Puolueilla on määrätty aatepohja. On aatepohjaltaan vasemmistolaisia, keskustalaisia ja oikeistolaisia puolueita. Jos puolue hylkää aatepohjansa, sitä voi syystä kutsua poliittiseksi huoraksi ja puoleen johtoa, joka tekee puolueestaan poliittisen huoran, parittajaksi.
Sinipunan aikana poliittinen moraali oli heikoimillaan. Onneksi parittajat on saatu pikkuhiljaa järjestykseen ja poliittinen moraali on nousussa.
Sinipunan aikana poliittinen moraali oli heikoimillaan. Onneksi parittajat on saatu pikkuhiljaa järjestykseen ja poliittinen moraali on nousussa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tiedätkö, mitä moralisti tarkoittaa? Et kai ole tarpeeksi sivistynyt sitä tietääksesi; jos olisit, et moista nimimerkkiä käyttäisi! Sillä nimittäin on sellainen vivahde, mikä tekee siitä jokseenkin vastakohdan oikeasti moraaliselle henkilölle. Nimimerkkisi sopinee kyllä hyvin sinua kuvaamaan.
Eric Rohmer - Moraalisia tarinoita
Eric Rohmer (s. 1920) on kymmenkunta vuotta vanhempi kuin Truffaut, Godard, Chabrol ja Rivette, eli ne Cahiers du Cinéman kollegansa, joiden kanssa hän on yhtä kuin Ranskan uuden aallon ydinryhmä. Rohmerin ohjaajaura käynnistyi hitaammin, mutta suuntansa löydettyään hän on edennyt määrätietoisemmin kuin kukaan. 1990-luvun puolivälissä Rohmerin tuotanto käsittää lyhytelokuvia 1950-luvulta, tv-elokuvia 1960-luvulta ja parikymmentä pitkää elokuvaa, joihin sisältyvät kuuden elokuvan sarjat "Moraalisia tarinoita" sekä "Komedioita ja sananlaskuja" kuten myös uuden sarjan ("Neljän vuodenajan tarinat") aloitus.
Leijonan merkki (1959) syntyi samoihin aikoihin kuin Viimeiseen hengenvetoon, mutta ei päässyt ensi-iltaan uuden aallon harjalla, vaan jäi liikkeen eräänlaiseksi "kirotuksi elokuvaksi". Se voidaan nähdä klassisen tragedian ankaruudella rakennettuna faabelina perinnön odotuksesta ja lankeemuksesta, hybriksestä ja katharsiksesta.
Tämä hilpeä moraliteetti näyttää jo suuntaa sille moraalisten tarinoiden sarjalle, joka merkitsi Rohmerin varsinaista läpimurtoa ja joka käynnistyi 16 mm:n lyhytelokuvilla Monceaun leipomotyttö (1962) ja Suzannen ura (1963). Jo ensimmäisessä Rohmer esittää kaikkien moraalisten tarinoidensa peruskaavan ja keskeisen teeman: mies rakastuu sattumalta tapaamaansa naiseen ja tutustuu tätä etsiessään leipomon myyjättäreen, joka vetää häntä puoleensa mutta jonka hän hylkää heti kun löytää jälleen ensimmäisen naisen. Pariisin opiskelijamaailmaan sijoittuva Suzannen ura tarjoaa aiheesta kompleksisemman muunnelman tarinassaan ujosta kertoja-nuorukaisesta ja naistenmiehestä sekä kahdesta erilaisesta tytöstä, jotka kumpikin pysyvät tavoittamattomina, määrityksiä pakenevina.
Keräilijättäressä (1966) kaksi miestä ja heidän jonkinlaisena luonnonvoimana kokemansa tyttö viettävät kesää Rivieralla. Toinen mies kokee valintatilanteen tytön ja morsiamensa välillä, mutta ratkaisevalla hetkellä hän antaa tytön mennä. Elokuvassa Yöni Maudin luona (1969) uskonnollinen periaate sanelee ennaltamäärätyn valinnan kahden naisen välillä. Clairen polvessa (1970) mies viettää ennen naimisiinmenoaan lomaa Annecyn järvi- ja vuoristoalueella, viehättyy ystävättärensä teini-ikäisestä tyttärestä, mutta hänelle riittää tytön polven fetisistinen kosketus. Sarjan viimeisessä elokuvassa Rakkaus iltapäivällä (1972) vakaa aviomies tuntee vetoa poikamiesaikojensa ystävätärtä kohtaan, kunnes huomaa että hän voi yhtä hyvin maata vaimonsa kanssa.
Yhteisestä asetelmasta lähtien moraaliset tarinat rakentuvat kuuden sinfonisen variaation lailla, perusmotiivin muuntelulle ja koristelulle. Teeman lisäksi yhteistä on miespäähenkilön käyttö minäkertojana, tapa jolla sisäinen maailma hahmottuu ja kontrastoituu ulkoisen kautta. Rohmer on korostanut, että ranskankielen sanat "moral" ja "moraliste" eivät vastaa muiden kielien käsitteitä "moraali" ja "moralisti". Moraalinen tarina ei ole tarina, jossa on moraali; ranskan "moralisti" on joku joka on kiinnostunut siitä mitä tapahtuu ihmisen sisällä, hänen mielentiloistaan ja tunteistaan. Tärkeää ei ole niinkään käyttäytyminen sinänsä kuin se mitä henkilö itse ajattelee käyttäytymisestään.
Moraalisten tarinoiden jälkeen Rohmer palasi vanhaan rakkauteensa: klassikoihin. Tuloksena oli ensin hienostunut Kleist-elokuva O:n markiisitar (1975), jossa sovituksen uskollisuus ja tapainkuvauksen tarkkuus eivät kahlitse tekijän ironista suhdetta absurdiin tarinaan. Perceval le Gallois (1978) on Rohmerin näkemys Chrétien de Troyesin 1100-luvun eeppisestä runoelmasta, jota on luonnehdittu myös "ensimmäiseksi ranskalaiseksi romaaniksi" ja Rohmerin omin sanoin "yhdeksi kauneimmista teksteistä Ranskan kirjallisuudessa". Rohmerin elokuva on kuin aiheen animaatioversio, sarja hyvin tyylitellyissä lavasteissa tapahtuvia kuvaelmia juhlallisen tekstin säestämänä.
1980-luvun Komediat ja sananlaskut muodostavat moraalisille tarinoille rinnakkaisen sarjan, mutta vailla yhtä selkeästi määriteltävää kaavaa tai yhteistä teemaa. Yhtäkaikki Rohmer on jälleen "yleispätevien tunteiden maalari ja samalla aikansa etnososiologi", hän jatkaa samassa intiimissä tyylilajissa, jonka tähtäin osoittaa ihmisen sisälle, tekojen ohi siihen mitä ihmiset ajattelevat toimiessaan, miten he erittelevät ja oikeuttavat tunteitaan ja valintojaan.
Lentäjän naisessa (1980) mustasukkainen poikaystävä väijyy rakastettunsa oletettua rakastajaa ja alkaa rakastua matkan varrella kohtaamaansa tyttöön: "Ei voi ajatella ei-mitään", ilmoittaa alun sananlasku. "Kukapa ei rakentelisi pilvilinnoja?" -motto johdattaa Ihanan avioliiton? (1981) naispäähenkilön tilanteeseen: hän päättää mennä naimisiin - periaatteesta ja itse valitsemansa miehen kanssa, mutta todellisuus ei kunnioita tätä ennaltamäärättyä käsikirjoitusta. Pauline rantatyttö (1983) on rakkauden piirileikki, jossa Normandian rannikolla lomailevat nuoret sananlaskumoton ("Joka liikaa puhuu, likaa itsensä") mukaisesti puhuvat tunteensa puhki, tarrautuvat ennaltamäärättyihin ideioihin itsestään ja muista, kunnes harhakuvien ja itsepetosten leikki saa sepitteen näyttämään todelta ja toden sepitteeltä.
"Kahden naisen omistaminen vie sielun, kahden asunnon omistaminen järjen" kuuluu motto elokuvassa Täysikuu Pariisissa (1984), jossa naisen itsenäistymisyritys eli toisen asunnon hankkiminen vie poikaystävän toisen naisen syliin. Vihreä säde (1986) - Jules Vernen romaanin nimeä lainaten - tarkoittaa horisontista taittuvaa viimeistä auringonsädettä, joka saa ihmisen näkemään omaan sieluunsa ja muiden: tämän romanttisen säteen varaan naispäähenkilö uskoo tunteidensa kohtalon ja kohteen. Etnososiologinen lähestymistapa pyrkii pintaan huippumoderniin pariisilaislähiöön ja sen kasvottomien nuorten pariin sijoittuvassa Ystävättäreni poikaystävässä (1987), jossa vähän yli parikymppiset ystävättäret setvivät tunteitaan ja poikaystäviään paljonpuhuvalla antaumuksella, elävinä todisteina "tunteiden kasvatuksen" ikuisen kivulloisesta prosessista.
Reinetten ja Mirabellen 4 seikkailua (1987) valmistui eräänlaisena improvisoituna välisoittona ja kengännauhabudjetilla kesken Vihreän säteen kuvausten. Hahmotuksen tiukkuus ja tietty "moraalinen" näkemys maailmasta hallitsevat kuitenkin tätäkin tarinaa maalaistytön ja kaupunkilaistytön kohtaamisista, seikkailuista, törmäyksistä uusiin ilmiöihin. Neljästä anekdoottimaisesta episodista rakentuu hengeltään yhtenäinen kokonaisuus, sarja muunnelmia vapauden ja välttämättömyyden, tunteiden ja älyn valintojen perusteemasta.
Samoista valinnoista on kysymys Neljän vuodenajan tarinoiden kahdessa ensimmäisessä elokuvassa, joiden yleiskaava näyttää löysästi sivuavan moraalisten tarinoiden asetelmaa: A on yhdessä B:n kanssa. kohtaa C:n houkutuksen, mutta pitää kiinni B:stä tai palaa tämän luokse. Uutta on keskitys perhetematiikkaan, isättömyyden tai äidittömyyden ongelmat. Kevättarina (1990) peilaa äitinsä menettäneen 20-vuotiaan tytön kaipuuta perheyhteyteen: hän vihaa isänsä naisystävää ja yrittää saada miehen kiinnostumaan uudesta ystävättärestään, filosofian opettajasta. Talvitarinan (1992) naispäähenkilö on tavannut suuren rakkautensa kesälomalla neljä vuotta aikaisemmin ja elättää heidän yhteistä lastaan yksinhuoltajana, kunnes mies löytää perheensä yhtä satumaisen onnen ja sattuman turvin kuin ero aikoinaan syntyi huonon onnen ja selittämättömän virhesuorituksen seurauksena.
Puu, pormestari ja mediateekki (1994) on tekijälle ja ajalle epätyypillisesti avoimen poliittinen tutkielma, jossa ekologiset ryhmät ja rahavalta lyövät kättä median avustuksella kariuttaen pikkukaupungin pormestarin kunnianhimoisen hankkeen. Didaktinen ja puolidokumentaarinen elokuva kantaa Rohmerin hienovaraisen kosketuksen ansiosta, tavassaan asettaa kysymykset siitä, miten mediat manipuloivat todellisuutta, missä kulkee raja oikeiston ja vasemmiston, maan ja kaupungin, ekologismin ja fasismin välillä.
Rohmerin toistaiseksi tuorein elokuva Pariisin kohtaamiset (1995) on eräänlainen triptyykki kolmesta lyhytelokuvasta, jotka näyttävät aivan itsenäisiltä mutta liittyvät toisiinsa teeman ja sen muunnelmien pinnanalaisin sitein. Tarinoissa on kysymys nuorten ihmisten tunteiden kasvatuksesta, rakastavaisten vaelluksesta läpi Pariisin puistojen, maalarin ja kahden erikoisen tytön kohtaamisesta. Cahiers du Cinéman mukaan kokonaisuus on "impressionistinen maalaus nykypäivän Pariisista" ja "tarjoaa kolme variaatiota ulkokuoren valheesta ja totuuden paradokseista".
Eilisestä A-Studion reportaasista Eero Heinäluoman puheenjohtajavaalikiertueelta sai vaikutelman, että Heinäluoma on vankka työväen aatteen mies.
Forssan julistuksessa ilmaistustun aatepohjan henki oli ilmassa väkevänä kun yleisö hyppäsi puheenjohtajakandidaatin puheen elähdyttämänä spontaanisti ylös ja alkoi laulaa vanhaa kaunista työväenlaulua.
Heinäluoma osaa ottaa yleisönsä. Hänestä SDP saa arvoisensa puheenjohtajan. Hän herättää toivoa, että suomalaisen työväenliikkeen alennustila on pian ohi.