Koska täällä on näemmä infokurssilaisia läsnä, kysyn nimettömänä poliittisesti (ja muutenkin) hyvin epäkorrektin kysymyksen, jota olen pohtinut. En tarkoita kysymykselläni loukata ketään, enkä osoitella myöskään henkilöitä per persoona. Eli yleistävät "kaikkihan ne hulluja ovat" -tyyppiset vastaukset voi jättää kirjoittamatta.
Eli, kysymys kuuluu: onko teille tämän vuoden kurssilaisille tullut mieleen, että osallistujien joukossa voisi olla ihmisiä, jotka kärsivät esim. jonkinkaltaisesta mielenterveysongelmasta?
En tarkoita mitään suuria juttuja, siis skitsofrenoita tmv, vaan lähinnä elämän ja ihmisen epästabiiliutta, johon ovat hakemassa uskonnosta kaiken kattavaa ratkaisua?
Tämä tuli uudestaan mieleen yhdestä täällä olleesta kirjoituksesta, jossa pohdittiin monien kääntyneiden fanaattisuutta. Teen työkseni hieman psykologin tyyppistä työtä, silti olematta psykologi, ja olen hieman tarkkaillut kurssilaisia "ammattisilmällä". Toisten henkinen tila ja asiat eivät minulle mitenkään kuulu, mutta tuli vain mieleen, että onko kukaan muu kiinnittänyt samaan asiaan huomiota? Enkä puhu siis missään nimessä koko kurssilaisten määrästä, vaan joistakin henkilöistä.
Olen kuullut, että kirkko ei ota jäseneksi esim. masennuksesta kärsiviä ihmisiä, koska haluvat, että päätös kääntymisestä tehdään "täysissä sielun ja ruumiin voimissa", mutta en tiedä pitääkö tämä paikkaansa ja vaihteeleeko papeittain, että kuka on mitenkin ankara. Itse pitäisin sitä hyvänä, koska toiseen uskontoon kääntyminen on kuitenkin tosi iso juttu.
Monien muiden uskontojen suhteenhan (jehovan todistajat, helluntailaiset, mormonit ym) on tullut näitä ongelmia (joskus), että hlö on hädässä hakenut turvaa ja jos onkin todennut myöhemmin, että ratkaisu oli väärä, ei enää pääsekään pois. Tosin esim. nämä ryhmät ovat kai innokkaampia värväämäänkin jäseniä kuin katolinen kirkko, joka pikemminkin seuloo uudet käännynnäis-kandidaatit hyvinkin tiukalla seulalla. Tai näin olen ymmärtänyt.
Eli, kysymys kuuluu: onko teille tämän vuoden kurssilaisille tullut mieleen, että osallistujien joukossa voisi olla ihmisiä, jotka kärsivät esim. jonkinkaltaisesta mielenterveysongelmasta?
En tarkoita mitään suuria juttuja, siis skitsofrenoita tmv, vaan lähinnä elämän ja ihmisen epästabiiliutta, johon ovat hakemassa uskonnosta kaiken kattavaa ratkaisua?
Tämä tuli uudestaan mieleen yhdestä täällä olleesta kirjoituksesta, jossa pohdittiin monien kääntyneiden fanaattisuutta. Teen työkseni hieman psykologin tyyppistä työtä, silti olematta psykologi, ja olen hieman tarkkaillut kurssilaisia "ammattisilmällä". Toisten henkinen tila ja asiat eivät minulle mitenkään kuulu, mutta tuli vain mieleen, että onko kukaan muu kiinnittänyt samaan asiaan huomiota? Enkä puhu siis missään nimessä koko kurssilaisten määrästä, vaan joistakin henkilöistä.
Olen kuullut, että kirkko ei ota jäseneksi esim. masennuksesta kärsiviä ihmisiä, koska haluvat, että päätös kääntymisestä tehdään "täysissä sielun ja ruumiin voimissa", mutta en tiedä pitääkö tämä paikkaansa ja vaihteeleeko papeittain, että kuka on mitenkin ankara. Itse pitäisin sitä hyvänä, koska toiseen uskontoon kääntyminen on kuitenkin tosi iso juttu.
Monien muiden uskontojen suhteenhan (jehovan todistajat, helluntailaiset, mormonit ym) on tullut näitä ongelmia (joskus), että hlö on hädässä hakenut turvaa ja jos onkin todennut myöhemmin, että ratkaisu oli väärä, ei enää pääsekään pois. Tosin esim. nämä ryhmät ovat kai innokkaampia värväämäänkin jäseniä kuin katolinen kirkko, joka pikemminkin seuloo uudet käännynnäis-kandidaatit hyvinkin tiukalla seulalla. Tai näin olen ymmärtänyt.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olen infokurssilainen,häpeä myöntää.
En oikein ymmärrä kysymystäsi,ajattelen yleensä että ihmiset ovat erilaisia ja meitä on moneen lähtöön(antaa kaikkien kukkien kukkia!)
Monet varmasti käsittävät innostuneisuuden jotenkin tyhmyydeksi,mutta se ei mun mielestäni ole lähelläkään sellaista.
Elin itse aikaisemmin melko hurjaa elämää,mutta uskoontuloni antoi mun elämälleni jotenkin "raamit".Vaikka löysin Jumalan en pidä itseäni hurahtaneena,tai muutenkaan mielenterveysongelmista kärsivänä,eikä ympäristönikään ole sellaisesta huomautellut.Jos olisin vakavasti masentunut niin tuskin mä ensimmäiseksi katoliseen kirkkoon tulisin apua pyytämään..En oikein käsittänyt kirjoitustasi ja suoraan sanottuna se hiukan loukkasi.Miksi muuten itse sitten käyt kurssilla?
Kuten totesin, kysymystäni ei todellakaan ollut tarkoitettu loukkaavaksi. Lähinnä tarkoitin, että olen tehnyt "kliinistä" tarkkailua, en mitenkään arvottavaa, että jotkut ihmiset olisivat hyviä tai jotkut pahoja.
Enkä tarkoittanut missään nimessä sitä, että jotkut olisivat tyhmiä ja jotkut eivät, vaan pikemminkin sitä, että olen pohtinut muutaman ihmisen kohdalla, että josko heillä on jotain mielenterveysongelmia. Ja olen pohtinut sitä ihan samassa mielessä, kuin joskus pohtii, että onkohan jollain nilkka venähtänyt tai onko joltain leikattu umpilisäke. En missään nimessä laske mielenterveysongelmista (lieviä tai isompia) kärsiviä ihmisiä mihinkään paarialuokkaan, eli kysymykseni ei sisältänyt mitään arvolatausta. Olen iloinen siitä, että saan tehdä työtä mielenterveyspotilaiden parissa, koska he usein myös antavat laajempaa perspektiiviä elämään. Enkä myöskään ole ajatellut niin, että ne ihmiset, jotka ovat erilaisia kuin minä, olisivat jotenkin "sairaita".
Mietin vain sitä, että usein voi olla hyvinkin luontevaa, että jos on esim. hieman sivuraiteilla elämästään tai kokenut suuria mielenjärkytyksiä, apua haetaan jostain uskonnollisesta yhteisöstä. Onhan se toki terveellisempää, kuin esim. turvata pulloon, mutta ei välttämättä ihmisen psyyken kannalta paras ratkaisu, jos päätös tulee tehtyä tilassa, jossa ihminen ei ehkä ole ihan tasapainoisimmillaan ja kykenevä täysin miettimään päätöksensä erilaisia seurauksia ja vaikutuksia.
Itse olen kurssilla siitä syystä, että olen vastannut Jumalan kutsuun. En tiedä olenko valmis liittymään kirkkoon lähivuosina, mutta olen tullut oppimaan lisää kirkosta ja katolisesta uskosta, koska koen, että minua on sitä kohden johdatettu. Eli tämä kysymykseni ei tarkoita sitä, että olisin tullut kurssille arvostelemaan muita tai heidän motiivejaan. Kukin saa olla sellainen kuin on, mutta olen pohtinut tätä asiaa niin neutraalisti kuin asiaa voi vain pohtia. Kiinnostuksesta, en arvostelun vuoksi.
Unohtui vielä mainita, että ei minun mielestäni infokurssille osallistumista mitenkään tarvitse pyydellä anteeksi.
Enkä siis ajatellut niin, että jos on uskossa tai kiinnostunut&innostunut uskon asioista, olisi (välttämättä)jotenkin hurahtanut tai mielenterveysongelmainen.
Pikemminkin ehkä niin päin, että jotkut uskossa olevat tai "aktiivit" saattavat kärsiä myös mielenterveysongelmista. Se ei näkemykseni mukaan johdu missään mielessä mistään tietystä uskonnosta, mutta joskus eri uskonnoilla saattaa olla enemmän vetovoimaa särkyneisiin ihmisiin kuin monilla muilla tahoilla.
Yhtä lailla esim. politiikan tai yhtä asiaa kiihkeästi ajavien liikkeiden parissa näkee "fanaatikkoja" tai "hurahtaneita", joiden soisi ehkä tarkastelevan uudestaan motiivejaan, mutta vaikea sellaiseen on ulkopuolisen puuttua, kun ei ole osaa eikä arpaa koko asiaan.
Tulikohan nyt kirjoitettua ajattelutapani ja kysymykseni taustat tarpeeksi selkeästi auki?
Ja pyydän mitä syvimmästi anteeksi, jos loukkasin jotain, koska se ei ole ollut tosiaankaan tarkoitukseni - siksi sanoin, että ei ole tarkoitus osoitella erityisesti ketään, koska minulla ei ole mitään tarvetta asettua kenenkään yläpuolelle. Ongelmia on kaikilla, välillä enemmän, välillä vähemmän. Lähipiirissäni on ollut hyvinkin vakavia masennus- ym. tiloja, eli tiedän ihan siviiliminänkin kautta, mistä on kyse.
Noin ylipäätänsä, ei koske pelkästään katolilaisia vaan kaikkia. ADHD-tyyppinen ihminenhän hakeutuu sellaiseen paikkaan, jossa rajat ja säännöt on selkeät. ADHD-syndroomahan voisi sopia moneen innokkaaseen katolilaiseen, luterilaiseen, helluntalaiseen tai lestadiolaiseen yms.. Tätä teemaa on usein pohdittu meidän ADHD-aikuisten parissa, ja olemmekin siitä aika vakuuttuneita, että ääri-ihmisissä tämä syndrooma on usein.
Nimimerkki "Juttuuuuuuu", ymmärsit tarkoitukseni ja ajatukseni aivan oikein, eli nimenomaan ajattelin tätä pohtimaani asiaa laajempana ilmiönä, enkä tarkoittanut mitenkään leimata juuri katolista kirkkoa.
Itselläni ei vain ole kokemusta muista uskonnollisista yhteisöistä kuin luterilaisesta kirkosta, ja vaikka rippikoulussa aikanaan oli vain ei-kirkosta-innostuneita nuoria, niin itse toiminnassa oli mukana sellaisia ihmisiä, joiden kohdalla jonkinlainen terapia tai psykologinen apu olisi voinut olla tarpeellista. Toki tämä ryhmä oli todella marginaalinen, mutta mietin jo silloin, että miksei kukaan näiden ihmisten toimintaan mitenkään puuttunut edes sielunhoidollisessa mielessä, kun oletettavaa tietyissä tapauksissa oli, että nämä henkilöt tuottivat itselleen kenties jopa suoranaista vahinkoa.
Ja nyt infokurssilaisena asia palasi mieleeni, kun täällä oli se yksi keskustelu, johon viittasin jo alkuperäisessä tekstissäni. Eli sen syvempiä tarkoitusperiä ei itselläni ollut.:)
Olin kyllä oikeassa kun arvelin käsittäneeni kirjoituksesi väärin.
Niin,mulla oli aikaisemmin(ennenkuin löysin Jumalan)itselläni hyvin synkkä elämänvaihe.En mä siitä tietysti voi ketään muuta syyttää kuin itseäni.Omat valinnat johtivat mua harhaan..Mutta mun elämäni muuttui valtavasti sen jälkeen kun tulin uskoon.Olen nykyisin paljon rauhallisempi ja vastuuntuntoisempi ihminen.Joillakin ihmisillä asia on tavallaan toisinpäin että he vaikeuden kohdatessa "lyöttäytyvät" johonkin uskonnolliseen ryhmään ja kuvittelevat että asiat ovat muuttuneet paremmiksi,vaikka todellisuudessa niin ei ole.He ovat tavallaan aivopestyjä,todellisesta uskosta hyvin kaukana.On hienoa että työskentelet mielenterveysongelmaisten parissa,se työ kysyy ihmiseltä lähimmäisenrakkautta.Olen pahoillani,että reagoin sillä tavalla kirjoitukseesi joten pyydän myös anteeksi sinulta.
Ei mitään hätää, hyvä jos nyt ymmärsit oikein, että ei ollut tarkoitus pahoittaa kenenkään mieltä!:)
Ehkä juuri asian arkaluontoisuuden ja helpon väärinymmärrysmahdollisuuden vuoksi ei olisi tullut mieleenkään kysyä tästä asiasta missään julkisesti. Nettikommunikaatiossakin on aina se vaara, että koska ei tunne kirjoittajia eikä kuule äänensävyä, voi jokin aivan yksinkertainenkin asia monimutkaistua, kun viesti muuttuu matkalla :/
Ehkä juuri tuota ajoin takaa, mistä itsekin kirjoitit, että se "uskossa oleminen" voi olla sitä opittujen lauseiden toistoa ja jonkinlaista näennäisuskoa, johon ehkä itsekin uskoo, mutta se ei kuitenkaan oikeasti muuta ihmisen elämää syvimmiltään, ja paluu vanhoille teille on hirveän helppoa.
Myönnän, että itse suhtaudun jonkinlaisella varauksella monien julkkisten ja/tai moniongelmaisten salamannopeaan uskoontuloon, koska itselläni tämä kyseinen tie on vaatinut vuosia, ja tulee vielä vaatimaankin. En silti (tietenkään) pysty sanomaan, etteikö Pyhä Henki ja Jumala ole näitä ihmisiä aidosti koskettanut ja kutsunut luokseen. Ehkä se on vain luonteessani, että ihan täysin varauksetta en tällaisiin kääntymisiin voi suhtautua, vaikka kuinka yritän. Ja usein näissä salamakääntymisissä on (minun mielestäni) se vaara, että ihminen takertuu uskoon kuin hukkuva pelastusrenkaaseen (mitä se tietysti tavallaan onkin), ja alkaa fanaattisesti saarnata, läksyttää ja käännyttää niitä ihmisiä, jotka elävät ja ovat kuin hän ennen. Sellainen ei ainakaan itsessäni saa aikaan kuin vahvaa vastareaktiota, vaikka puhujan sanoissa olisikin jokin tietty totuus.
Esim. en osaa jostain syystä suhtautua luontevasti Jehovan todistajiin tai kadulla lehtisiä jakaviin uskovaisiin, tai sellaisiin "Jeesus-lauluryhmiin", joita ainakin kesällä on usein eri kaupunkien toreilla. Jotenkin tulee vaivaantunut olo, vaikka kutakuinkin samasta Jumalasta on kyse.
Mutta olemme erilaisia.:)
"Kyökkipsykologina" näppituntumani on, että kyllä suomalaisten käännynnäisten keskuudessa on keskimääräistä enemmän ihmisiä, joilla on hyvinkin vaikeita kokemuksia takanaan ja/tai jonkinlaisia mielenterveysongelmia. Kuulun itsekin samaan sakkiin. Mielestäni on vain hyvä, että löytyy paikka, jossa me "särkyneetkin" voimme olla sitä mitä me olemme. Jos emme ole kirkkoon tervetulleita, niin minne sitten?
Asialla on toki sitten sekin puoli, että tietynlainen epävakaus kääntyy joskus uskonnolliseksi fanaattisuudeksi. Tämä ei todellakaan ole yksin katolisuuteen liittyvä ilmiö, kuten kirjoititkin.
Olen samaa mieltä siitä, että hyvä, jos kirkosta ja/tai uskonnosta löytyy se paikka, josta ihminen löytää turvaa (ihan ilman mitään erityisiä ongelmiakin, tietysti). Sen taisin jo todetakin, että koska usein myös alkoholi tai muut päihteet/riippuvuudet ovat se toinen vaihtoehto, on toki kirkko huomattavasti terveellisempi.
Oma problematisointini liittyi ehkä juuri sellaiseen "turvapaikan hakuun", että jos henkilö on vaikkapa kokenut paljon vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, ja sitten ikäänkuin yhtäkkiä löytää kirkon ja ajattelee sen olevan vastaus kaikkiin pulmiin ja ongelmiin. Että ei siinä tilanteessa pysty ajattelemaan kirkkaasti (miten kirkkaasti sitä kukin ylipäänsä ajattelee edes 'normaalisti'...), että mitä se itseltä vaatii. Eli erityisesti monet lahkothan voivat loppujen lopuksi tulla vielä lisäämään sitä henkisen paineen taakkaa, kun harva kirkkokunta odottaa yksilöltä niin vähän, kuin esim. luterilainen. Eli erityisesti kääntyvältä odotetaan usein aktiivisuutta ja osallistumista, eikä ns. Ellun kanana lekottelu onnistu.
Eihän sitä kukaan tiedä ihmisten motiiveja ja todellisia ajatuksia, että millä perusteilla joku osallistuu toimintaan ts. onko se vain kliinistä suorittamista, vai onko ihmisellä kutsumus tehdä hyvää. Mietin vain sitä, että on ikävää, jos henkilö esim. jossain vaiheessa huomaa, että yhteisö ei olekaan itselle sopiva, niin siitä voi tulla paitsi oman psyyken kanssa ongelmia (jos on aiemminkin tehnyt jotain vääriä valintoja, niin voi soimata entistä enemmän itseään, ja ehkä läheisetkin syyllistävät/moittivat/pilkkaavat jne), niin myös sen yhteisön kanssa, mistä yrittää erota.
Kuten totesin aiemmin, katolinen kirkko on käsittääkseni siinä mielessä juuri hyvä paikka kääntyä, että sinne ei haalita aktiivisesti uusia jäseniä, vaan varmasti hyvinkin tarkasti kyseenalaistetaan ihmisten motiivit ja perusteet kääntymiselle. Ei käännytetä niitä pois, jotka aidosti haluavat kirkon jäseneksi tulla, vaikka olisivat kuinka särkyneitä ja heikkoja, mutta yritetään vaikka saada "epäröivät" odottamaan vielä vuosi, josko kääntymispäätös kirkastuisi varmemmaksi. Ja hyvä niin!
Valitettavasti samaa ei voi sanoa monista muista
kirkkokunnista ja uskonnollisista yhteisöistä.:(
Olen aivan samaa mieltä kanssasi.Ymmärrän nyt hyvin mitä yritit selittää aikaisemmin.Loukkaantuminen on vain niin helppoa jos käsittää asian väärin tai tuntee että kommentti on tarkoitettu henkilökohtaiseksi piikiksi,mutta kirjoitat erittäin älykkäästi ja huomaan että olet pohtinut paljon näitä asioita.
Mä olen tavallaan lapsesta asti uskonut Jumalaan vaikka perheeni ei ole mitenkään kristillistä elämäntapaa noudattava.En voi suositella kokemuksiani kenellekään toiselle ihmiselle,mutta olen miettinyt näin jälkeenpäin että tavallaan niilläkin on varmasti ollut oma syynsä siihen että olen halunnut avata sydämeni Jumalalle.Uskoontuloni ei ollut mikään "salaman nopea" päätös,vaan vei kyllä henkisesti oman aikansa.Kun nyt vertaan itseäni aikaisempaan niin on huomattavasti hienompaa käydä kirkossa kuin tehdä asioita(jotka ovat syntia)sitäpaitsi mä olen monesti ihmetellytkin sitä että ylipäänsä tulin uskoon koska suurinosa lähipiirini ihmisistä ovat ateisteja,eivätkä missääntapauksessa halua keskustella uskonnosta..
Niin, ehkä juuri siksi yritinkin korostaa (ilmeisen huonosti, kuitenkin:)) ensimmäisessä viestissä, että en halua eikä tarkoitukseni missään nimessä ole kohdistaa kysymystäni kehenkään tiettyyn persoonaan, koska eihän meistä täällä kukaan tiedä, että keitä muita täällä on. Ts. vaikka sinä tai joku muu näitä lukeva olisikin ollut joku niistä, joiden perusteella olisin jotain miettinyt, niin ei sillä oikeastaan olisi mitään väliä, koska täällä ollaan anonyymina. Eli siksi halusin jotenkin ehkä herättää keskustelua ihan vain yleisellä tasolla, vaikka nimetty "kohderyhmä" olikin tuo infokurssimme, koska se on ainoa viiteryhmä tällä hetkellä minulle.
En tiedä niinkään, onko kyse siitä olenko erityisen fiksu vai ei... Ehkä minullakin on takanani paitsi erilaisia, ei niin kivoja, elämänkokemuksia, niin toisaalta myös työni perusteella jonkinlaista tietotaitoa. Eli olen myös pyöritellyt kaikenlaisia ajatuksia ja mietteitä ympäriinsä, ja joskus niitä tekee mieli purkaa ulos, jos ei muuten niin vaikka näin anonyymisti.
Tuo sinun ajatuskulkusi siitä, että vaikeudet ovat vain hyvästä, ovat kyläl minullekin tuttuja. Olen itse kokenut sellaisia asioita, että en soisi niitä edes pahimmalle vihamiehelleni, mutta uskon, että ne toisaalta ovat saaneet minut näkemään maailman ja asiat eri tavoin kuin miten ne muuten näkisin. Samoin olen ehkä ollut avoimempi Pyhälle Hengelle.
Joku tietysti tässäkin voisi sanoa, että minut on elämänvaiheideni vuoksi ollut helppo aivopestä ja puhua ympäri kaikenmaailman hullutuksiin, mutta totuus on kai katsojasta riippuvainen... ;)
Hyvää viikkoa Sinulle!
Niin,uskon että kun on elämänkokemusta kertynyt muutenkin ikään verrattuna paljon,niin asioita monesti tarkastelee aivan eri näkökulmista.
Niinkuin olen aikaisemminkin kirjoittanut niin usko on antanut mulle tavallaan pohjan elämälle jonka kautta tarkastella elämän eri ulottuvuuksia.Olisi mielenkiintoista keskustella ihan livenä,mutta olen todellisuudessa vain melkoisen ujo ihminen.Yleensä haluaisin puhua mielipiteistäni/ajatuksistani ihan suoraan mutta uskallusta ei välttämättä löydy:(
Mutta hyvää viikkoa myös sinulle!