Mulla on kokeiltu vaikka ja mitä kuntoutusjuttuja, mutta mitään valoa tunnelin päässä ei näy. Masentaa mielettömästi ja mä en kestä sitä enää. Mulla on koira ja vanhemmat, jotka välittää, mutta mua sattuu henkisesti ihan liikaa, enkä kestä enää sinnitellä oloni kanssa. Tuntuu, että yhtäältä aikaa teen vanhemmille palveluksen, kun niille mä oon ollu pelkkä murheenaihe vaan vuosikausia. Toisaalta tunnen mielettömästi syyllisyyttä ratkaisustani. Ja mulla on koirakin vielä.
Oonko mä ihan kamala ihminen, jos tapan itteni?
depresssd
43536
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 43
Vanhimmat
Kyllä sä oot kamala ihminen, jos ittes tapat. Mieti miten sun vanhempas siitä selviää. Ei niin mitenkään. Ja se koira. Se vinkuu ja haukkuu, miettii onneton elämänsä loppuun mihin se yks rapsuttelija lähti. Sitä yrität henkimaailmasta rapsutella, mutta yritykseks jää.
Se on masennuksen kanssa sellanen juttu, että ei se mihinkään ihan heti lähde. Sitä vaan on oltava kärsivällinen. Ota joku juttu itelles mihin aina ittes pakotat, vaikka joku kirjastossa käynti. Lähet jokaikinen päivä sinne tepsuttelemaan, niin ota se koira vaikka mukaan. Ja sitt takas. Joku rutiinihomma josta et päästä irti.
Tsemppii sulle, kyllä se siitä iloksi muuttuu - kokemuksella.
Koira on herkkä ja viisas eläin! Se tuntee surusi, ahdistuksesi ja
on siinä lähelläsi yrittäen helpottaa oloasi.
Se tekee kaikkensa huomatessaan sinun olevan masennuksissa.
Jos teet itselesi jotain pahaa, koira ottaa sen omaksi epäonnennistumisekseen.
On isännälleen uskollisia koiria, jotka odottavat isäntäänsä loppuelämänsä.
Jos löydät filmin "Hachiko" en vän för livet av Lasse Hallström, Richard Gere
isännän osassa ,niin saat vähän käsitystä, miten koira kokee Sinut!
Koira on ihmisen paras ystävä, tunteikkain, herkin...
Mutta kyllä sinun äitisi ja isäsikin Sinua rakastaa, vaikka
eivät tulekaan ovelle häntää heiluttaen ja Sinun naamaasi lipoen...
Mitähän raskaita kokemuksia sinun vanhempasi käyvät läpi omassa elämässään?
On vaikeaa pitää itsestään huolta nykyisin ja vielä raskaanpaa lapsesta!
Voi heitä ihmisparkoja, kun käyvät läpi joka sanaansa syyttäen itseään,
jos sinulle jotain pahaa tapahtuu! Voi ihmisparkoja silloin!
Sinulla on vanhemmat jotka välittää sinusta ,yritä jaksaa hakea apua että saisit mielialasi paremmaksi ja elämänhalusi palaamaan. Sinulla on uskollinen koirakin ,sinä olet hänelle se tärkein . Ethän sinä halua jättää suunnattomaan murheeseesn niitä jotka sinua rakastavat.Yritä jaksaa vaikka lähteä lenkille koirasi kanssa keväiseen luontoon,se tekee jo mielialalle hyvää. Saat varmasti elämänhalusi takaisin,sinulla on ainakin vanhempasi ja koirasi jotka tarvitsevat sinua,älä edes harkitse heidän jättämistään.
Älä myöskään jätä omaa elämääsi. Koska sehän voi muuttua paremmaksi. Se on ihan täysin mahdollista. Saatat löytää jonkun jutun, joka auttaa sinua. Tai elämä voi yllättää iloisesti. Oletko muuten kokeillut kuntoutusmielessä terveellisiä elämäntapoja? Siis unirytmi kuntoon, monipuolista kasvispainotteista ruokaa, liikuntaa? Jos on ahdistukseen taipuvainen, niin päihteet kannattaa jättää pois tai vähentää niitä mahdollisimman paljon, jopa kahvi voi herkille aiheuttaa ahdistuneisuutta. Sen perusteella mitä olen lukenut ja kokenut, uskon, että hyvä psyykkinen tasapaino lähtee hyvästä aivojen kunnosta, mihin taas vaikuttaa terveellinen elämä. Siis terveelliset elämäntavat saattavat parantaa myös psyykkistä hyvinvointia. Ei kokeilemisesta ainakaan haittaa ole.
et ole vaan hyvä
Kuka tai mikä ihmiset saa haavailemaan itsemurhista, yrittämään niitä ja tekemään niitä? Valheen vai totuuden isä? Haluaisko Jumala jonkun tappavan itsensä vai haluaako hän itse mieluummin määrätä päivillemme määrän?
Oisko sitten saatana se joka haluaa meidän itse antavan päivillemme määrän? Jos hän valehteleekin, siinä että itsemurha tois helpotuksen. jospa se lohduttaakin pelkästään ajatuksena, muttei enää tehtynä tekona? Kannatta miettiä sitä.
Tiedän, että mun vanhemmilleni ja koiralleni itsemurha ois tosi kova paikka. Oon miettiny monesti sitä ja se saa mut syyllistymään todella. Mutta en tiiä, miten tätä pahaa oloa muka enää jaksaa.
En tajua, miten hyvä Jumala sallii tällaista ihmisille ja mitään ulospääsyä ei vaan näy. Multa loppuu yksinkertaisesti voimat oman itseni kanssa.
Okei, mikä olisi ensiavuksi pahaan oloon? Tulee mieleen esim. kirjoittaminen. Pura paha olosi paperille sanoiksi. Sen jälkeen voi olla kevyempi olo. Toinen vinkki: juoksulenkki. Rääkkää itseäsi hikeen asti, sen jälkeen sauna, kylpy tai lämmin suihku. Mitähän vielä.. Pakene pahaa oloa keskittymällä johonkin muuhun, esim. lukemiseen. Jos on jotain, mitä tykkäät tehdä, niin tee sitä. Siinä lääkkeettömiä keinoja pahaan oloon. Niin ja vielä puhuminen jonkun luotettavan läheisen tai hoitajan kanssa. Jos haluaa kemiallisesti helpottaa pahaa oloaan, niin luontaispuolelta löytyy esim. kamomillatee ja valeriaana. Kamomillateetä saa ihan tavallisista kaupoista teehyllystä. Yllättävän tehokasta ainakin itselle. Valeriaanaa saa taas apteekista ja luontaistuotekaupoista. Lääkkeistä masennuslääkkeet tai bentsodiatsepiinit saattaa auttaa myös. Toivottavasti joku näistä auttaisi pahimman yli.
Niin, ja oletko miettinyt, mistä paha olosi oikeastaan johtuu? Sieltä saattaa löytyä jokin ongelma, joka pitäisi ratkaista.
Vielä tuli mieleen, että jos tuntuu siltä, että voimat loppuu, niin silloin on aika levätä ja kerätä voimia. Jos on tosi paha olo, niin silloin kyllä saa ihan hyvällä omallatunnolla levätä. Miten nukkuminen? Uni on tärkeää myös psyykkiselle hyvinvoinnille. Semmoinen kuuri saattas olla hyväksi, että nukut paljon ja syöt hyvin ja lepäät, käyt välillä ulkona, teet ehkä vaan jotain mukavaa, jos huvittaa.
Kuulehan, pikku Kullannuppu! Minä sain juuri rauhaa ja voimaa vasta
löydettyäni Raamatun ja luettuani sieltä Psalmeja, Sananlaskuja,
Jeesuksen elämää ja niitä Hänen opetuslastensa kirjeitä.
Jumalan ainosyntyinen Poikakin sai jo hevon seimestä alkaen olla pakosalla
henkensä edestä, mutta sai apua askel askeleelta.
Välistä unessa ja välistä ihmisiä oli välikappaleena.
Jeesusta ei uskottu edes oman perheen keskuudessa aluksi, vaan
perheenjäsenet halusivat viedä hänet kotiin pois saarnaamasta
Jumalan Valtakuntaa, sanoen jeesusta järkensä menettäneeksi!
Vain Maria ja Joosef isä-puoli olivat Jeesuksen tukena ensin!
Luepa Jeesuksen elämää, niin näet Hänessä kaikki ihmisen tunteet!
Rakkaudesta vihastukseen asti. Vauvasta mieheen kasvaessaan.
Monet tunnustavat Hänet suurimmaksi eläneeksi ihmiseksi, joka
voi auttaa ja ymmärtää meitä, koska on itse kärsinyt ihmisenä!
Ei ollut Jumalan Ainokaisen Pojan ihmiselämä tanssi ruusuilla!
Jumala rakasti Jeesusta, Sinua Kullannuppu, ja kaikkia kärsiviä hellästi
Taivaan Isän rakkaudella nähdessään ja ymmärtäessään meitä täydellisesti!
Voiko sitten enää muuta ko rukoilla? Saa Häntä rukoilla vaikkei Häneen uskois, tai vaikka uskoiskin, niin ei kuitenkaan HÄNTÄ uskois. Ohan nääs eroa Jumalan olemassaoloon uskomisessa ja Jumalan tahdon mukaan elämisessä. Ihan niiku jonkin suuren auktoriteetin ihailussa ja sen tottelemisessakin.
Toinen homma on aika iisi nakki, toinen voi maksaa hengen (mutta säästää sielun). Saatanan tottelu loppuun asti taas säästää hengen mutta maksaa sielun
Oho, menipä aika syväilyksi, mutta välillä pitää sukeltaa. Pinnallinen elämä käy enne pitkää piinalliseksi
Rukous on tuonut minullekin rauhaa ja hengähdystaukoja.
Eihän siinä rukouksessa ole ensi alkuun uskoa, vaan epätoivoinen ilmaan huudahdus!
Se usko tulee vasta kokemuksen kautta, kun on saanut apua pyytämäänsä.
Toisinaan on tilanteita, ettei usko riitä ongelmien ratkaisuun.
Jälkeenpäin niiden selvittyä häpeää epäilyjään.
Ei uskovan tie ole mitään asfaltoitua moottoritietä!
Se on usein ongelmallinen, surua ja pettymystä kattava, kuten elämä on.
Mutta kun kompuroituaan, jalat verisiksi rikottuaan kivissä ja lasissa,
pääsee hoitamaan niitä märkiviä haavojaan, voi kuitenkin nähdä
saaneens ohjausta, kasvatusta, ja sitä hämmästyy, miksi pikku-Jättiläiseksi
se kivikkoinen matka miehestä /naisesta tekikään!
syönti niin paranet.. mitä pitempään syöt sitä vaikeampaa on lopettaa...
ota kaveriksi kirja stefan borg; irti unilääkkeistä ja huumaavista aineista !
kirjoittaja on lekuri, joten tuntee asian.
ja jos saat jonkun sairaanhoitajan tukemaan vaikkapa nyt 3-6kk tuota hommaa...
Minä uskon että meillä jokaisella on maanpäällinen jonkinlainen koulu tulevaa iankaikkista elämää ja tarkoitusta varten. Ja ei ihmisen elämä ole täällä sittenkään kovin pitkä, alle sata vuotta. Ei pidä tehdä itsemurhaa. Paha olokin ajallaan helpottaa ja apua kannattaa hakea. Myös ajan myötä sitä huomaan että tämähän on ihan kivaa.
Itsellänikin oli nuorena erittäin hankalia hetkiä.
En tiedä onko se oleellista että oletko kamala ihminen jos päätät itse elämäsi, mutta toivon todella että et tekisi sitä ja saisit jotenkin voimia jatkaa vaikka vain hetki kerrallaan. Olen itsekin ollut kroonisesti masentunut ja ahdistunut lähes 50 vuotta joten tiedän kyllä mitä koet.
Toivon sinulle PALJON VOIMIA ja että joku/jokin auttaisi sinua <3 <3 <3
Sinun vanhemmat rakastaa sinua vaikeuksista huolimatta. Perhe ja vanhemmat eivät ole vain hyviä hetkiä varten, vaan kotona pitää saada olla oma itsensä. Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että mikään ei ole mitään, mutta huonon jakson jälkeen tulee parempi. Jaksa vielä, sinulle löytyy ratkaisu.
Kannattaa muistaa myös, että omistaja on koiralle tärkein asia maailmassa. Koira rakastaa pyyteettömästi. Käyn koiran kanssa lenkillä kaksi kertaa päivässä, vaikka tuntuu, että ei jaksaisi. Tämän lisäksi on vielä lyhyet ulkoilut. Myös koiran hoito kuten turkin leikkaus saa ajatukset pois negatiivisista asioista.
Jos sä tapat itsesi, niin sä et ole siitä moraalisesti vastuussa. Sulle normaali, neutraali ajattelu ja päätöksenteko ei ole samalla tasolla kuin henkilöllä jolla ei ole masennusta ja halua tappaa itsensä. Eli toisin sanoen et ole paha ihminen, jos aattelit tappaa itsesi.
Mutta, mutta. Jos toi mitä yllä kirjotin on totta, niin sä et oikein voi olla vastuussa siitä päätöksestä tehdä itsemurha. Sä et päätä tehdä itsemurhaa. Sen tekee masennus. Et sinä. Sinua ei voi syyttää itsemurha-ajatuksista, eikä myöskään mistään muusta mitä masennus sulle aiheuttaa.
Masennus ei ole sun vika ja siihen on saatavilla apua. Netin keskustelupalstat ei tarjoa aina ihan totuudenmukaisimpaa kuvaa masennuksen hoidosta. Mutta kun hoitoon pääsee niin asiat voi alkaa selkiytymään.
Onko sulle mahdoton idea hakea apua? Entä jutella netissä jonkun asiasta tietävän kanssa? On ihan normaalia, jos siltä tuntuu. Ainakin täällä olet pystynyt oloasi kuvaamaan. Jos sä haluat, että kaikki loppuu, niin yks vaihtoehto on se, että sä pyydät apua. Yhdessä on helpompi mennä hoitoon ja selviytyä.
Mä olen sun tukenasi nyt ja huomenna.
Lisään vielä: Vaikka nyt käytin sanaa masennus kuvaamaan sun oloa niin enhän mä sun tilanteesta tiedä. Useimmilla itsemurhaa miettivillä on kuitenkin masennustaustaa. Sulla on paha olo joka johtuu jostain. Pääasia on se, että yhdessä toisten kanssa sä pääset selvittämään mistä se johtuu ja mitä sille voi tehdä.
Sanoit aloituksessa, että olet jo kokeillut erilaisia keinoja. Mitä ne ovat olleet?
Katsoin eilen ohjelman itsemurhista ja miten se on vaikuttanut jälkeenjääviin perheenjäseniin.
Siinä oli mm. isä ja äiti, jotka olivat aivan riekaleina pojan tehtyä itsemurhansa.
Silittelivät hautakiveä lintujen kakasta ja ajattelivat itse pääsevänsä pojan viereen kuolleina.
Äiti sanoi antaneensa pojalleen anteeksi, että hän itsemjurhallaan "veti maton toisten jalkojen alta". Isä ei kyennyt tulemaan lainkaan haudalle, vaan jäi itkemään pojan sohvalle.
Valokuvat kaikkialla pitivät pojan mielessä ja mukana perheen asioissa, mutta kokemukset jäivät.
Ei saatu nähdä pojan lapsia eikä olla mukana jatkoelämässä, mitä vanhemmat haluavat. jos ymmärrät.
Se pahin pettymys, lyönti kasvoja vastaan minua kohtaan oli, kun yksi sisaruksistani yritti itsemurhaa. Lääkärit saivat hänet virkoamaan, mutta se murha tuska tuska tuntui minussakin.
Tuneside perheessä on vahva.
Kun lapsi tekee itsemurhan, hän murhaa vanhemmissaan heille rakkaan ja tärkeän osan.
Sama koskee sisaruksia, sillä he ovat keskenään yhtä lihaa ja verta.
Tunneperäisesti kaikki perheenjäsenet tulevat rammoiksi!
ITSEMURHAN TEKIJÄ RAMPAUTTAA PERHEENJÄSENENSÄ LOPPUIÄKSI!
Näin koin sen itse ja näin kokevat sen uhriksi jääneet.
KENENKÄÄN ELÄMÄ EI KUULU VAIN HÄNELLE ITSELLEEN!
Meidän on itsekukin taisteltava pää pystyssä ja selkä suorana - urheasti!
Ei peräännyttävä pelkureina ja keskeyttäjinä!
Kyllä minun mielestä ihminen on itsekin siitä jollain tasolla vastuussa, jos vie hengen itseltään. Onhan ihminen siitäkin vastuussa, jos vie hengen joltain toiselta. Ei masennus tee lain edessä syyntakeettomaksi. Eri juttu ehkä on vaikea sekavuustila, esim. psykoosi. Psykoosissa oleva ihminen on lain edessä syyntakeeton niihin rikoksiin, joita on sekavassa tilassa tehnyt. Joutuu kuitenkin kärsimään niistä siten, että joutuu vankimielisairaalaan.
Tässä voisi erotella ajatukset ja teot toisistaan. Jos mieleen tulee jokin ajatus, esim. itsemurha, niin se ei tee ihmisestä pahaa. Sen sijaan toiminta, sen motiivit ja sen seuraukset, saattavat tehdä ihmisestä epäeettisen toimijan. Mielestäni itsemurha on epäeettinen ratkaisu. Itsemurhan epäeettisyys näkyy sen seurauksista, joita on elämän ennenaikainen päättyminen ja läheisten loppuelämän kestävä tuska ja suru.
Toisaalta itsemurhan tekijän voidaan nähdä olevan masennuksen uhri. Mutta tämä asia ei poista itsemurhan seurauksia. Kysymyksessä on aina tragedia.
Ihmisoikeusasetuksissaq kielletään julma ja epätavallinen rangaistus, jota vankimielisairaala on. Lääkitys ja tietämättömyys ovat kiduttavia "potilaille". Kaikkien kuuluisi olla tasavertaisia lain edessä, niinkuin perustuslaissa ja ihmissoikeussäädöksissä sanotaan. '
Turha teeskennellä että vankimielisairaalaan pano on oikeaa hoitoa. Esim. skitsofrenian ei ole ikinä todettu olevan oikea aivosairaus, ja vaikka olisikin, ihmisoikeuksien tulisi kuulua kaikille. Onhan Suomen perustuslaissakin kohta "kaikki ovat tasa-arvoisia lain edessä". Siis syrjiminen sairauden perusteella tulee kieltää.
Siis tietämättömyys vapautuspäivästä on kiduttavaa potilaille. Olen lukenut heidän mielipiteitään, ja tuo pointti nousee esille usein.
Esim. jos psykoottinen ihminen pitää vaimoaan hyvänä pidetään häntä vastuussa teoistaan , mutta jos tappaa niin ei. Miksi kaksoisstandardi? Taitaa koko homma perustua vaan käytöksen kontrollointiin, ei hoitoon. Jotkut ihmiset halutaan vaan vankita pitemmäksi aikaa mitä laki sallii. Mutta tätähän ei psykiatria myönnä, koska se on väärin. Kaikkien tulisi olla tasaveroisia lain edessä.
Onko sekavassa tilassa oleva ihminen täysin syyntakeinen ja syyllinen tekemiinsä rikoksiin? Ja onko sekavassa tilassa oleva ihminen täysin tasa-arvoinen täydessä ymmärryksessä toimivan ihmisen kanssa lain edessä? Mielestäni ei ole. Tämä siksi, koska psykoosissa oleva ihminen ei välttämättä ymmärrä tekonsa merkitystä tai seurauksia. Saattaahan joku psykoottinen ihminen vaikka tappaa toisen ihmisen, koska luulee häntä demoniksi tms. Silloin ei ihminen ole syyntakeinen, siis ei ole toiminut täydessä ymmärryksessä. Pitäisikö sitten tällainen ihminen päästää vapaaksi? Ei, koska siinä olisi toisten ihmisten henki vaarassa. Pitäisikö hänet sitten laittaa tavalliseen vankilaan? Ei, koska se ei varmaan olisi hyvä ympäristö sairaalle, eikä siellä saa hoitoa samalla tavalla. Korostan tässä kohtaa kuitenkin sitä, että vain hyvin pieni osa psykoosipotilaista on väkivaltaisia. Skitsofrenia kyllä taitaa olla aivosairaus, tai aivojen toiminnan häiriö. Potilailla on todettu esim. valkean aineen katoa, aivokammioiden laajentumista ja aineenvaihduntahäiriöistä kertovia tuloksia, esim. veren homokysteiinipitoisuuden nousua. Lisäksi huumeet voivat aiheuttaa skitsofreniatyyppisen psykoosin, mistä voidaan päätellä, että aivojen välittäjäaineet on psykoosissa epätasapainossa.
Aivovauriot skitsofreniassa johtuvat yksinomaan lääkkeistä. Johan sen sanoo maalaisjärkikin.
Missä on näyttöä ettei psykoottinen ihminen ymmärrä tekonsa merkitystä tai seurauksia?
Jos vankimielisairaala on niin tehokasta hoitoa niin miksi he ovat yleensä siellä pitempään kuin olisivat olleet vankilassa.
Myös aineenvaihduntahäiriöt johtuvat lääkkeistä. Kaikkihan tietävät että antipsykootit lihottavat.
Tuntuu että et halua nähdä mitä näyttöä on lääkkeiden haitallisuudesta. Oletko mieluri?
Tässä on hyvä artikkeli oikeuspsykiatriasta:
https://www.madinamerica.com/2017/04/doubly-brutish-forensic-psychiatry-and-force/
Menisit jonnekin muualle jauhamaan tota moskaa. Yrittäisit vähän, vaikka kouluttaa itseäsi, jotta et noin tyhmältä vaikuttaisi.
Kenelle tarkoitit oikein tuon tyhmä -kommentin? Minulleko? Toisen tyhmäksi haukkuminen on henkistä väkivaltaa, ja se saattaa vaikuttaa negatiivisesti toisen mielenterveyteen.
Minä en ole mieluri. Olen ihan tavallinen pulliainen sillä erotuksella, että minulla on pitkä kokemus psyykkisistä ongelmista, ja takana jonkin verran yliopisto-opintoja, ja oma-aloitteista asioitten tutkimista. Haluan auttaa ihmisiä.
On ihan totta, että lääkkeet ei ratkaise koko ongelmaa. Ja joskus lääkkeet saattaa olla jopa haitaksi. Mutta toisinaan lääkkeistä on hyötyä. Ne saattaa esim. katkaista tuskallisen psykoositilan. Psykoosi itsessään tietääkseni aiheuttaa vaurioita aivoihin. En tiedä sitä, aiheuttaako lääkkeet niitä. Pitäisi tutkia asiaa enemmän.
Eikö kuitenkin ole parempi, että ihminen pystyy lääkkeitten avulla elämään suht normaalia elämää, kuin se, että joutuisi virumaan sekavassa tilassa sairaalassa pitkiä aikoja?
Proelämä, hän ei haukkunut sinua. Mutta yhtä kaikki olisi hyvä välillä miettiä mitä sanoo ja aiheuttaa.
Ois kyllä saanut haukkua. Proelämällä mennyt faktat vähän sekaisin.
Arvaa kannustatko minua auttamaan ihmisiä. No et. Toisaalta yritän jotenkin sinuakin ymmärtää. Masennukseen voi liittyä vihamielisyyttä ja aggressiivisuutta, joita on sinulla nähtävissä selvästi.
Toisen hautaan käskeminen on myös henkistä väkivaltaa, ja aika järkyttävää sellaista. Jos toinen on jostain asiasta eri mieltä, niin onko silloin aihetta sanoa toiselle noin? Ei minun mielestäni. Jotenkin tuntuu, että henkinen väkivalta ja mielenterveysongelmat liittyy jotenkin toisiinsa. Ehkä joku on tottunut elämässään vastaanottamaan ja antamaan henkistä väkivaltaa, pitää sitä täysin normaalina, ja ihmettelee, mistä ongelmat toisten ihmisten kanssa johtuvat. Ja joku voi masentua henkisestä väkivallasta. Masennus voikin olla jonkinlaista sisäistettyä henkistä väkivaltaa myös itseä kohtaan. Ja aiheuttaakohan mielenterveysongelmat sitä, että sitä henkistä väkivaltaa käytetään helpommin toisia kohtaan? Joillakin näin voi olla. Minua ainakin meinaa masentaa tällä palstalla käytetty henkinen väkivalta. Ei sitä muilla palstoilla näin paljon ole.
Tällä kommentillasi toit minun mieleeni elävästi lapsuuteni.
Äitini oli käynyt läpi Suomen kolme sotaa ja pelot elivät hänessä.
Siitä syystä antoi lapsilleen selkäsaunan - ahdistuksissaan - päivittäin.
Minua se masensi. Lapsena tunsin itseni kyvyttömäksi toimimaan.
Olin kuin hiiri käärmeen edessä - tietoisena kyvyttömyydestäni.
Varmasti äidin tunne venäläisten surmatessa naapureita.
No. minä en ole koskaan päässyt eroon siitä masennuksesta.
Masennun samoin jopa ajatellessani äitiä - vieläkin!
Kriittisyys, häpeän ja syyllisyydentunteen herättäminen lapsissa
ohjatakseen heitä on myös henkistä väkivaltaa - minusta!
Vanhempien osana on opettaa, selittää, ymmärtää elämää.
Lapsi ei voi hallita aikuisillekin vaikeita asiota.
Muuten olen sitä mieltä, että olet hyvä tuki "Feeliksen kyyneleen" kanssa.
Kiitos! Lämmitti sydäntäni.
Fyysisen pahoinpitelyn uhriksi joutuminen altistaa myös masennukselle. Ja masennukseen liittyy usein tietynlainen avuttomuuden tunne. Ihan niinkuin sinulla lapsena, kun tunsit avuttomuutta äitisi edessä. Äitisi on purkanut omaa ahdistustaan lapsiinsa. Ei ole oikein, mutta ehkä hän ei ole osannut ajatella asioita pitemmälle. Äitisikin on tavallaan ollut uhri, ja on ymmärtämättömyyttään jatkanut väkivallan kierrettä. Väkivallasta tuleekin monesti kierre: sen uhri saattaa katsella itselleen toisen uhrin, joka taas jatkaa ja niin edelleen. Väkivallan kierre pitäisi katkaista nousemalla väkivallan yläpuolelle. Se voi olla monesti vaikeaa. Joillakin taas koettu väkivalta saattaa kääntyä sisäänpäin, jolloin voi syntyä masennusta. Joku voi ajatella, että jotenkin ansaitsi väkivallan, mikä ei pidä paikkaansa. Ja joku voi olla itseään kohtaan väkivaltainen, koska on tottunut olemaan sen kohde muiden taholta. Tässä kohtaa tulisi ajatella, että henkinen tai fyysinen väkivalta ei ole oikein. Eikä se ole uhrin vika.
Nyt aikuisena pystyt ehkä tunnistamaan vieläkin sen avuttomuuden tunteen. Ehkä se on jäänyt sisimpääsi jotenkin ikään kuin varjona. Mitä sille voisi sitten tehdä? Voisi hankkia korjaavia kokemuksia, siis sellaisia, jotka todistaa sinulle sen, ettet ole avuton, tai ajatella, että tämä avuttomuuden tunne ei pidä enää paikkaansa, enää en ole avuton, vaan voin vaikuttaa asioihin. Voi olla, että niitä korjaavia kokemuksia on jo tullut paljonkin, muttei ole niitä aina huomioinut. Joten muistele kaikkia niitä asioita, jotka todistavat sinulle, ettet ole avuton. Muistele kaikkea, mitä olet saanut aikaan ja missä olet onnistunut, kaikkea mihin olet voinut vaikuttaa. Ja muistele positiivisia kokemuksia muista ihmisistä. Kaikki ihmiset ei halua satuttaa. Ehkä ei äitisikään halunnut satuttaa sinua niin paljon, ei vain ymmärtänyt tekojensa seurauksia.
Kiitos Sinulle niistä kaikista kommenteista, joita olet täällä antanut!
"Feeniksen kyynel" taitaa olla samassa "lähetystyössä" - rohkaisten toisia.
Sellaiset henkilöt ovat "Elämän Pikku-Alkemisteja", jotka yrittävät tehdä
saamastaan "kissankullasta kultaa". Tarkoitan, muuttaa ne vaikeat asiat
arvokkaiksi lisäämällä empatiaa toisia samaa kokevia.
Minulle "empatiasta" Jeesus Kristus oli hieno täydellisenä esimerkkinä.
Hän ei tuntenut vain myötätuntoa kärsiviä kohtaan, vaan
Jeesus TOIMI tunteensa ja mahdollisuuksiensa mukaan auttaen.
Me emme kykene "ihmeisiin"; emme tunne niitä luonnonlakeja, joita
Jeesus hallitsi täydellisesti, kuten Taivaan Isämme.
Me voimme vain omien karvaiden kokemusten kautta asettua paremmin toisen asemaan ja mahdollisesti löytää oikeat sanat heidän tunteidensa helpotukseksi.
Jos vaikuttimenamme on halu lievittää tuskaa ja helpottaa elämää.
Itse en ole kovin hyvä siinä. Varsinkin nuorena, kun joku alkoi kertoa murheitaan,
aloin itkeä ja hän sai lohduttaa minua! Esim sairaalassa harjoitellessani, kun
astui sairaan huoneeseen ja tunsi kehon jo hajoavan ja Kuoleman läsnäolon.
Se muistutti Sakarias Topeliuksen kuvista sellaisissa kertomuksissa.
Enkeli odotti sänkykamarin kulmassa hengen nousemista Jumalan luo,
joka sen antoikin. (Tämä ajatus Raamatusta.)
Vanhempanakin, kun joku saoi haluavansa kuolla, elin niin mukana, että
jäykistyin sanattomaksi imien kuin sieni toisen tunteen.
Luulen isäni kuitenkin tunteneen tyttärensä niin hyvin, että
tajusi herkkyyteni ja kyvyttömyyteni vuosikymmeniä sitä nähdessään.
Hän sanoi kokeneensa jo elämässä kaiken ja olisi valmis kuolemaan.
Istua kökötin hänen kyljessään kahvikuppi käsissä läikkyen, tuijottaen tyhjään.
Olin niin kauhusta lamaantunut. Ajattelin veljieni tarpeita pitää isänsä.
Mutta kummakseni täällä osaan löytää sanoja, kuten kirjoittaessakin!
Olen kuulema ujo, sisäänpäin vetäytyjä, jolla on "sydän kynänkärjessä"!
Kuuntelin juuri eilen erästä ajatusta: joka päivä on tehtävä hyvää toiselle.
Tai kuten Astrid Lindgren sanoo: "Muuten ihminen on vain Lortti!"
Jos ei pyri tekemään hyvää joka päivä - tai ei taistele pelkojaan vastaan.
Tämä aloittaja on mielestäni ikäisekseen harvinaisen kypsä ja hyvä ihminen.
Vaikka hän on vielä lapsi, niin hän osoittaa jo empatiaa huomioiden toisia,
yrittäen auttaa vanhempiaan, joilla on oma kamppailunsa ongelmissaan.
Masennus ei häviä kerran siitä puhuttuaan. Sitä täytyy saada "vatkuttaa".
Välillä on kuin sähkövispilä, mutta sanat auttavat poistamaan painetta.
Täällä niitä purjaessaan, aloittajan tavoin, toisetkin hyötyvät kokemuksista.
Siksi olen niin helpotunut Sinun, "Feeliksen kyyneleen" ja muiden
"Lähetystyöstä" Samarialaisen hengessä hellästi avustaen.
Kiitos teille ja kaikille samanhenkisille!
Nauttikaa alkaneesta elämästä keväässä!
No jopas. Ei olis kai pitäny aloittaa tätä keskustelua, kun siitäkin saatiin joku kiista aikaiseksi. Mä kiitän kaikista tukea antavista viesteistä, joita ootte tänne kirjotellu.
Pitää kai selvittää muutama perusjuttu, eli kyllä, mulla on (heikko) usko kristinuskon Jumalaan, mutta tuntuu, etten jaksa enää elätellä toiveita elämän johdatuksesta ja paremmista ajoista. Ja kyllä, masennusdiagnoosi löytyy, kun kerran tällä palstalla pyörin. Puhuvat jopa psykoottisuuden mahdollisuudesta, koska aistiharhat nostaa taas päätään. Mä oon koittanu kirjoittaa tunteitani paperille, liikkua pahaa oloa pois, syödä tervellisesti jne., mutta se ei tunnu riittävän. Lääkkeitä oon kokeillu ja ollu ilman niitä ja aina tää masennus vaan tulee takaisin.
Minusta on hienoa, että olet jaksanut kokeilla paljon erilaisia tapoja päästä masennuksesta eroon. Tuollainen monipuolisuus ja "ongelmanratkaisu" on ihailtavaa! Jollekulle nuo tavat ja niiden pitäminen rutiinina voivat riittää jonkin ajan sisällä. Vaikka ne eivät yksinään sulle riittäisi niin tuovat sentään vähän helpotusta.
Olisiko mahdollista, että elämässäsi tai arjessasi on vielä joitain asioita, mitkä vielä voivat edesauttaa masennuksen palaamista, sellaisia mitä et ole tähän asti eliminoinut?
On hyvä kun aloitit keskustelun ja kun olet edelleenkin mukana. Sinulla on varmasti mahdollisuus saada helpotusta pahaan oloosi,hienoa kun olet yrittänytkin erilaisia keinoja. Valoisa aika lisääntyy, yritä jaksaa lähteä mahdollisimman paljon ulos koirasi kanssa. Siinä sinulla ainakin uskollinen kaveri,joka luottaa sinuun. Olisiko sinulla ketään juttukaveria jonka kanssa voisit jutella ,muita kuin vanhempasi. Kekusteluapua sinun pitää kysyä myös terveyskeskuksesta. Hyvää kesän odotusta sinulle ja hauvallesi,älä luovuta,sinä tulet pärjäämään sinnikkyydellä.
Terve!
Tilanne missä oot on tuttu miulle ja varmaan monelle muullekkin. Todellisuus tuollaisessa tilanteessa (todellisuudella tarkoitan sitä mitä itse kokee todellisuudeks, johon ei paljon muiden "käy lenkillä! ota ittees niskasta kiinni kylse siitä! masennus on mielen heikkoutta! rupeet vaan tekemään asioita niin helpottaa!" paljoa auta, vaan päinvastoin, ainakin omalla kohdalla näin oli. tilanne kun on mitä on ja ei sieltä pohjalta aina vain "oteta itteä niskasta kiinni ja nousta".)
tiedän todella hyvin tämän tunteen että mikään ei tunnu auttavan vaikka "kaikkea" on jo kokeiltu, ja oman hengen riistäminen vaikuttaa loogiselta ratkaisulta.
mutta ite ainakin pääsin pois sieltä "pohjalta", myönnettäköön että tässä meni todella pitkään, mutta kuten kaikki, sekin on yksilökohtaista miten pitkään menee ja mikä auttaa kellekkin.
minähän en voi tehdä tälle tilanteelle muuta kuin kertoa pikaisesti oman tarinani, josta joko poimit negatiiviset puolet, tai sen heikon toivonkipinän, ja teet omat ratkaisusi.
(tämä tietty olettaen ettei siellä jo mullaksi olla muuttumassa)
2008 jouduin myöntämään itelleni että tilanne alkaa olla sen verta huono, että tarvin apua. otin yhteyttä paikalliseen terveyskeskukseen ja miule varattiin aika sinne. pillereitä määrättiin, joista ei paljon apua ollut.
kk tai kaksi myöhemmin muutin takaisin "kotikaupunkiin", ja sain psykologille ajan.
pillereitä kokeiltiin monenmoisia ennenku löyty yhdistelmä joka auttoi vähän.
eniten apua koin kuitenkin psykologin juttusilla käynnistä, siellä oppi kertomaan ongelmista ja vaikka se miten klisee onkin, asioista puhuminen auttoi pikkuhiljaa.
työkkäri pakotti kaikenmaailman kurahommiin aina välillä, kunnes minut siirrettiin TYPpiin (joku työvoimapalvelu diipadaapa meille ongelmatapauksille, missä koitetaan löytää sopiva ratkaisu tilanteisiin) ja aloitin kuntouttavan työtoiminnan. tämäkään ei tietty tuntunut yhtään hyvältä idealta miun mielestä, ja pistin passiivis agressiivisesti hanttiin, mutta menin silti ko hommaan, koska oli miltei pakko.
no,aika kului ja yhdistelmä lääkkeitä, psykologin kanssa rupattelua ja kuntouttavaa työtä (= "joutui" pois kotonta jossa yksin olis vaan hautonu murheita) alkoi auttaa, ja siirryin palkkatukityöhön (töitä joka päivä, kuntouttavan 3pvä/vko sijaan, enemmän rahaa).
paljon oli ylä- ja alamäkiä matkan varrella, ja paljon aikaa kului, mutta nyt 2016 lopulla tulleen suuremman alamäen myötä totesin että on aika vähentää lääkitystä (joka auttoi siihen asti, mutta oma aivokemia ja mikälie parantunut, ja nyt koin ko. lääkkeen tekevän haittaa), puolitin yhden lääkkeen psykiatrin suostumuksella, ja aloin voida paljon paremmin, ja mukavien vieroitusoireiden loputtua, ja olon parannettua, päätin lopettaa sen kokonaan, ja nyt pari viikkoa myöhemmin oireet miltei kadonneet ja koen olevani elossa jälleen.
no tuo oli tiivistelmä ja et edes tainnut kysyä muuta kuin et "oletko paha ihminen jos teet x", ja vastaus siihen on se että jokainen tuomitsee itsensä, sillä mitä muut ajattelevat tai sanovat ei ole väliä, jos tuntee itsensä. toivon nyt kuitenkin että jatkat taistelua ja luotat siihen että valoa tulee näkymään, kunhan kulkee tarpeeksi pitkälle.
vaikka se oliskin paljon helpompaa itselle, tuo oman hengen riisto, ja mitä ikinä siitä muille seuraisikin (suikkari domino kenties jos oikein huonosti menee), suurimman ongelman minkä mie siinä nään on se et jos sen päätöksen teet, se vie kaikki muut vaihtoehdot,ratkaisut,ongelma,ilot,surut, kaiken pois. ja vaikka se houkututtelevalta tuossa mielentilassa tuntuukin, itse olen ainakin ilonen että päätin jatkaa täällä taistelua.
Sillä jokainen meistä pääsee/joutuu sinne päätepysäkille ajan mittaan, joten miksi kiirehtiä kun voi katsoa mitä tapahtuu matkan varrella? ei siinä mitään menetä, siinä voi ainoastaan saada. ilot surut, rakkaus, viha, onni, tyhjyys, epätoivo, luottamus, innostus, masennus, raivo, nauru ja muut, eivät koskaan vie mitään. ne tuovat aina jotain.
kiitos ja anteeksi,
Friiqi.
tämä vielä tähän, että en tule lukemaan kommentteja enkä jatkamaan keskustelua tässä, tämä oli tämmönen drive-by kokemuksen jako. en ees tiiä miten tähän topikkii eksyin, kun koitin googlettaa muita asioita :D mutta voimia sinne, ookkemoi!
Saamatonta porukkaa kun ei edes henkeä saa itseltä. Surkeeta touhua.