Näin se suurinpiirtein menee.
Eläimet ovat mielestäni arvokkaampia MINULLE kuin ylipäätään ihmiset.
Poissulkien omat perheenijäsenet mutta osa heistä saa myös mennä eläinten tieltä.
Eläimet eivät jätä (ei minuakaan ole jätetty), eivät petä (ei minuakaan nyt ainakaan kymmeneen vuoteen) mutta.
Esim. koira: Ei mielistele jos ei pelkää ja minun kanssani ei kysymys ole siitä. Pitää huolta omistaan olemalla valpas ulkona. Yksi afrikkalaistaustainen mieshenkilö tavataan silloin tällöin aamulenkillä, ensitapaamisella koira epävarma, puhuimme sen verran kun suomenkieli antoi periksi ja niin koira oppi tuntemaan ko. ihmisen.
Nykyään kun tavataan sanotaan moi ja koira ei ole kiinnostunut enää hänestä.
Mutta muuten ja kirjoitan tätä nyt poliisin hevosjakson innoittamana.
Siellä se Kurvin kiskalla oli kuin ei mitään. Se vaalein niistä , nimeä en enää muista. Se sai aika hyvin selkäänsä mielenosoituksessa tässä jokunen vuosi sitten itsenäisyyspäivän aikaan.
Sitä lyötiin ja spreitattiin.
Siellä se taas asteli ylväänä ja rauhallisena Helsingin Kurvissa joka ei ole niitä rauhallisempia paikkoja. Ajattelin että vau, siinä meillä kunnon "poliisiyksilö, se ei saanut mitään kammoa yleisön kohtelusta. Kohtasi ihmisen kuin ennenkin vaikka oli turpaan tullut. Ei kaunaa, ei pelkoa, ei mitään sellaista. Ne tunteet puutuvat ihmiseltä. En usko että kukaan ihminen olisi noin pian valmis saamaan taas selkäänsä ehkä.
Toissapäivänä jäi koirallani keppi takahampaitten väliin niin että se ei voinut saada sitä itse pois. Sillä raapisemalla se olisi saanut vain suunsa verille.
Ajattelin ensin että se on joku kepin pieni osa jonka se saa itse pois. Vaihtoehtoja ei jäänyt, minun oli kaivettava se. Koira oli joutumassa paniikkiin.
Pyysin koiran luokseni ja sanoin että äiti ottaa, tule tänne, ole paikalla, autan.
Koira avasi suunsa ja niin kuin vain voi, ikään kuin etten enempää saa. Näin heti kepinpätkän takahampaiden välissä ja työnsin käteni sen kurkkuun, nykäisin kerran ja eiku uutta keppiä hakemaan.
Eli ei jäänyt traumaa koiralle. Meidän yhdeksästä sakusta oli toinen kerta että käy juuri näin. Kepin pitää olla 100 % oikeassa asennossa sen suussa ja myös 100 % oikean kokoinen että se jää noin. Eli hammaskolot pitää vastata kepin pätkää täydellisesti.
Eli ei kait mitään kauhean yleistä, huono tuuri.
Se että kunnioitan tätä nykyistä koiraani johtuu myös siitä että se heti mieheni (aivoinfarkti 8/16) jälkeen tulee heti kertomaan jos mieheni on sen mielestä jotenkin kumma, tosin ne ovat olleet vääriä mutta ajatushan on mahtava.
Kun sen mielestä jotain kummallista tapahtuu, se tulee ilmoittamaan, ei hauku mutta kun tunnen sen tiedän että jotakin ETTÄ KATSO NYT, onko kaikki hyvin.
Kun mieheni on lähtenyt kauppaan se tulee kertomaan häntä heiluen että nyt se tuli.
Ylipäätään huolehtii kaikesta eikä sille mitään ole opetettu.
Mieheni aivoinfakti 8/16 oli sille sellainen kokemus että se ei unohda sitä koskaan.
Se että enemmän rakastan eläimiä kuin ihmisiä ovat vaan elämän kokemuksen tulosta.
Niin se vaan on, tulen toki ihmistenkin kanssa toimeen mutta että ketä rakastan: ELÄIMIÄ.
PS. Olen ollut 45 vuotta naimisissa saman miehen kanssa ja minulla on kaksi poikaa.
En siis ole mikään erakko mutta mielipiteeni on tuo. Olen joskus miettinyt mikä saisi sen muuttumaan. Tänään ja tässä olen edelleen samaa mieltä, eläimet ovat tärkeämpiä kuin ihmiset.
Eläimet ovat mielestäni arvokkaampia MINULLE kuin ylipäätään ihmiset.
Poissulkien omat perheenijäsenet mutta osa heistä saa myös mennä eläinten tieltä.
Eläimet eivät jätä (ei minuakaan ole jätetty), eivät petä (ei minuakaan nyt ainakaan kymmeneen vuoteen) mutta.
Esim. koira: Ei mielistele jos ei pelkää ja minun kanssani ei kysymys ole siitä. Pitää huolta omistaan olemalla valpas ulkona. Yksi afrikkalaistaustainen mieshenkilö tavataan silloin tällöin aamulenkillä, ensitapaamisella koira epävarma, puhuimme sen verran kun suomenkieli antoi periksi ja niin koira oppi tuntemaan ko. ihmisen.
Nykyään kun tavataan sanotaan moi ja koira ei ole kiinnostunut enää hänestä.
Mutta muuten ja kirjoitan tätä nyt poliisin hevosjakson innoittamana.
Siellä se Kurvin kiskalla oli kuin ei mitään. Se vaalein niistä , nimeä en enää muista. Se sai aika hyvin selkäänsä mielenosoituksessa tässä jokunen vuosi sitten itsenäisyyspäivän aikaan.
Sitä lyötiin ja spreitattiin.
Siellä se taas asteli ylväänä ja rauhallisena Helsingin Kurvissa joka ei ole niitä rauhallisempia paikkoja. Ajattelin että vau, siinä meillä kunnon "poliisiyksilö, se ei saanut mitään kammoa yleisön kohtelusta. Kohtasi ihmisen kuin ennenkin vaikka oli turpaan tullut. Ei kaunaa, ei pelkoa, ei mitään sellaista. Ne tunteet puutuvat ihmiseltä. En usko että kukaan ihminen olisi noin pian valmis saamaan taas selkäänsä ehkä.
Toissapäivänä jäi koirallani keppi takahampaitten väliin niin että se ei voinut saada sitä itse pois. Sillä raapisemalla se olisi saanut vain suunsa verille.
Ajattelin ensin että se on joku kepin pieni osa jonka se saa itse pois. Vaihtoehtoja ei jäänyt, minun oli kaivettava se. Koira oli joutumassa paniikkiin.
Pyysin koiran luokseni ja sanoin että äiti ottaa, tule tänne, ole paikalla, autan.
Koira avasi suunsa ja niin kuin vain voi, ikään kuin etten enempää saa. Näin heti kepinpätkän takahampaiden välissä ja työnsin käteni sen kurkkuun, nykäisin kerran ja eiku uutta keppiä hakemaan.
Eli ei jäänyt traumaa koiralle. Meidän yhdeksästä sakusta oli toinen kerta että käy juuri näin. Kepin pitää olla 100 % oikeassa asennossa sen suussa ja myös 100 % oikean kokoinen että se jää noin. Eli hammaskolot pitää vastata kepin pätkää täydellisesti.
Eli ei kait mitään kauhean yleistä, huono tuuri.
Se että kunnioitan tätä nykyistä koiraani johtuu myös siitä että se heti mieheni (aivoinfarkti 8/16) jälkeen tulee heti kertomaan jos mieheni on sen mielestä jotenkin kumma, tosin ne ovat olleet vääriä mutta ajatushan on mahtava.
Kun sen mielestä jotain kummallista tapahtuu, se tulee ilmoittamaan, ei hauku mutta kun tunnen sen tiedän että jotakin ETTÄ KATSO NYT, onko kaikki hyvin.
Kun mieheni on lähtenyt kauppaan se tulee kertomaan häntä heiluen että nyt se tuli.
Ylipäätään huolehtii kaikesta eikä sille mitään ole opetettu.
Mieheni aivoinfakti 8/16 oli sille sellainen kokemus että se ei unohda sitä koskaan.
Se että enemmän rakastan eläimiä kuin ihmisiä ovat vaan elämän kokemuksen tulosta.
Niin se vaan on, tulen toki ihmistenkin kanssa toimeen mutta että ketä rakastan: ELÄIMIÄ.
PS. Olen ollut 45 vuotta naimisissa saman miehen kanssa ja minulla on kaksi poikaa.
En siis ole mikään erakko mutta mielipiteeni on tuo. Olen joskus miettinyt mikä saisi sen muuttumaan. Tänään ja tässä olen edelleen samaa mieltä, eläimet ovat tärkeämpiä kuin ihmiset.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.