Paasikiven politiikkaa jatkanut, vuosina 1956-1981 tasavallan presidenttinä toiminut Urho Kekkonen hankki Neuvostoliiton johtajiin luomillaan hyvillä henkilökohtaisilla suhteillaan ja määrätietoisesti harjoittamallaan, johdonmukaisella puolueettomuuspolitiikalla Suomelle mm. v. 1975 järjestetyn Euroopan yhteistyö- ja turvallisuuskokouksen isäntämaana, kansainvälisesti tunnustetun ja arvostetun aseman.
Vaikka hänen poliittisen vastustajansa arvostelivat häntä liiallisesta myötämielisyydestä Neuvostoliittoa ja kommunismia kohtaan, hänen on voitu osoittaa toimineen Neuvostoliiton etujen mukaisesti vain siinä tapauksessa, että ne olivat yhteneväiset Suomen etujen kanssa.
Kun Länsi-Euroopassa kylmän sodan aikana vallinneen ainoan oikean, virallisesti hyväksytyn käsityksen mukaan länsi ei saanut millään toimillaan tukea mitään Neuvostoliiton pyrkimyksiä, Kekkosen johtama Suomi menetteli toisin.
Se oli valmis suhtautumaan myönteisesti sellaisiin Neuvostoliiton kannaottoihin, jotka olivat myös Suomen etujen mukaiset, eivätkä kytkeneet sitä suurvaltapoliittisiin kiistoihin. Neuvostoliiton vastahakoisuudesta huolimatta Kekkonen ajoi läpi sopimukset EFTA:n ja EEC:n kanssa. Hän totesi vuonna 1960, että vaikka koko muu Eurooppa muuttuisi kommunistiseksi, Suomen kansa pitäisi kiinni omasta valtio- ja yhteiskuntajärjestelmästään.
1970-luvulla, jolloin Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa esiintyi kitkaa, Kekkonen korosti toimivansa viimeiseen hengenvetoonsa asti elämäntehtävänään pitämänsä Suomen puolueettomuuspolitiikan puolesta.
Kekkosen ja hänen ulkopoliittisen oppi-isänsä J.K. Paasikiven käytännön ulkopolitiikka lähti siitä, että Suomen on vallitsevien realiteettien, maantieteellisen sijaintinsa sekä Venäjän ja Suomen välisten voimasuhteiden, vuoksi toimittava siten, ettei se joudu elinetunsa vaarantavaan konfliktiin suuren naapurinsa kanssa. Tämä ei ollut Paasikivelle sen enempää kuin Kekkosellekaan konjunktuuripolitiikkaa vaan pysyvä ratkaisu Suomen itsenäisyyden ja olemassaolon turvaamiseksi.
Venäjä saattoi olla vahva tai heikko, mutta aina se olisi riittävän vahva huolehtimaan turvallisuudestaan Suomen suunnalla itse haluamallaan tavalla. Tämän vuoksi Suomen oli varottava luomasta sellaista tilannetta, jossa Venäjä voisi epäillä Suomen aluetta käytettävän sitä vastaan.
Ottamalla tämän oma-aloitteisesti politiikassaan huomioon suomalaiset eivät tinkineet suvereniteetistaan. Heillä olisi vapaus toimia toisinkin, mutta se olisi epäviisasta ja johtaisi ennen pitkää Venäjän kanssa yhteenottoon, jonka seuraukset olisivat tuhoisat.
Kekkosen neljännesvuosisadan mittaiselle presidentinkaudella kansallisesti ajattelevat kommunistit integroitiin suomalaiseen yhteiskuntaan, ja Moskovalla uskollinen, luokkakantainen taistolaissiipi jäi kommunistisessa puolueessa vähemmistöön.
Kansalaisten elintaso ja hyvinvointi kohosivat voimakkaasti 1950-luvun puolivälistä 1980-luvun alkuun.
Maassa säädettiin lähes 40 merkittävää sosiaalipoliittista, sairauden- ja terveydenhoitoa, perhe-, asunto-, työ- ja eläkepolitiikkaa sekä muuta sosiaaliturvaa ja -huoltoa koskevaa lakia.
Kansalaisten kannalta kielteisiä seurauksia aiheutui puolueiden toiminnassa ja luonteessa tapahtuneesta muutoksesta.
Tätä vauhditti puoluelain säätäminen v. 1969, joka nosti puolueet kansanvaltaisen valvonnan tavoittamattomissa olevaan etuoikeutettuun asemaan yhteiskunnassa.
Puoluevallan syntyminen ja etääntyminen kansansta muodosti aluksi näkymättömän mutta vähitellen yhä selvemmin havaittavan uhan kansakunnan tulevaisuudelle ja sen siihenastisilla saavutuksilla.
Vaikka hänen poliittisen vastustajansa arvostelivat häntä liiallisesta myötämielisyydestä Neuvostoliittoa ja kommunismia kohtaan, hänen on voitu osoittaa toimineen Neuvostoliiton etujen mukaisesti vain siinä tapauksessa, että ne olivat yhteneväiset Suomen etujen kanssa.
Kun Länsi-Euroopassa kylmän sodan aikana vallinneen ainoan oikean, virallisesti hyväksytyn käsityksen mukaan länsi ei saanut millään toimillaan tukea mitään Neuvostoliiton pyrkimyksiä, Kekkosen johtama Suomi menetteli toisin.
Se oli valmis suhtautumaan myönteisesti sellaisiin Neuvostoliiton kannaottoihin, jotka olivat myös Suomen etujen mukaiset, eivätkä kytkeneet sitä suurvaltapoliittisiin kiistoihin. Neuvostoliiton vastahakoisuudesta huolimatta Kekkonen ajoi läpi sopimukset EFTA:n ja EEC:n kanssa. Hän totesi vuonna 1960, että vaikka koko muu Eurooppa muuttuisi kommunistiseksi, Suomen kansa pitäisi kiinni omasta valtio- ja yhteiskuntajärjestelmästään.
1970-luvulla, jolloin Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa esiintyi kitkaa, Kekkonen korosti toimivansa viimeiseen hengenvetoonsa asti elämäntehtävänään pitämänsä Suomen puolueettomuuspolitiikan puolesta.
Kekkosen ja hänen ulkopoliittisen oppi-isänsä J.K. Paasikiven käytännön ulkopolitiikka lähti siitä, että Suomen on vallitsevien realiteettien, maantieteellisen sijaintinsa sekä Venäjän ja Suomen välisten voimasuhteiden, vuoksi toimittava siten, ettei se joudu elinetunsa vaarantavaan konfliktiin suuren naapurinsa kanssa. Tämä ei ollut Paasikivelle sen enempää kuin Kekkosellekaan konjunktuuripolitiikkaa vaan pysyvä ratkaisu Suomen itsenäisyyden ja olemassaolon turvaamiseksi.
Venäjä saattoi olla vahva tai heikko, mutta aina se olisi riittävän vahva huolehtimaan turvallisuudestaan Suomen suunnalla itse haluamallaan tavalla. Tämän vuoksi Suomen oli varottava luomasta sellaista tilannetta, jossa Venäjä voisi epäillä Suomen aluetta käytettävän sitä vastaan.
Ottamalla tämän oma-aloitteisesti politiikassaan huomioon suomalaiset eivät tinkineet suvereniteetistaan. Heillä olisi vapaus toimia toisinkin, mutta se olisi epäviisasta ja johtaisi ennen pitkää Venäjän kanssa yhteenottoon, jonka seuraukset olisivat tuhoisat.
Kekkosen neljännesvuosisadan mittaiselle presidentinkaudella kansallisesti ajattelevat kommunistit integroitiin suomalaiseen yhteiskuntaan, ja Moskovalla uskollinen, luokkakantainen taistolaissiipi jäi kommunistisessa puolueessa vähemmistöön.
Kansalaisten elintaso ja hyvinvointi kohosivat voimakkaasti 1950-luvun puolivälistä 1980-luvun alkuun.
Maassa säädettiin lähes 40 merkittävää sosiaalipoliittista, sairauden- ja terveydenhoitoa, perhe-, asunto-, työ- ja eläkepolitiikkaa sekä muuta sosiaaliturvaa ja -huoltoa koskevaa lakia.
Kansalaisten kannalta kielteisiä seurauksia aiheutui puolueiden toiminnassa ja luonteessa tapahtuneesta muutoksesta.
Tätä vauhditti puoluelain säätäminen v. 1969, joka nosti puolueet kansanvaltaisen valvonnan tavoittamattomissa olevaan etuoikeutettuun asemaan yhteiskunnassa.
Puoluevallan syntyminen ja etääntyminen kansansta muodosti aluksi näkymättömän mutta vähitellen yhä selvemmin havaittavan uhan kansakunnan tulevaisuudelle ja sen siihenastisilla saavutuksilla.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.