MAALISKUUN 17 PÄIVÄNÄ

Rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia. 1 Piet. 2: 5.

Kun Jumalan lapsi kiitollisena hänen suuresta armostaan rakkaudessa uhraa hänelle ruumiinsa ja työnsä, niin on Herralla Jumalalla siihen sydämellinen mielisuosio. Mutta ellei se tapahdu uskossa ja rakkaudessa Jumalan edessä, vaan omaa ansiota tavoitellen, niin on se Kainin uhri, johon Herra ei katso, sillä »ilman uskoa on mahdoton kelvata Jumalalle». Mutta jos me uhraamme jotakin uskossa Kristukseen, osoittaen kiitollisuutta Jumalan suuren armon tähden, silloin on uhrimme aina hänelle otollinen, olkoonpa, ettei uhrimme olisi kylmää vesipikaria suurempi. Tämän pitäisi rohkaista ja kehottaa meitä uhraamiseen. Mutta suuri, raskas epäuskomme on meillä tässä esteenä.

Opittuamme ja koettuamme, ettei mikään oma ansio kestä Jumalan edessä, ja että synti tahraa kaiken mitä teemme, luulemme, ettei mikään ole otollista Jumalalle, ei edes sekään, minkä teemme uskossa ja rakkaudessa hänen kunniakseen ja lähimmäisemme parhaaksi. Näin tulemme hitaiksi ja haluttomiksi häntä palvelemaan. Tämmöinen ajatus on siis vahingollinen ja kehitystämme estävä. Emme omilla töillämme voi lepyttää Jumalaa tai ansaita taivasta. Työmme eivät ole täydellisiä ja virheettömiä Jumalan edessä. Kuitenkin on tärkeä ja horjumaton totuus, että kun itse olemme Kristuksen uhrin kautta tulleet Jumalalle pyhitetyiksi ja otollisiksi, niin kaikki meidän rakkaudessa tehty työmme on Jumalalle otollista.

Herra Jumala on lempeä, rakastava Isä, joka mielisuosiolla katselee, mitä hänen lapsensa rakkaudessa tahtovat hänelle tehdä. Kun siis Jumalan lapsi, syntisyydestään huolimatta, on kiitollinen hänen suuren laupeutensa tähden ja on halukas häntä palvelemaan, niin on tämä Jumalalle mieluista. Ja kaikki tahra ja puutteellisuus meissä on Kristuksen vanhurskauden peittämää, eikä Herra Jumala silloin enää katsele puutteitamme.

Myös tekojemme halpa-arvoisuus estää meitä uskomasta, että Jumala mielisuosiolla niihin katsoo. Meidän silmämme etsii aina kaikkea suurta ja loistavaa. Uskoisimme kyllä omistavamme Jumalan mielisuosion, jos voisimme tehdä suuria tekoja: käännyttää ihmisjoukkoja, tulla lähetyssaarnaajiksi tahi marttyyreiksi.

Emme muista Jumalan mielisuosion saavuttamisen riippuvan ainoastaan siitä, että uskossa ja rakkaudessa teemme hänen käskynsä. Useimmat ihmiset ovat saaneet osakseen kodin ja yhteiskunnan piirissä pienimpiä tehtäviä. Herra Kristus sanoo, että hän viimeisenä päivänä julkisesti ylistää ihmisten ja enkelien edessä semmoisia tekoja, joita jokainen, halvimmassakin asemassa oleva kristitty voi tehdä. Hän sanoo katsovansa mielisuosiolla niitä tekoja, joita olemme tehneet köyhille lähimmäisillemme, aivan kuin jos ne olisivat tehdyt hänelle itselleen. Hän on sanova: »Minun oli nälkä, ja te annoitte minun juoda; minä olin koditon, ja te otitte minut huoneeseenne» jne. »Kaikki mitä te olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä veljistäni, sen olette tehneet minulle». Eihän Herra voinut voimallisemmin vakuuttaa mielisuosiolla katsovansa tekoihin, joita hänen tähtensä teemme.

Mistä siis johtuu, ettemme usko sellaisen rakkaudenpalveluksen olevan Jumalalle otollisen? Jos palvelemme syntiä, emmekä häntä, niin uskomme ja tunnemme rikkovamme häntä vastaan. Miksi ei siis olisi hänelle otollista, jos päinvastoin pakenemme syntiä ja rakkaudessa häntä palvelemme? Tässä huomaamme taas, miten sielun vihollinen himmentää ajatuksemme.

Muistakaamme siis usein sanoja: »Jumalalle otolliset». Ja auttakoon Jumala meitä uskomaan hänen sanansa! Silloin sanomme sydämen halulla: Jos on otollista Jumalalle, että köyhälle veljelleni annan lahjan tahi lainan, niin miten kernaasti sen silloin teen. Miten onnellinen olenkaan, koska Kristus pitää sitä itselleen tehtynä palveluksena. Jos on Jumalalle otollista, että raskaassa kutsumuksessani olen kärsivällinen, uskollinen ja ahkera, niin tahdonhan kernaasti olla semmoinen. Jos on Jumalalle otollista, että vastoinkäymisessä olen nöyrä ja tyytyväinen. Ja että olen lähimmäisiäni kohtaan ystävällinen, sävyisä, lempeä, niin etten kosta pahaa pahalla, vaan annan suloisen vastauksen, joka hillitsee vihan, niin kuinka mielelläni sen teen.

Jos on Jumalalle otollista, että kiellän ja tukahdutan haluni siihen tahi tähän, niin miten mielelläni sen hänen läntensä teen. Jos on Jumalalle otollista, että puhun lohdutuksen, varoituksen tahi kehotuksen sanoja lähimmäiselleni, peitän hänen vikansa ja heikkoutensa, enkä panettele häntä. Jos kaikki tämä on Jumalalle mieluista, niin oi, kuinka kernaasti sen teen.

Me vahvistuisimme ja saisimme halun kaikkeen hyvään, jos todella uskoisimme, mitä Herra Kristus ja apostolit ovat meille sanoneet sellaisten uhrien otollisuudesta.