elämän polun tepastelija...

Olen itsekin joskus ollut samankaltaisessa tilanteessa. Ei se mitään, jos jotakuta ei kykene vihaamaan, sillä rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys. Jonain päivänä näet tämän pojan, huomaat, ettei sisälläsi liikahda mikään, tunnet kuinka aika on löysännyt kahleesi ja pääset jälleen lentoon. Sitä päivää odottaessasi ole kuitenkin varovainen. Älä myy itseäsi halvalla vain koska olet yksinäinen.

Minulle kävi samalla lailla, poikakaverini pisti poiki eikä edes kertonut syytä, vaikka yritin kysyä sitä häneltä. Sen takia minun oli vaikea päästä erostamme ylitse. Aluksi tuntui, että pää menee sekaisin, mutta sitten helpotti. Aika parantaa haavat. Muista että elämässä on paljon paljon muutakin kuin poikakaveri ja niistä asioista pitää nauttia. Kyllä se sopiva poikakaveri eteen taas tulee ajan kanssa :).

Kun sain kuulla että jätkäni oli koko yhteisen aikamme pettänyt mua, lopetin sen suhteen siihen paikkaan.
Masennus ja tuska oli aivan suunnaton ja nyt lähes vuoden päästä vasta helpottunut.
Sitä lievensi se kun tapailin hauskoja poikia ja totesin ettei se exä ehkä ollutkaan maailman ainoa pidettävä mies. Ja itkin ja pyysin tukea ja kerroin tapahtuneesta ihan jokaiselle tutulle ja tuntemattomalle, juovuspäissäni bussissakin. Ja toteutin unelmiani eli vaihdoin kampausta, ostan mopoa jne, sain itsevarmuutta.
Kuten sinäkin, minä kaikesta huolimatta muistelin sitä hyvällä ja kaipasin, mutta tietäen kuitenkin sisimmässäni että aika kultaa muistot, ei se oikeasti mitään juhlaa ollut silloinkaan.
Koulu meni mulla pyllylleen puoleks vuodeks mutta nyt palasin arkeen jälleen ja exällä ei ole nyt sijaa mun ajatuksissa. Mutta kyllä mä jo kerran aikasemminkin luulin päässeeni täysin yli mut sitä ei kestänyt kuin 2 viikkoa kun masennuskohtaukset jälleen yllätti. Että eipä tuota tiedä.
Onnea sulle!!! Masennukset ei oo elämänpolun helpoimpia taipaleita