http://beta.oikeamedia.com/o1-4600 Juha Ahvion kirjoitus.
……
Kärsimys, sitä esiintyy elämässä myös ilman kuolemansairautta. Epätäydellisyys, rujous, rumuus. Jos rupeamme vetämään viivoja mikä on liian paljon kärsimystä, se rupeaa laskemaan koko ajan rimaa sille. Me emme ole mitään mainosten utopistisia ihohuokosettomia, ylilaihoja, silikoneilla pumpattuja, photosopattuja, ikinuoria luxus- ja glamouria elämää viettäviä superihmisiä. Omassakin elämässä on ollut tilanteita, ajanjaksoja jolloin kaikki on ollut yhtä kärsimystä tai kidutusta, tulevaisuus näyttänyt toivottomalta ja synkältä. Riutuneena, repaleisena, rumaksi koettuna, rikkinäisenä, epäterveenä, voimattomana, työkyvyttömänä; sekavana, aggressiivisena, surullisena, toivottomana, katkerana. Ja voisi sanoa tai kokea, ettei se tuntunut elämisen arvoiselta elämältä. Mutta nyt ollaan tässä, paljon paremmassa jamassa. Mutta voi kysyä, mikä määrä kurjuutta ja epäkelpoutta on liikaa? Elämä ja me ihmiset ei olla täydellisiä, mutta sitähän juuri eutanasialla haetaan. Se määrittää samoin kuin nykyinen elämämme, että vääränlainen elämä ei ole elämisen arvoista. Se ei edes ole elämää. Meidän pitäisi olla totalitarismin ikionnellisia virheettömiä kansalaisia. Todellisuus on paljon karumpi. Ja eutanasian kanssa meidät kurjat lopetettaisiin kuin kapiset rakit. Kamalaa ja kärsimystä on ollut, mutta se on ollut minun elämääni. Se ei ehkä mahdu standardeihin. Ennen ihmisillä oli ehkä helpompaa, oli ruttoa ja raajarikkoja ja tajuttiin, että elämä ei ole vain ruusuilla tanssia. Hedonismille sukua tämä tolkuton nautinnon ja mielihyvän korostus, ihan kuin vain laiskanpulskea elämä olisi hyvää, sopivaa. Itse muistan joskus kun katsoin itseäni vaikeina aikoina peilistä riekaleiksi hiutuneissa vaatteista rikkinäisin hampain; tai näin elämän karuuden ja kärsimyksen jättämän katseen silmissäni; tai takkuisena, kurjana ja riipiytyneen laihtunut olemukseni rasittuneen kaikkeen. ** Nyt, taasen on lähes kaikki paremmin. Jopa silmissäni näkyy ennemmin iloa, pirteyttä ja uteliaisuutta edellisen kaiken nähneen afgaaninaisen katseen sijaan. Mutta olen oppinut näkemään, ettei ihmisen ulkoinen habitus tai kurjuus välttämättä kerro ihmisen omista vioista tai teoista, voimme joutua kituneeseen tilaan ilman omaa syytämme. Kaikki me ihmiset olemme ihmisiä ulkoisesta kurjuudesta huolimatta. Vaikka nyky-yhteiskunta ja työmaailma esittää kuvaa, että vasta kun olet tarpeeksi fiini ja henkisesti kärsimyksiä kokematon vakaa ja täysipäinen, kenties burberryn huivissa kulkeva, muotilaukkua heiluttava olet ihminen, elämisen arvoinen. Ja teinit ostavat niitä superkalliita laukkuja ollakseen ihmisiä. Nuoret ottavat velkaa hankkiakseen uudet sisustuskalut: ostamme, emme pelkkää statusta vaan ihmisyyttä. Ettei meitä tapeta, että joku soittaa ambulanssin, kun saamme sairauskohtauksen kadulla; eikä marssi ohi tulkiten juopoksi/asunnottomaksi/kerjäläiseksi. ME OSTAMME VELKARAHALLA ITSELLEMME ELÄMISEN OIKEUTTA, MÄÄRITELMÄN IHMISEKSI, ei joksikin kurjaksi työttömäksi. Eutanasia-ajatuksessa tulkitaan, ettei kärsimys ole elämisen arvoista, miksi ei? Haetaan arvokasta kuolemaa; mutta kun olet kaiken menettäneenä pohjalla, sinulta on riivitty henkisesti kaikki, ja sinut on niin maahan lyöty. Siitä on arvokkuus kaukana ja jäljelle jaa vain avun anominen ja toivo toimivasta jumalyhteydestä.
……
Kärsimys, sitä esiintyy elämässä myös ilman kuolemansairautta. Epätäydellisyys, rujous, rumuus. Jos rupeamme vetämään viivoja mikä on liian paljon kärsimystä, se rupeaa laskemaan koko ajan rimaa sille. Me emme ole mitään mainosten utopistisia ihohuokosettomia, ylilaihoja, silikoneilla pumpattuja, photosopattuja, ikinuoria luxus- ja glamouria elämää viettäviä superihmisiä. Omassakin elämässä on ollut tilanteita, ajanjaksoja jolloin kaikki on ollut yhtä kärsimystä tai kidutusta, tulevaisuus näyttänyt toivottomalta ja synkältä. Riutuneena, repaleisena, rumaksi koettuna, rikkinäisenä, epäterveenä, voimattomana, työkyvyttömänä; sekavana, aggressiivisena, surullisena, toivottomana, katkerana. Ja voisi sanoa tai kokea, ettei se tuntunut elämisen arvoiselta elämältä. Mutta nyt ollaan tässä, paljon paremmassa jamassa. Mutta voi kysyä, mikä määrä kurjuutta ja epäkelpoutta on liikaa? Elämä ja me ihmiset ei olla täydellisiä, mutta sitähän juuri eutanasialla haetaan. Se määrittää samoin kuin nykyinen elämämme, että vääränlainen elämä ei ole elämisen arvoista. Se ei edes ole elämää. Meidän pitäisi olla totalitarismin ikionnellisia virheettömiä kansalaisia. Todellisuus on paljon karumpi. Ja eutanasian kanssa meidät kurjat lopetettaisiin kuin kapiset rakit. Kamalaa ja kärsimystä on ollut, mutta se on ollut minun elämääni. Se ei ehkä mahdu standardeihin. Ennen ihmisillä oli ehkä helpompaa, oli ruttoa ja raajarikkoja ja tajuttiin, että elämä ei ole vain ruusuilla tanssia. Hedonismille sukua tämä tolkuton nautinnon ja mielihyvän korostus, ihan kuin vain laiskanpulskea elämä olisi hyvää, sopivaa. Itse muistan joskus kun katsoin itseäni vaikeina aikoina peilistä riekaleiksi hiutuneissa vaatteista rikkinäisin hampain; tai näin elämän karuuden ja kärsimyksen jättämän katseen silmissäni; tai takkuisena, kurjana ja riipiytyneen laihtunut olemukseni rasittuneen kaikkeen. ** Nyt, taasen on lähes kaikki paremmin. Jopa silmissäni näkyy ennemmin iloa, pirteyttä ja uteliaisuutta edellisen kaiken nähneen afgaaninaisen katseen sijaan. Mutta olen oppinut näkemään, ettei ihmisen ulkoinen habitus tai kurjuus välttämättä kerro ihmisen omista vioista tai teoista, voimme joutua kituneeseen tilaan ilman omaa syytämme. Kaikki me ihmiset olemme ihmisiä ulkoisesta kurjuudesta huolimatta. Vaikka nyky-yhteiskunta ja työmaailma esittää kuvaa, että vasta kun olet tarpeeksi fiini ja henkisesti kärsimyksiä kokematon vakaa ja täysipäinen, kenties burberryn huivissa kulkeva, muotilaukkua heiluttava olet ihminen, elämisen arvoinen. Ja teinit ostavat niitä superkalliita laukkuja ollakseen ihmisiä. Nuoret ottavat velkaa hankkiakseen uudet sisustuskalut: ostamme, emme pelkkää statusta vaan ihmisyyttä. Ettei meitä tapeta, että joku soittaa ambulanssin, kun saamme sairauskohtauksen kadulla; eikä marssi ohi tulkiten juopoksi/asunnottomaksi/kerjäläiseksi. ME OSTAMME VELKARAHALLA ITSELLEMME ELÄMISEN OIKEUTTA, MÄÄRITELMÄN IHMISEKSI, ei joksikin kurjaksi työttömäksi. Eutanasia-ajatuksessa tulkitaan, ettei kärsimys ole elämisen arvoista, miksi ei? Haetaan arvokasta kuolemaa; mutta kun olet kaiken menettäneenä pohjalla, sinulta on riivitty henkisesti kaikki, ja sinut on niin maahan lyöty. Siitä on arvokkuus kaukana ja jäljelle jaa vain avun anominen ja toivo toimivasta jumalyhteydestä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.