Se ei johtunut pelosta kohdata uusia ihmisiä tai kokea uutta, yksinäisyydestä muodostui minulle vain normi. Tämä on tavallaan hullua, koska lapsena olin todella sosiaalinen ja suosittu. Muistan tapauksia, että piti kieltäytyä olemasta, jonkun kaverin kanssa, koska oli luvannut olla toisen kanssa.
Kun ne viimeisetkin kaverit ja harrastukset sitten jäivät joskus yläasteen alussa, yksinäisyydestä tuli paras kaverini. Toimin nyt ja silloin ihan normaalisti siviilielämässä, hoidin koulun ja nyt työn, mutta sitten vetäydynkin ajatusteni kanssa turvalliseen kotiini. Ehkä kiusaamiskokemukset, ovat myös jotenkin muokanneet minua, koen nimittäin kaiken maailman sukujuhlat ym. tapahtumat, joissa on paljon ihmisiä äärimmäisen kiusallisina. Koen myös omasta elämästä puhumisen kiusallisena, koen keskustelun ihmisten kanssa ylipäätään useimmiten vaivaannuttavana! Aina samat aiheet; työ, raha, perhe. En vihaa ihmisiä, mutta en jaksa viettää aikaa heidän kanssaan kovinkaan pitkään. Unelmani olisi voittaa suuri summa rahaa ja vetäytyä johonkin pieneen mummonmökkiin loppuelämäkseni, mahdollisimman kauas sivilisaatiosta. Haaveilen rahasta vain siksi, että se mahdollistaisi tietynlaisen elämän elämisen, en haaveile materiasta.
Työelämää minulla on takana yli kymmenen vuotta, ja olen suoraan sanottuna aivan kypsä siihen! Ennen haaveilin omasta asunnosta, kesämökistä, hienosta autosta ja perheestä, mutta tajusin pian, että haaveilin niistä vain siksi, että ne luokitellaan yhteiskunnan taholta normaaleiksi asioiksi. Halu olla normaali ja muiden hyväksymä oli ennen suuri. Ehkä samanlainen tilanne oli joskus kun joutui koulukiusatuksi, toivoi vain olevansa samaa harmaata massaa, ettei erottuisi joukosta ja joutuisi kiusatuksi. Ainoa haave mistä en ole luopunut on elämänkumppani. Mutta koska olen oudoista oudoin, en usko tämänkään haaveen koskaan toteutuvan.
En tiedä, olinko aina erakko vai kasvattiko ympäristö minusta sellaisen? Ehkä viihdyn niin hyvin yksin, koska en enää tiedä paremmasta? Kuka tietää, tulipahan avauduttua.
Kun ne viimeisetkin kaverit ja harrastukset sitten jäivät joskus yläasteen alussa, yksinäisyydestä tuli paras kaverini. Toimin nyt ja silloin ihan normaalisti siviilielämässä, hoidin koulun ja nyt työn, mutta sitten vetäydynkin ajatusteni kanssa turvalliseen kotiini. Ehkä kiusaamiskokemukset, ovat myös jotenkin muokanneet minua, koen nimittäin kaiken maailman sukujuhlat ym. tapahtumat, joissa on paljon ihmisiä äärimmäisen kiusallisina. Koen myös omasta elämästä puhumisen kiusallisena, koen keskustelun ihmisten kanssa ylipäätään useimmiten vaivaannuttavana! Aina samat aiheet; työ, raha, perhe. En vihaa ihmisiä, mutta en jaksa viettää aikaa heidän kanssaan kovinkaan pitkään. Unelmani olisi voittaa suuri summa rahaa ja vetäytyä johonkin pieneen mummonmökkiin loppuelämäkseni, mahdollisimman kauas sivilisaatiosta. Haaveilen rahasta vain siksi, että se mahdollistaisi tietynlaisen elämän elämisen, en haaveile materiasta.
Työelämää minulla on takana yli kymmenen vuotta, ja olen suoraan sanottuna aivan kypsä siihen! Ennen haaveilin omasta asunnosta, kesämökistä, hienosta autosta ja perheestä, mutta tajusin pian, että haaveilin niistä vain siksi, että ne luokitellaan yhteiskunnan taholta normaaleiksi asioiksi. Halu olla normaali ja muiden hyväksymä oli ennen suuri. Ehkä samanlainen tilanne oli joskus kun joutui koulukiusatuksi, toivoi vain olevansa samaa harmaata massaa, ettei erottuisi joukosta ja joutuisi kiusatuksi. Ainoa haave mistä en ole luopunut on elämänkumppani. Mutta koska olen oudoista oudoin, en usko tämänkään haaveen koskaan toteutuvan.
En tiedä, olinko aina erakko vai kasvattiko ympäristö minusta sellaisen? Ehkä viihdyn niin hyvin yksin, koska en enää tiedä paremmasta? Kuka tietää, tulipahan avauduttua.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuka sitten on määritellyt, mitkä ne elämän parhaat vuodet ovat. Joillain ne ovat jopa sen jälkeen kun aktiivi työelämä on takana ja vielä on terveyttä omistautua unelmilleen.
Mielestäni et ole kummajainen, et ollenkaan. Ei ole missään sanottu, että kaikkien elämän tulisi solua jonkin kaavan mukaan. Mikäs siinä jos viihtyy omissa oloissaan luonnon rauhassa vaikka mummon mökissä.
Ja ei ole pois suljettu kumppanin saaminen kaveriksi sinne mummon ja sitten myös vaarin mökkiin. Kun vain kohtaisit sen toisen samanlaisen.
Tietenkin jos eristäytyminen on olosuhteiden pakottamaa ja alitajuinen pako ikäviä kokemuksia, niin se kaventaa elämäsi laatua, jota se voisi parhaimmillaankin olla.