Kuuntelin juuri taustalla Luonto-Suomen lähetystä 'Vanhojen metsien ilta', jossa kaiken muun mukavan lisäksi fiilisteltiin metsiin (metsässä olemiseen) liittyvän pyhyyden tuntemuksen suhteen.
Itse vietän metsissä sellaiset 50 vuorokautta vuosittain (enimmäkseen itsekseni) ja usein koen pyhyyttä eri tilanteissa siellä.
Pohdiskelin tässä, voisiko tämä pyhyyden tuntemus olla yleistä ateisteille. Tai voisiko jopa olla, että ateistit kokisivat tällaista enemmän kuin vaikkapa jeesususkovat.
Hähää! Kellään ajatemia?
Itse vietän metsissä sellaiset 50 vuorokautta vuosittain (enimmäkseen itsekseni) ja usein koen pyhyyttä eri tilanteissa siellä.
Pohdiskelin tässä, voisiko tämä pyhyyden tuntemus olla yleistä ateisteille. Tai voisiko jopa olla, että ateistit kokisivat tällaista enemmän kuin vaikkapa jeesususkovat.
Hähää! Kellään ajatemia?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Epälemättä on sillä ateisti palvoo luotua.
No, teisti ei sitä palvo. Haluaa tuhota kaiken, toistien teistien tai satunnaisten ateistien rakantamat jutut
Ateisti ei palvo, teisti palvoo, Jumala valvoo
sulaa 4 keski kokosella patskulla, ei ole paetskut kussu lokeroon
50 vrk tasaisin välein metsässä vaikuttaa varmasti jo merkittävästi hormonitoimintaan...se pyhyyden kokemus liittyykin juuri verenpaineen laskemiseen, stressi laskee samalla kun kortisolin määrä vähenee. Jo 20 minuuttia riittää sydämen sykkeen laskemiseen, eli metsä on mielialaan positiivisesti vaikuttava luonnonlääke.
" voisiko tämä pyhyyden tuntemus olla yleistä ateisteille...
Hähää! Kellään ajatemia?"
Agnostikkona yritän vastata.
Vietän metsissä ja järvillä aktiiviliikunnan merkeissä yli viisisataa tuntia vuodessa. Vaikka siihen lisää sienestykset ja marjastukset, en ole lähelläkään viittäkymmentä vuorokautta vuodessa. Pyhyydestä en tiedä, mutta päässäntöisesti hienoimat kokemukset edellisiltä vuosilta liittyvät minulla luontoon. Ja suurimmalta osalta olessani yksin.
Yritän edes vähän kuvata.
Lähdet syksyisenä varhaisaamulla kajakilla peilityynelle järvelle. Aurinko on ehkä juuri nousemassa, muttei näy kuin sumun vähäisenä kirkastumisena, kun syksyisen aamun järvisumu peittää kaiken näkyvyyden jo muutaman kymmenen metrin matkalla. Myös äänet tukahtuvat sumuun. Olet keskellä maitomaista äänetöntä tyhjyyttä; keskellä ei mitään. Kuikkapariskunta poikasineen ui sumun seasta vastaan tai telkä lähtee lentoon häiriinnyttyään lähentelystäsi. Siinä voi kokea jotain ainutlaatuista. Aidosti irti kaikesta.
Toinen vahva kokemus ja taas melonnasta. Vähän syrjässä asutuksesta ja valosaasteesta pimeällä järvellä kirkaalla ilmalla. Näet rannat vain tummana siluettina valoisampaa taivaanrantaa vasten. Yllä tähtitaivas, jossa erottaa linnunradan maitomaisen raidan. Sama näkymä heijastuu rasvatyynestä vedenpinnasta niin, että näyttää kuin kulkisit tähtitaivaan päällä.
Kolmas jo muutaman vuoden takaamieleen jäänyt.
Huhtikuussa aamulla metsässä, kun aluskasvillisuus oli vielä yöpakkasen jäljiltä jäisen rapsakkaa. Kuulet teerejä soitimella. Hiljainen lähestyminen soidinpaikalle ja soitimen seuraaminen muuten täysin hiljaisessa luonnossa. Mieleenpainuvia "Nyt hetkijä", hetkijä , jolloin ajattelee, että nyy aika saisi pysähtyä. Nyt on hieno olla.
No joo. Olen pahasti luonto- ja liikutahörhö, mutta voisi kai niitä olla pahempiakin perverssioiden kohteita.
Oletko ikinä kokeillut vittuun suksimista?
Tähän ikään mennessä sitä on tullut harrastetuksi runsaasti.
Hyvin tunnistettava tunne sanotaan sitä sitten "pyhyyden", "rauhan" tai "syvän läsnäolon" kokemukseksi. Lähelle pääsee joskus taidetta katsellessa tai klassisen musiikin konsertissa, mutta kyllä luonto tarjoaa syvimmät kokemukset.
Kokeilepa lukea Raamattua. On niin tujua tavaraa pyhyyden kokemisessa ettet arvaakaan!
On luettu. Parhaimmillaan ihan hauska - pahimmillaan puistattavan vastenmielinen. En kokenut minkäänlaisia "pyhyyden" kokemuksia.
Sitä tietysti pettyy, jos odottaa löytävänsä jotain sellaista, mitä Raamattu ei pyrikään tarjoamaan.
http://www.iltalehti.fi/iltvuutiset/201703230100345_v0.shtml
Etsimällä Jumalan armoa ja rakkautta voi kokea myös sen pyhyyden.