Ei uskoisi noin fiksusta miehestä

Venearkut on vanha pakanallinen rituaali, johon suomalaiset uskoivat ennen kristinuskoa. Venearkut jäivät tavaksi, kuin joulukuusetkin. Veneellä oli tarkoitus ylittää tuonelan joki.

Ja ajattelemattomia olette molemmat niin aloittaja kuin jälkeen kommentoijakin. Ei henkilökohtaiselle surulle ole rajoja ja sääntöjä millainen arkku läheisvainajalle laitetaan. On erittäin kaunis luomus puusta nikkaroitu viimeinen leposija yhdessä perheenjäsenten kanssa. Ei siinä ole mitään outoa jos vaikka testaa arkun käytännöllisyyden ja ei siinä tarvitse olla mitään symboliikkaa pakanallisuuteen.

Onko sitten järkevää kantaa kukkia, kynttilöitä, enkeleitä haudoille nykyään kohta harva se viikonloppu? Niitä kannettaan nykyään jouluna, syntymäpäivänä, kuolinpäivänä, on sitten äitien, -isienpäivää, hääpäiviä, pyhäinmiestenpäiviä, veteraaninen muistojuhlaa, ym. Sitten varikset ja harkat kantelevat kynttilöitä pitkin teitä ja metsiä ja roskalaatikot pursuavat kynttilähylsyjä, lasilyhtyjä, ym. törkyä. Ja voisi sitä kukkamerta kesällä! No kukkakauppiaat ja puutarhurit elävät?

Mielestäni kuoleman jälkeen se suru on kouriintuntuva ja tunteitaan voi työstää valmistelemalla hautajaisia ja mikä on sen terapeuttisempaan kuin tehdä arkku omin käsin jos taitoa ja mahdollisuus siihen on. Paikkakuntani vanhalla haitausmaalla on pienen tyttären hauta 1800-luvulta. Yleensä monumentit, puiset ovat lahonneet ja metalliset teksteistä selvää. Tämän pienen 8-vuotiaana kuolleen lapsen kivinen muistoristi on tehty valamalla savesta ja seisoo jykevänä vaikkakin säiden rosoittamana paikallaan ja päälle on kasvanut sammalta ja jäkälää. Minulla on tapana joka kevät heti lumien sulettua tehdä hiljainen muisteloretriitti tuolle haitausmaalle ja pysähdyn tämän tytön monumentin vierelle hieman pitemmäksi aikaa. Risti on painava ja valua varten on täytynyt tehdä muotti. Uskon että lapsen menetys on ollut kova paikka vanhemmille ja on muistomerkki puhuu rakkaudesta aikamme sukupolville.