Jeesuksen esimerkin kaksi ihmistä, fariseus ja publikaani edustivat
2000 vuotta sitten käytännössä toistensa vastakohtia.
Ihmisryhmänä fariseukset olivat arvostettuja uskonoppineita, jotka
keskittivät elämänsä tarkalle sääntöjen noudattamiselle ja
mahdollisimman puhtaalle elämälle. Publikaanit puolestaan olivat
halveksittuja ja kierona pidettyjä tullimiehiä tai veronkantajia – siis
Rooman miehittäjävallan edustajia, jotka paitsi edustivat riistäjää
myös ennen kaikkea vetivät härskisti välistä rahaa. Heitä pidettiin
epäluotettavina ja moraalittomina.
Olemme kuulleet tämän evankeliumin paikan niin monta kertaa,
että meillä on valmiiksi ennakkokäsitys siitä, kuka on kertomuksen
hyvä ja paha. Mutta pysähdytään hetkeksi.
Fariseus ei pelkästään pitänyt itseään muita ihmisiä parempana.
Hän myös ajan mittareilla mitattuna oli. Hän oli porukan
kirkasotsaisin kaveri. Hän oli vallitsevan moraalin noudattaja.
Tarkasti. Hän oli hurskas mies.
4
Hän nautti sekä ehdottomasta hyvyydestään että suhteellisesta
hyvyydestään – hän itse tiesi noudattavansa sääntöjä tarkasti, mutta
nautti vielä omasta tarkkuudestaan kun huomasi toisen ihmisen
epäonnistumisen – oma hyvyys tuntui vielä paremmalta kun sen
suhteutti publikaanin hyvyyden puutteeseen. Hän oli se, jolle
kesäpäivän jäätelö puistossa maistuu paremmalle kun samalla
katsoo jotain jolla sitä jäätelöä ei ole.
Kertomus kääntää Jeesuksen tyylillä roolit vastakkain. Jeesus ei
vastusta fariseuksen pyhyyttä vaan fariseuksen tekopyhyyttä.
Kultaisuus on ulkokultaisuutta. Kertomuksen fariseus ei tarvitse
Jumalaa, koska luulee olevansa Jumala itse.
Nöyryys on tälle maailmalle vierasta. Jumaluskon perusta on ajatus
siitä, että minä ihmisenä en tajua kaikkea, en pärjää kaikessa, en
osaa kaikkea ja siksi tarvitsen Jumalaa. Jotain joka on minun
ulkopuolella.
Varmin tapa etääntyä Jumalasta on uskonnollinen ylpeys – silloin
menee sekaisin se puhutaanko Jeesuksesta vai ollaanko jeesuksia.
Uskonnollisesti ylpeä ei tarvitse enää Jumalaa, koska on jo
valmiiksi niin pyhä.
http://www.teemulaajasalo.fi/tp/wp-content/uploads/2016/07/PDF-SAARNA-110813-Teemu-Laajasalo.pdf
2000 vuotta sitten käytännössä toistensa vastakohtia.
Ihmisryhmänä fariseukset olivat arvostettuja uskonoppineita, jotka
keskittivät elämänsä tarkalle sääntöjen noudattamiselle ja
mahdollisimman puhtaalle elämälle. Publikaanit puolestaan olivat
halveksittuja ja kierona pidettyjä tullimiehiä tai veronkantajia – siis
Rooman miehittäjävallan edustajia, jotka paitsi edustivat riistäjää
myös ennen kaikkea vetivät härskisti välistä rahaa. Heitä pidettiin
epäluotettavina ja moraalittomina.
Olemme kuulleet tämän evankeliumin paikan niin monta kertaa,
että meillä on valmiiksi ennakkokäsitys siitä, kuka on kertomuksen
hyvä ja paha. Mutta pysähdytään hetkeksi.
Fariseus ei pelkästään pitänyt itseään muita ihmisiä parempana.
Hän myös ajan mittareilla mitattuna oli. Hän oli porukan
kirkasotsaisin kaveri. Hän oli vallitsevan moraalin noudattaja.
Tarkasti. Hän oli hurskas mies.
4
Hän nautti sekä ehdottomasta hyvyydestään että suhteellisesta
hyvyydestään – hän itse tiesi noudattavansa sääntöjä tarkasti, mutta
nautti vielä omasta tarkkuudestaan kun huomasi toisen ihmisen
epäonnistumisen – oma hyvyys tuntui vielä paremmalta kun sen
suhteutti publikaanin hyvyyden puutteeseen. Hän oli se, jolle
kesäpäivän jäätelö puistossa maistuu paremmalle kun samalla
katsoo jotain jolla sitä jäätelöä ei ole.
Kertomus kääntää Jeesuksen tyylillä roolit vastakkain. Jeesus ei
vastusta fariseuksen pyhyyttä vaan fariseuksen tekopyhyyttä.
Kultaisuus on ulkokultaisuutta. Kertomuksen fariseus ei tarvitse
Jumalaa, koska luulee olevansa Jumala itse.
Nöyryys on tälle maailmalle vierasta. Jumaluskon perusta on ajatus
siitä, että minä ihmisenä en tajua kaikkea, en pärjää kaikessa, en
osaa kaikkea ja siksi tarvitsen Jumalaa. Jotain joka on minun
ulkopuolella.
Varmin tapa etääntyä Jumalasta on uskonnollinen ylpeys – silloin
menee sekaisin se puhutaanko Jeesuksesta vai ollaanko jeesuksia.
Uskonnollisesti ylpeä ei tarvitse enää Jumalaa, koska on jo
valmiiksi niin pyhä.
http://www.teemulaajasalo.fi/tp/wp-content/uploads/2016/07/PDF-SAARNA-110813-Teemu-Laajasalo.pdf
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kyllä tämänpäivän farisealaisuus istuu muotojumalisuudessa ja lujasti. Se vastaa aivan vastaavuutta, kuin tuon ajan farisealaisuus.
Mitä se on, löytyy tavallaan siitä kirjasta, eli tehtiin tyhjäksi Jumalan Sana, perinnäissäännöin ja ihmisopein ja siitä pidettiin kiinni kynsin ja hampain. Ja siinä oltiin puhdasotsaisia.
Näin voidaan tavallaan nähdä tämän Martin - hapateuskovaisuuden - joka kumpuaa Katoli- uskosta. Ja niistä tulevat perinnäissäännöt ovat IN tämän päivän kristillisyydessä.
On vain rohkeasti nähtävä Kirjoitusten kautta se, mikä on ja mitä on.
Mistä Martista sinä puhut?
wqqrqrr
ok---
oklll