Suomi kuitenkin halusi, että Yhdysvallat ryhtyy Itämeren alueen ensisijaiseksi rauhan takaajaksi. Käytännössä siitä sovittiinkin keväällä 1997, kun Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton ja Venäjän presidentti Boris Jeltsin neuvottelivat Helsingissä ja avasivat periaatteessa myös Baltialle Naton oven. Ahtisaari kertoi tuolloin Clintonille, ettei Suomi hae Naton jäseneksi, mutta Suomi ei halua kuitenkaan luiskahtaa tai tulla tuupatuksi Venäjän etupiirin. Doktriinin tätä osaa Suomi alkoi kutsua Nato-optioksi
Suomen doktriini perustui sotilaalliseen turvallisuusanalyysiin, joka on käytännössä yhä salainen. Iltalehden hallussa olevan, vuonna 1996 kirjoitetun analyysiversion mukaan Suomen tilanne oli unionijäsenyyden mukana muuttunut olennaisesti: Venäjä suhtautuu Suomeen vastapuolena konfliktissa, jossa osapuolina ovat Venäjä ja länsivallat.
Suomen valtakunnanrajalla on ensiarvoisen suuri sotilaallinen merkitys Venäjälle, turvallisuusanalyysi kertoi. Venäjän strategisesti korvaamattomat alueet ovat Suomen rajan tuntumassa, ennen muuta Kuolan ydinaseet. Pietarin teollisuus- ja väestökeskittymä ja sen myötä koko Itämeren suunta on Venäjälle elintärkeä poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen vaikutusalue, analyysi huomautti.
Näiden syiden vuoksi Venäjä ulottaa kriisitilanteissa ilmapuolustuksensa Suomen alueelle, analyysi sanoi.
Analyysin mukaan Baltian kriisi heijastuu nopeasti Suomeen jo pelkästään maantieteellisen läheisyyden vuoksi eli Suomeen saattaa kohdistua ennalta ehkäisevänä toimena Pietarin suojavyöhykkeen laajentaminen eli rajoitettuja sotilaallisia operaatioita myös Suomen alueella.
Analyysin mukaan Suomen sijainti Pietarin ja Kuolan sotilaallisten avainalueiden tuntumassa saattaa johtaa painostukseen Suomen irrottamiseksi lännen yhteydestä, sillä Venäjän sotilaallisena tavoitteena on varmistaa, että Suomen alueelta ei koidu sotilaallista uhkaa.
Puolustusverkostoon
Näillä nuoteilla Suomi pärjäsi ilman suuria ongelmia melkein 20 vuotta. Suomen iloksi ja helpotukseksi Yhdysvallat huoli lopulta myös Baltian maat Natoon.
Suomen kaikki hallitukset jatkoivat käytännössä samaa politiikkaa, jonka pääarkkitehteja olivat olleet Ahtisaari ja Lipponen. Muutos tuli vasta vuonna 2014 Venäjän miehitettyä Krimin ja ryhdyttyä sotimaan Itä-Ukrainassa.
Sotilaallisesta liittoutumisesta Sauli Niinistön Suomi ei uskalla vieläkään haaveilla, koska Nato pitää ovensa kiinni. Presidentti ja Juha Sipilän (kesk) hallitus ovat kuitenkin löytäneet Natolle korvikkeen. Meneillään on Suomen sotilaallinen uudelleensuuntautuminen, jossa tärkeää rooli näyttelee EU:n Lissabonin sopimuksen avunantovelvoite.
Suomi on mukana Itämeren alueen puolustusverkostossa, jossa ovat Yhdysvallat, Britannia, Ruotsi, Norja sekä Itämeren muut Natoon kuuluvat rantavaltiot kukin eri panostuksin.
Tämän atlanttisen verkoston johtovaltio on Yhdysvallat. Ruotsin punavihreä hallitus on pannut kaiken yhden kortin varaan ja tarrannut kaksin käsin Yhdysvaltain tarjoamaan sotilaalliseen tukeen. Yhdysvalloille Ruotsi on välttämätön liittolainen, koska ilman Ruotsin satamia, kenttiä ja muuta infrastruktuuria Baltiaa ei voi puolustaa.
Ruotsin poliittinen käänne on vertaansa vailla, sillä vielä vuonna 2010 Ruotsin sosiaalidemokraatit ja ympäristöpuolue vaativat vaalimanifestissaan Yhdysvaltoja luopumaan ydinaseistaan ja ulkomaisista tukikohdistaan.
Suomella on vahva armeija. Siksi emme ole samalla tavalla haavoittuva kuin Ruotsi, joka väistämättä joutuu mukauttamaan oman politiikkansa Washingtonin päämääriin. Lisäksi Suomi on tosissaan mukana EU:n puolustuspolitiikan ideoinnissa eli Suomella on periaatteessa muitakin vaihtoehtoja kuin Yhdysvallat.
Järjestelmä natisee
Ranskalaisten lempilapsi WEU eli Länsi-Euroopan unioni lakkautettiin viitisen vuotta sitten. Ruumis ei ole kunnolla kylmennyt, kun se jo pomppaa ylös haudastaan.
Syynä on se, että euroatlanttinen turvallisuusjärjestelmä natisee pahaenteisesti. Euroopan häiriköksi koettu Iso-Britannia eroaa Euroopan unionista. Englannin tärkein liittolainen Yhdysvallat on jo ennen Donald Trumpia varoittanut, ettei Euroopan pidä tuudittautua ikuisen amerikkalaisavun varaan.
Saksa ja komissio sen apulaisena lämmittelevät Naton rinnalle tai jopa sen tilalle mannereurooppalaista puolustusunionia.
Tärkein kysymys on, kuinka vahvan johtajaroolin rikas ja muut maat varjoonsa jättävä Saksa ottaa.
25 vuotta sitten Suomi taiteili kahdella tuolilla unionin jäsenyysneuvotteluissa. Sama toistuu nyt, mutta huomattavasti paljon pahemmassa paikassa eli kun Venäjä hakee revanssia.
Keskustelu Suomen valinnoista on asian vakavuuteen nähden jokseenkin olematonta, tavattoman pinnallista tai sotilaallisia ongelmia kiertävää.
Viimeksi perjantaina entinen pääministeri Anneli Jäätteenmäki (kesk) piti radiohaastattelussa Afrikan kuivuutta vaarallisempana ongelmana. Jäätteenmäki haluaisi jakaa kehitysapua ja rakentaa kaivoja, ei niinkään panostaa sotaväkeen.
Suomen doktriini perustui sotilaalliseen turvallisuusanalyysiin, joka on käytännössä yhä salainen. Iltalehden hallussa olevan, vuonna 1996 kirjoitetun analyysiversion mukaan Suomen tilanne oli unionijäsenyyden mukana muuttunut olennaisesti: Venäjä suhtautuu Suomeen vastapuolena konfliktissa, jossa osapuolina ovat Venäjä ja länsivallat.
Suomen valtakunnanrajalla on ensiarvoisen suuri sotilaallinen merkitys Venäjälle, turvallisuusanalyysi kertoi. Venäjän strategisesti korvaamattomat alueet ovat Suomen rajan tuntumassa, ennen muuta Kuolan ydinaseet. Pietarin teollisuus- ja väestökeskittymä ja sen myötä koko Itämeren suunta on Venäjälle elintärkeä poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen vaikutusalue, analyysi huomautti.
Näiden syiden vuoksi Venäjä ulottaa kriisitilanteissa ilmapuolustuksensa Suomen alueelle, analyysi sanoi.
Analyysin mukaan Baltian kriisi heijastuu nopeasti Suomeen jo pelkästään maantieteellisen läheisyyden vuoksi eli Suomeen saattaa kohdistua ennalta ehkäisevänä toimena Pietarin suojavyöhykkeen laajentaminen eli rajoitettuja sotilaallisia operaatioita myös Suomen alueella.
Analyysin mukaan Suomen sijainti Pietarin ja Kuolan sotilaallisten avainalueiden tuntumassa saattaa johtaa painostukseen Suomen irrottamiseksi lännen yhteydestä, sillä Venäjän sotilaallisena tavoitteena on varmistaa, että Suomen alueelta ei koidu sotilaallista uhkaa.
Puolustusverkostoon
Näillä nuoteilla Suomi pärjäsi ilman suuria ongelmia melkein 20 vuotta. Suomen iloksi ja helpotukseksi Yhdysvallat huoli lopulta myös Baltian maat Natoon.
Suomen kaikki hallitukset jatkoivat käytännössä samaa politiikkaa, jonka pääarkkitehteja olivat olleet Ahtisaari ja Lipponen. Muutos tuli vasta vuonna 2014 Venäjän miehitettyä Krimin ja ryhdyttyä sotimaan Itä-Ukrainassa.
Sotilaallisesta liittoutumisesta Sauli Niinistön Suomi ei uskalla vieläkään haaveilla, koska Nato pitää ovensa kiinni. Presidentti ja Juha Sipilän (kesk) hallitus ovat kuitenkin löytäneet Natolle korvikkeen. Meneillään on Suomen sotilaallinen uudelleensuuntautuminen, jossa tärkeää rooli näyttelee EU:n Lissabonin sopimuksen avunantovelvoite.
Suomi on mukana Itämeren alueen puolustusverkostossa, jossa ovat Yhdysvallat, Britannia, Ruotsi, Norja sekä Itämeren muut Natoon kuuluvat rantavaltiot kukin eri panostuksin.
Tämän atlanttisen verkoston johtovaltio on Yhdysvallat. Ruotsin punavihreä hallitus on pannut kaiken yhden kortin varaan ja tarrannut kaksin käsin Yhdysvaltain tarjoamaan sotilaalliseen tukeen. Yhdysvalloille Ruotsi on välttämätön liittolainen, koska ilman Ruotsin satamia, kenttiä ja muuta infrastruktuuria Baltiaa ei voi puolustaa.
Ruotsin poliittinen käänne on vertaansa vailla, sillä vielä vuonna 2010 Ruotsin sosiaalidemokraatit ja ympäristöpuolue vaativat vaalimanifestissaan Yhdysvaltoja luopumaan ydinaseistaan ja ulkomaisista tukikohdistaan.
Suomella on vahva armeija. Siksi emme ole samalla tavalla haavoittuva kuin Ruotsi, joka väistämättä joutuu mukauttamaan oman politiikkansa Washingtonin päämääriin. Lisäksi Suomi on tosissaan mukana EU:n puolustuspolitiikan ideoinnissa eli Suomella on periaatteessa muitakin vaihtoehtoja kuin Yhdysvallat.
Järjestelmä natisee
Ranskalaisten lempilapsi WEU eli Länsi-Euroopan unioni lakkautettiin viitisen vuotta sitten. Ruumis ei ole kunnolla kylmennyt, kun se jo pomppaa ylös haudastaan.
Syynä on se, että euroatlanttinen turvallisuusjärjestelmä natisee pahaenteisesti. Euroopan häiriköksi koettu Iso-Britannia eroaa Euroopan unionista. Englannin tärkein liittolainen Yhdysvallat on jo ennen Donald Trumpia varoittanut, ettei Euroopan pidä tuudittautua ikuisen amerikkalaisavun varaan.
Saksa ja komissio sen apulaisena lämmittelevät Naton rinnalle tai jopa sen tilalle mannereurooppalaista puolustusunionia.
Tärkein kysymys on, kuinka vahvan johtajaroolin rikas ja muut maat varjoonsa jättävä Saksa ottaa.
25 vuotta sitten Suomi taiteili kahdella tuolilla unionin jäsenyysneuvotteluissa. Sama toistuu nyt, mutta huomattavasti paljon pahemmassa paikassa eli kun Venäjä hakee revanssia.
Keskustelu Suomen valinnoista on asian vakavuuteen nähden jokseenkin olematonta, tavattoman pinnallista tai sotilaallisia ongelmia kiertävää.
Viimeksi perjantaina entinen pääministeri Anneli Jäätteenmäki (kesk) piti radiohaastattelussa Afrikan kuivuutta vaarallisempana ongelmana. Jäätteenmäki haluaisi jakaa kehitysapua ja rakentaa kaivoja, ei niinkään panostaa sotaväkeen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jatkuu...Viimeksi perjantaina entinen pääministeri Anneli Jäätteenmäki (kesk) piti radiohaastattelussa Afrikan kuivuutta vaarallisempana ongelmana. Jäätteenmäki haluaisi jakaa kehitysapua ja rakentaa kaivoja, ei niinkään panostaa sotaväkeen.
Amerikkalaisvalmisteiset aseet ja Itämeren sotilaallinen puolustusverkosto sitovat Suomea atlanttiseen järjestelmään, joka on Yhdysvaltain suojeluksessa. Likeiset poliittiset siteet ja talouden verkostot taas vetävät Suomea mannereurooppalaiseen puolustusunioniin, jonka johtovaltioksi vääjäämättä nousee Saksa. Samalla Yhdysvaltain ja Saksan poliittiset kiistat syvenevät kaiken aikaa.
Ilman omaa ydinasetta mannereurooppalaisen puolustusunionin sotilaallinen pelote ei kuitenkaan ole uskottava. Saksassa onkin availtu keskustelua Euroopan ydinaseesta. Ranskalla on rahat loppu kansallisen ydinpelotteensa kehittämiseen. Saksalla ei ole omaa ydinasetta, mutta sillä on rahaa.
Jos Suomi valitsee eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän, ennen pitkää joudumme vastaamaan kysymykseen: Kuinka paljon Suomi haluaa maksaa Euroopan ydinpommista?