olivat paitsi lyhytkasvuisia myös juutalaisia. Siitä huolimatta koko perhe selviytyi hengissä Auschwitzista.

Veri vetää lavalle

Ovitzit olivat syntyisin Romaniasta, Transsilvaniasta, Rozavlean kylästä. Se oli osa Itävalta-Unkarin keisarikuntaa.

Suvun ja koko kylän ensimmäinen lyhytkasvuinen oli 1866 syntynyt Shimson Eizik Ovitz.

Shimson oli älykäs ja sivistynyt mies, joka sai hoitaakseen yhteisössään rabbin tehtäviä ja joka tunnettiin musikaalisuudestaan. Hän sai kahdesta avioliitosta kymmenen lasta, joista seitsemän oli lyhytkasvuisia. Lapset perivät isänsä taiteelliset lahjat.



Ovitzit halusivat, että ihmiset tulisivat katsomaan heitä taiteen vuoksi.



Sisarukset – Rozika, Franzika, Avram, Freida, Sarah, Micki, Leah, Elizabeth, Arie ja Piroska (tunnettiin nimellä Perla) muodostivat yhdessä Lilliputti-seurueeksi kutsumansa lauluyhtyeen. 1930-luvun lopulta lähtien he esiintyivät kiertueilla Romaniassa, Unkarissa ja Tshekkoslovakiassa.

Persoonalliset taiteilijat lauloivat romanttisia ja melankolisia lauluja monilla eri kielillä ja säestivät laulua miniatyyrikokoisilla soittimilla. Ovitzit halusivat, että ihmiset tulisivat katsomaan heitä taiteen vuoksi, ei sen vuoksi, että he olivat kääpiöitä, joita töllötetään kuin sirkuselämiä.

Ovitzit olivat erittäin suosittuja. Tunteisiin vetoavilla lauluillaan he ansaitsivat sievoisen omaisuuden. Varakkuudesta kertoo sekin, että he omistivat oman auton, kylänsä ainoan.

”Älkää koskaan erotko”


Ovitzin siskokset kotikylässään Rozavleassa 30-luvun alkupuolella.
Elämäniloiset Ovitzit eivät aavistaneet, että natsit hautoivat samaan aikaan ”lopulliseksi ratkaisuksi” kutsumansa tuhoamissuunnitelman toteuttamista. Sen tavoitteena oli Euroopan kaikkien juutalaisten tappaminen.

Natsien uhreja, jotka päätyivät Auschwitziin tai muulle kuolemanleirille, odotti melko varmasti nopea kuolema. Vain kaikkein työkykyisimmät miehet ja naiset passitettiin orjatyöhön, mutta se oli vain helvetin esikartano ennen kaasukammiota.

Keväällä 1944 oli Ovitzien aika ahtautua ankeaan karjankuljetusvaunuun, joka lähti kolkuttelemaan kohti Auschwitzia. Määränpäässä he erottuivat muusta vankijoukosta kuin jalokivet hiekasta. Yhdessä lyhytkasvuisessa ei olisi ollut mitään erikoista, mutta suuren kääpiöperheen saapuminen sai Mengelen haltioihinsa. Hän otti Ovitzit suojelukseensa ja teki heistä lemmikkejään.

Sisarukset muistivat kiitollisina äitinsä Batian kuolinvuoteellaan lausumat sanat: ”Tapahtui mitä tahansa, älkää koskaan erotko toisistanne. Pysykää yhdessä, suojelkaa toinen toisianne ja eläkää toisillenne.”

Kaunis peto

Mengelen suojatteina Ovitzit saivat leirillä tiettyjä etuoikeuksia. Perheenjäseniä ei erotettu toisistaan, vaan koko perhe sai asua samassa parakissa. He eivät joutuneet pitämään vankien raitapukuja, eikä heidän hiuksiaan ajeltu.

Perheelle tarjottu ruoka oli kuitenkin kuvottavaa. Keitossa saattoi kiemurrella matoja.

Jopa tuossa maanpäällisessä helvetissä Ovitzit säilyttivät arvokkuutensa ja ortodoksijuutalaisen identiteettinsä. Loistavissa puvuissaan, teatraalisissa meikeissään ja koruissaan he olivat epätodellinen, surrealistinen näky.

Silmiinpistävän ulkoasun ansiosta kaikki tunnistivat nämä ”elävät nuket” välittömästi erikoisasemasta nauttiviksi Mengelen lemmikeiksi. Eräänlainen maaginen aura suojeli Ovitzeja vaaralta, että heidät olisi yhtäkkiä marssitettu mielivaltaisesti kaasukammioon tai ammuttu.

Lyhytkasvuiset ovat kautta aikojen toimineet hovinarreina kuninkaiden ja ylhäisten hoveissa. Hovinarri oli ainoa, joka uskalsi piikitellä vallanpitäjiä sutkauksillaan. Auschwitzissa Mengele oli kuningas ja kääpiöt hänen huvittamisekseen tarkoitettuja hovinarreja.

Ovitzit tajusivat kuitenkin, että halutessaan Mengele olisi voinut milloin tahansa määrätä koko perheen kaasukammioon. Vaikka kuolemanpelko varjosti kaiken aikaa elämää, perhe ei menettänyt rohkeuttaan ja valoisaa elämänasennettaan. Epätoivon hetkinä sisarukset valoivat toisiinsa toivoa.

”Tohtori Mengele oli kuin elokuvasankari, mutta vieläkin paremman näköin