Kekkonen yritti saada puolueiden enemmistön tuen taakseen, sillä ilman sitä presidentti ei olisi voinut pitkään käyttää valtaansa täysipainoisesti. Jotta puolue pääsisi hallitusvastuuseen, sen piti osoittaa Kekkoselle ulkopoliittinen luotettavuutensa eli hyväksyä Kekkonen ja hänen ulkopoliittisen linjansa. Esimerkiksi kokoomus pääsi Johannes Virolaisen hallitukseen noottikriisin jälkeen, kun se oli osoittanut lojaaliutensa Kekkosta kohtaan.[22]
Kekkonen käytti paljon valtaa myös henkilökohtaisten suhteiden avulla. Hän piti säännöllisesti yhteyttä opiskeluaikaisiin tovereihinsa, mutta myös metsästys-, kalastus- ja hiihtokavereihinsa. Nuorille hän piti niin sanottuja lastenkutsuja virka-asunnossaan Tamminiemessä. Hän kasvatti itselleen luottomiehiä valtiohallintoon, kaikkiin merkittäviin puolueisiin ja liike-elämään, etenkin valtionyhtiöihin. Hänellä oli myös paljon taiteilijaystäviä. Kekkonen oli luonteeltaan välitön, ja hän osasi seurustella erilaisten ihmisten ja yhteiskuntapiirien kanssa jo kauan ennen kuin verkostoitumisesta tuli muotikäsite.[3] Vapaa-aikansa Kekkonen vietti mieluiten muiden kuin poliitikkojen ja poliittisten avustajiensa parissa. Vakiintunut kalastusseurue, jonka keskipisteenä Kekkonen oli, oli alun perin aito kaveriporukka, mutta 1970-luvun alkuvuosina siihen liittyi yritysjohtajia, jotka kustansivat kaukomatkat ja isännöivät presidentin käyntejä Lapin kelomökeissä. Maksumiehet osallistuivat pyyntirituaaleihin, mutta todellisuudessa he pyrkivät presidentin myötävaikutuksella edistämään yritystensä etuja ja myös omaa urakehitystään.[39]
Kekkosen toisella kaudella saksankielisestä Keski-Euroopasta käsin suomalaiseenkin poliittiseen puheeseen suodattui käsite "suomettuminen". Osana sitä oli käsitys, että vain Kekkosella oli yksinoikeus tulkita Neuvostoliiton viestejä.[40][41]
1968–1978: Kolmas kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
YYA-sopimuksen allekirjoitus Finlandia-talossa vuonna 1973. Kuvassa Neuvostoliiton ja Suomen valtionpäämiehet Nikolai Podgornyi ja Urho Kekkonen.
Vuoden 1968 vaaleihin Kekkonen sai oman puolueensa maalaisliiton lisäksi jo etukäteen tuekseen 1966 muodostetun kansanrintamahallituksen, johon kuuluivat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP), SKDL ja Työväestön ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL). Kun kansanrintamahallitukseen kuuluneiden puolueiden tekemä poikkeuslakiehdotus ei saanut riittävää enemmistöä, ne asettivat Kekkosen ehdokkaakseen. Hänet valittiin vaalien ensimmäisellä kierroksella 201 valitsijamiehen tuella.[27] Kekkosta kuitenkin närkästytti vastaehdokkaansa ja pitkäaikaisen poliittisen kilpakumppaninsa Veikko Vennamon menestys (33 valitsijamiestä) ja tämän avoimesti Kekkosta vastaan suuntautunut vaalikampanja.[42]
Jos Kekkonen olikin sisäpolitiikassa sidottu yhteistyöhön, ulkopolitiikassa hän saattoi toimia suvereenisti. Hän ei toisinaan käyttänyt muita avustajia kuin itse valitsemiaan luottohenkilöitä, jotka tulivat useimmiten ulkoministeriöstä. Kekkonen teki 1960-luvulla ulkopoliittiset aloitteet Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä[43], rajarauhasta Norjan kanssa sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksesta. Tavoitteena oli välttää YYA-sopimuksen soveltaminen niin, että Suomi ja Neuvostoliitto olisivat alkaneet sotilaalliseen yhteistyöhön, ja siten vahvistaa Suomen pyrkimystä puolueettomuuspolitiikkaan. Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen vuonna 1968 puolueettomuus oli entistä hankalampaa. Kekkonen ilmoitti venäläisille 1970, ettei jatka presidenttinä eikä YYA-sopimusta jatketa, ellei Neuvostoliitto jatkossakin suostu tunnustamaan Suomen puolueettomuutta.[36]
Vuoden 1970 eduskuntavaalit merkitsivät kansanrintamayhteistyön päättymistä. Kekkonen aktivoitui sisäpolitiikassa toimien jopa tosiasiallisena pääministerinä ja osallistui muun muassa tulopoliittisten neuvottelujen tekoon niin sanotun UKK-sopimuksen muodossa.[28] Taustalla oli vuoden 1971 metallin lakko, joka innoitti Neuvostoliiton aktiivista Suomen-suurlähettilästä Aleksei Beljakovia lietsomaan jopa vallankumouksen järjestämistä maassa. Sisäpoliittisen tilanteen rauhoituttua Beljakov palasi kotimaahansa vähin äänin.[44]
Kekkonen käytti paljon valtaa myös henkilökohtaisten suhteiden avulla. Hän piti säännöllisesti yhteyttä opiskeluaikaisiin tovereihinsa, mutta myös metsästys-, kalastus- ja hiihtokavereihinsa. Nuorille hän piti niin sanottuja lastenkutsuja virka-asunnossaan Tamminiemessä. Hän kasvatti itselleen luottomiehiä valtiohallintoon, kaikkiin merkittäviin puolueisiin ja liike-elämään, etenkin valtionyhtiöihin. Hänellä oli myös paljon taiteilijaystäviä. Kekkonen oli luonteeltaan välitön, ja hän osasi seurustella erilaisten ihmisten ja yhteiskuntapiirien kanssa jo kauan ennen kuin verkostoitumisesta tuli muotikäsite.[3] Vapaa-aikansa Kekkonen vietti mieluiten muiden kuin poliitikkojen ja poliittisten avustajiensa parissa. Vakiintunut kalastusseurue, jonka keskipisteenä Kekkonen oli, oli alun perin aito kaveriporukka, mutta 1970-luvun alkuvuosina siihen liittyi yritysjohtajia, jotka kustansivat kaukomatkat ja isännöivät presidentin käyntejä Lapin kelomökeissä. Maksumiehet osallistuivat pyyntirituaaleihin, mutta todellisuudessa he pyrkivät presidentin myötävaikutuksella edistämään yritystensä etuja ja myös omaa urakehitystään.[39]
Kekkosen toisella kaudella saksankielisestä Keski-Euroopasta käsin suomalaiseenkin poliittiseen puheeseen suodattui käsite "suomettuminen". Osana sitä oli käsitys, että vain Kekkosella oli yksinoikeus tulkita Neuvostoliiton viestejä.[40][41]
1968–1978: Kolmas kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
YYA-sopimuksen allekirjoitus Finlandia-talossa vuonna 1973. Kuvassa Neuvostoliiton ja Suomen valtionpäämiehet Nikolai Podgornyi ja Urho Kekkonen.
Vuoden 1968 vaaleihin Kekkonen sai oman puolueensa maalaisliiton lisäksi jo etukäteen tuekseen 1966 muodostetun kansanrintamahallituksen, johon kuuluivat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP), SKDL ja Työväestön ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto (TPSL). Kun kansanrintamahallitukseen kuuluneiden puolueiden tekemä poikkeuslakiehdotus ei saanut riittävää enemmistöä, ne asettivat Kekkosen ehdokkaakseen. Hänet valittiin vaalien ensimmäisellä kierroksella 201 valitsijamiehen tuella.[27] Kekkosta kuitenkin närkästytti vastaehdokkaansa ja pitkäaikaisen poliittisen kilpakumppaninsa Veikko Vennamon menestys (33 valitsijamiestä) ja tämän avoimesti Kekkosta vastaan suuntautunut vaalikampanja.[42]
Jos Kekkonen olikin sisäpolitiikassa sidottu yhteistyöhön, ulkopolitiikassa hän saattoi toimia suvereenisti. Hän ei toisinaan käyttänyt muita avustajia kuin itse valitsemiaan luottohenkilöitä, jotka tulivat useimmiten ulkoministeriöstä. Kekkonen teki 1960-luvulla ulkopoliittiset aloitteet Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä[43], rajarauhasta Norjan kanssa sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksesta. Tavoitteena oli välttää YYA-sopimuksen soveltaminen niin, että Suomi ja Neuvostoliitto olisivat alkaneet sotilaalliseen yhteistyöhön, ja siten vahvistaa Suomen pyrkimystä puolueettomuuspolitiikkaan. Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen vuonna 1968 puolueettomuus oli entistä hankalampaa. Kekkonen ilmoitti venäläisille 1970, ettei jatka presidenttinä eikä YYA-sopimusta jatketa, ellei Neuvostoliitto jatkossakin suostu tunnustamaan Suomen puolueettomuutta.[36]
Vuoden 1970 eduskuntavaalit merkitsivät kansanrintamayhteistyön päättymistä. Kekkonen aktivoitui sisäpolitiikassa toimien jopa tosiasiallisena pääministerinä ja osallistui muun muassa tulopoliittisten neuvottelujen tekoon niin sanotun UKK-sopimuksen muodossa.[28] Taustalla oli vuoden 1971 metallin lakko, joka innoitti Neuvostoliiton aktiivista Suomen-suurlähettilästä Aleksei Beljakovia lietsomaan jopa vallankumouksen järjestämistä maassa. Sisäpoliittisen tilanteen rauhoituttua Beljakov palasi kotimaahansa vähin äänin.[44]
Vastaukset 12
Vanhimmat
Puhunut paljon miten on paras upseeri, parempi kuin majuri.
Paras rukkikin.
Kuka tahansa on parampi kuin pankkomajuri.
Mitä kuuluu asiaan.
Pankkomajuri sekoilee..
Keskustallaan nyt edes Keskustalaisesta suurmiehestä, on edes aihepiiriin kuuluvaa tarinaa.
Pankkomajuri kun sekopäissään oksentaa kaiken maailman tarinoita, ja valehtelee niin perkeleesti.
Pari kosmeettista virhettä:
Ensinnäkin termi suomettuminen tuli käyttöön Saksassa vasta Kekkosen kolmannen kauden alussa. Toiseksi, maalaisliitto oli muuttanut nimensä keskustapuolueeksi 1965 eli kolmisen vuotta ennen vuoden 1968 presidentinvaaleja.
Erityisesti ihmettelen kuitenkin seuraavaa kommenttia: "Hän (Kekkonen) ei toisinaan käyttänyt muita avustajia kuin itse valitsemiaan luottohenkilöitä, jotka tulivat useimmiten ulkoministeriöstä. "
Mitä erikoista tuossa muka on? Kansainvälinen ja Suomessa edelleenkin yleinen käytäntö on, että presidentti valitsee avustajansa itse. Siinä vasta munaton presidentti olisi, jos joku muu ne valitsisi ja toisi presidentin vierelle. Yhdysvaltain nykyinen presidentti tosin on hukassa itse valitsemiensakin avustajien kanssa, kun vaihtaa heitä parin viikon välein.
Ja mikä ihmeen "toisinaan"? Sehän merkitsisi, että vastaavasti joskus Kekkonen käytti avustajinaan muidenkin valitsemia avustajia. Muotoilullaan kommentin kirjoittaja vesittää koko arvionsa avustajien käytöstä.
Eikä muuta kuin wikipediaan sitten vaan korjausta.
Up
Keskustan palstan aiheeksi sopivampi kuin pankkomajurin Halosen eläke sekoilut ja demari itkut palstalla.
Keskustan palstan aiheeksi sopivampi kuin pankkomajurin Halosen eläke sekoilut ja demari itkut palstalla. Eikä vihreidenkään touhut oikein palstalle kuulu.
Pankkomajurin toiveesta, komukka ja sossupuheiden palstalle spämmäämisen vuoksi, on syytä muistuttaa oikeasta keskustalaisuudesta.
Pankkomajurilla ollut taas sisällöllinen ilta.
Pankkomajuri kiljuissa jotain Jytilää kaipailee, rakastaja lienee.
Jup