Eräs uskova mies todisti että oli ennen armeijaan menoaan kihlannut tyttöystävänsä, koska pelkäsi että muuten joku toinen ehtii napata tytön sillä aikaa kun hän on armeijassa.
Nyt jotkut uskovat naiset sitten nyyhkivät että onpa romanttista. No, onhan se!
Itse tässä kyselen Herran ja oman sydämeni edessä olemmeko tarkoitetut yhteen, minä ja nainen jota rakastan?
Tiedän että tuo "tarkoitetut yhteen" kuulostaa vähän vanhanaikaiselta nykypäivän uskovan mielestä? Tai ehkä se kuulostaa sitoutumisen pelolta. Kun ei uskalla itse tehdä ratkaisuja, heittää kaiken vastuun "Jumalalle"? Eli että jos avioliitto ei sitten sujukaan, siitä voi syyttää Jumalaa?
Kuitenkin on monia asioita jotka vaikuttavat tähän. Pettymykset ja haavat aiemmista suhteista, joissa on huomannut että naisen rakkaus, joka vaatii sitoutumista, onkin usein vain tunnetta, ja sitten kun naisen tunne syttyykin toiseen mieheen, silloin nainen unohtaa aiemman miehensä ja alkaa vaatia sitoutumista tuolta uudelta?
Oksettavaa.
Mielestäni sitoutuminen tarkoittaa todellakin SITOUTUMISTA. Rakkaus ei ole pelkästään tunnetta, rakastumista, vaan myöskin asennetta, rakastamista.
Jos hän jota rakastan, ehkä olisi onnellisempi jonkun toisen kuin minun kanssa, silloin "surullisena, mutta hänen onnestaan iloiten" luovutan hänet tuolle toiselle. Nyt se on vielä mahdollista kun vasta seurustelemme. Mutta avioliitossa en enää voi sitä tehdä, koska silloin olen jo sitonut tuon toisen itseeni - ja näin ollen vienyt häneltä mahdollisuuden tulla onnelliseksi sen ihmisen kanssa, joka olisi ollut hänelle sopivampi?
Tietenkään en voi väkisin ketään pitää. Ja jos puoliso tahtoo jättää, antaa sitten mennä - enkä koskaan ole syyttänyt Jumalaa siitä että ensimmäinen vaimoni lähti. Onneksi sentään jätti minulle ihanan pojan.
Avioeron tapahtuessa olin parikymppinen ja poika oli kaksivuotias. Siitä on nyt viisitoista vuotta ja ne ovat olleet rikkaita vuosia Herran seurassa.
* * *
Jumalan armo on ihmeellinen ja monien vaikeuksien kautta olen kasvanut luottamaan Hänen apuunsa. Olen todella saanut nähdä että Jeesus on mukana omiensa elämässä - erityisesti silloin, kun Hänet pitää ensimmäisellä sijalla.
- Miksi Jeesus pitää olla ykkösenä? Siksikö että Jumala on vaativa, mustasukkainen despootti?
Ei tietenkään ole. Vaan rakkauden tähden. On luonnotonta jos maailmankaikkeuden Luoja ja Lunastajamme ei ole meillä ensisijaisena. Hän haluaa vuodattaa siunauksia elämäämme, mutta se voi tapahtua vain yhteyden kautta:
Kuinka oksa voi kokea puussapysmisen siunauksen ja tuottaa hedelmää yltäkylläisen elämän sisäisessä rikkaudessa - jos se vielä tavoittelee sisäisen elämän ravintoa jostain puun ulkopuolelta, ja varjelee lihallisen minän "autonomiaa" alamaisena mieluummin omalle mielikuvitukselleen ja oikuilleen kuin Herralle?
Kuka sellaisen uskovan elämässä oikeasti on Herra ja voiko hän vapautuneesti sanoa:
Olen antanut elämäni Jeesukselle?
Sellainen joka on annettu Jeesukselle, ei enää ole oman minän omistuksessa. Siksi meidän tulee elää omistajamme kunniaksi.
Kun luovutamme itsemme ehyesti Jeesukselle, myös Hän luovuttaa itsensä (ja kaikki taivaan aarteet Hänessä) ehyesti meille.
Muussa tapauksessa uskovan elämän Herra (ainakin käytännön tasolla) on oma minä. Ja eikö kristillisyys ole juuri käytännön elämää - muuten se on uskonnollinen teoria.
LUOTAN JUMALAN HYVÄÄN JOHDATUKSEEN. Luotan siihen vielä sittenkin kun ihminen on tehnyt vääriä ratkaisuja, enkä voi syyttää minun tai jonkun toisen töppäyksistä Herraa.
Uskossaoleminen on olemista prosessissa jossa joka päivä voi oppia jotain.
Joskus jopa kantapään kautta.
* * *
Siis:
pitäisikö minun nyt avioitua hänen kanssaan jota rakastan, koska pelkään että muuten joku toinen ehtii "napata" hänet ensin?
Se saattaa kuulostaa romanttiselta, mutta olisiko se oikeasti rakkauden mukaista toimintaa.
Minulla on sisimmässäni haavoja jotka minun täytyy kohdata, ehkä on sitoutumisen pelkoa joka minun täytyy nähdä ja myöntää myös - mutta jos toinen ei anna minulle mahdollisuutta rauhassa käydä haavojani ja pelkojani läpi ja sitten tehdä ratkaisua, sellaista jonka koen oikeaksi, onko se rakkautta hänen puoleltaan?
Kun hän rakkauteen vedoten väheksyy minun haavojani ja väittää etten rakasta, koska en jo tee ratkaisua ja sitoudu?
No, tietenkin hänellä on omat haavansa ja pettymykset aiemmista suhteista myös, joten hän kokee hylkäämisenä sen että tahdon rauhassa olla tämän asian kanssa Herran edessä.
Tällaista se on kun ihmiset rikkoo itsensä maailmassa ja vetoaa "rakkauteen" tehdessään syntiä!
Mitä mieltä olette?
* * *
Tänään naisystäväni sanoi että todennäköisesti hän muuttaa toiselle paikkakunnalle koska en ole vieläkään ( puolentoista vuoden seurustelun jälkeen ) tehnyt ratkaisua. Sanoin että siitä vaan, minä jään sitten odottamaan ja katson mitä meille tapahtuu, koska ei välimatka ole minulle mikään rakkauden este, jos rakkautemme on todellista. Silloin hän alkoi itkemään etten muka rakasta häntä, kun antaisin hänen noin vaan mennä!
Ajattelin lähettää hänelle tekstiviestin, mutta kirjoitan sen nyt tähän:
>
Jos en voi luottaa sun ratkaisuihin ja että oot Jumalan
kämmenellä niissä tilanteissa mihin Hän johtaa, kuinka voisin luottaa sun
ratkaisuihin näissä tilanteissa täällä?
Ja eikö se oo epäluottamusta toista kohtaan jos menee kiireesti kihloihin
SEN TAKIA ettei kukaan toinen ehdi ensin?
EI KIITOS!
OLET LIIAN ARVOKAS SIIHEN!
Jos en luota HERRAN JOHDATUKSEEN ja SINUUN nyt, kuinka voisin luottaa
sitten avioliitossa?
Sekö sun mielestä ois sun arvokkaana pitämistä? Että kihlaisin sinut
pelon tähden?
>
* * *
Kommentteja! :)
Tulkoon vielä sanotuksi että tärkein kysymys sydämelläni on, olisinko vapaampi palvelemaan Herraa yksin vai avioliitossa?
Ja tähän taas vaikuttaa tietoisuus kutsumuksesta ja se palvelutehtävä joka Herralta on.
Mutta kun seurustelumme aikana on käynyt useita kertoja niin, että olen asettanut omat ja toisen tunteet Herran edelle ja ollut tottelematon, sen seurauksena kutsumustietoisuus ja näky on mennyt.
Jotta voisin tehdä päätöksiä kihlauksen ja avioliiton suhteen, minun täytyy ensin saada suhteeni Herran kanssa kuntoon ja kokea että Hän todella on minulle tärkein ja että pystyn avioliitossakin toteuttamaan kutsumustani. Mutta koska meidän tilanne on nyt tämä että minun on vaikea kuunnella Herraa, koska kuuntelen helpommin häntä ja sitten mun omat haavat ja alemmuudentunto aiheuttaa sen että menen ihan lukkoon, tämän vuoksi tarvitsen aikaa rauhassa kohdata Herraa, omaa sisintäni ja tarpeitani.
Mutta hän kokee tämän hylkäämisenä! Vaatii, uhkaa ja nimittelee! Ja käyttää "rakkautta" aseena minua vastaan: jos rakastaisin niin haluaisin kyllä olla hänen kanssaan jne.
Totta kai haluan olla hänen kanssa, ei nyt olekaan kysymys minun haluista vaan siitä, että mun täytyy päästä kokemaan että kykenen etsimään Herraa ja voin löytää rauhan.
Mutta hänen mielestä asia on näin yksinkertainen:
Jos otan etäisyyttä pohtiakseni näitä asioita, se tarkoittaa etten halua olla hänen kanssa enkä rakasta.
Jossain vaiheessa pyysin KAHTA VIIKKOA ollakseni näiden asioiden kanssa rauhassa Jumalan alttarilla, siinä vaiheessa minulla vielä oli toimiva rukousyhteys Jumalaan. Tietysti minun miehenä olisi kuulunut pitää tuosta kahdesta viikosta kiinni hänen mielipiteistä huolimatta, joten turha minun on ruikuttaa. Asia nyt kuitenkin on niin että tuskin mikään kaksi viikkoa enää riittää, sillä ensin minun on löydettävä Jeesus uudelleen elämäni Herraksi, ennenkuin voin näitä asioita Hänen edessään avoimesti edes kysellä.
* * *
Toisaalta hän siis VAATII minulta rakkautta, eikä kuitenkaan kykene USKOMAAN että rakastan.
Minulle rakkaus merkitsee sitä että antaa tilaa ja aikaa toiselle ja on valmis vaikka luopumaan hänestä, jos se on hänen (ja/tai Jumalan palvelemisen) kannalta parempi, mutta hänelle rakkaus merkitsee sitä että minun tulisi asettaa hänen hetkelliset tunteet ja halut kaiken muun edelle?
Alan tässä tulla siihen johtopäätökseen, että meidän seurustelun täytyy loppua - ?
Ei sen tähden etten rakastaisi, vaan päinvastoin:
koska rakkaus on minulle liian arvokas asia.
Se on niin arvokas asia että sen tähden ei koskaa saa olla valmis menettämään vapauttaan Herrassa!
Sillä jos tuon vapauden on valmis menettämään rakkauden tähden, silloin rakkaus tulee epäjumalaksi ja menettää arvonsa ja kauneutensa.
Mieluummin eroan hänestä ja säilytän rakkauden kauneuden! Kuin että teen ratkaisuja menettämisen pelon tähden ja annan toisen vaatimusten sitoa itseni, jolloin rakkaudesta tulee pelkkä peliväline.
Mielestäni vain kaksi erillistä yksilöä, joilla on vapaus olla oma itsensä, voi oikeasti sitoutua toisiinsa.
Jos selkeästi sydämessäni kokisin että meidät on "tarkoitettu" yhteen eli että Jumalan puolelta ei siihen ole mitään esteitä, niin olisin valmis tuon ratkaisun tekemään omista haavoistani, kutsumukseni epäselvyydestä ja hänen vaativasta asenteesta huolimatta, ja luottaen että Herra meitä monin tavoin vajavaisia ja rikkinäisiä sitten kyllä hoitaa, mutta nyt en voi sitä tehdä.
Kyselen, johtuuko epävarmuuteni eli se etten voi sydämessäni olla täysin varma ja etten uskalla ottaa sitä askelta:
1) Jumalan puolelta (ja jos näin on, siihenkin voi olla useita syitä, esimerkiksi se että minun täytyy nyt saada kohdata Herraa ja omaa sisintäni, jonka jälkeen Hän avaa kyllä tämänkin. tai sitten syynä voi olla, että Hänellä on aivan muu suunnitelma meihin nähden ja että avioliittomme olisi sen suunnitelman este.)
2) pelkästään omista haavoistani ja sitoutumisen pelosta.
Toivon että tämä herättäisi asiallista keskustelua aiheesta kiinnostuneiden kesken, uskontoon tai uskonnottomuuteen katsomatta. Kritiikkikin on tervetullutta - mutta asiallista keskustelua, please, alatyyliset kommentit pyydän jättämään pois.
* * *
HONEY. Jos näet tämän, kirjoita sinäkin jotain?
Tästä tuli nimittäin melko yksipuolinen kirjoitus. Tiedän toki että minussa on monia vikoja jotka eivät tässä tulleet esiin, paitsi ehkä rivien välistä.
Jos suhteemme nyt on loppu, jääpä sitten ainakin mielenkiintoinen keskustelu - kaiken tämän päätteeksi -
Nyt jotkut uskovat naiset sitten nyyhkivät että onpa romanttista. No, onhan se!
Itse tässä kyselen Herran ja oman sydämeni edessä olemmeko tarkoitetut yhteen, minä ja nainen jota rakastan?
Tiedän että tuo "tarkoitetut yhteen" kuulostaa vähän vanhanaikaiselta nykypäivän uskovan mielestä? Tai ehkä se kuulostaa sitoutumisen pelolta. Kun ei uskalla itse tehdä ratkaisuja, heittää kaiken vastuun "Jumalalle"? Eli että jos avioliitto ei sitten sujukaan, siitä voi syyttää Jumalaa?
Kuitenkin on monia asioita jotka vaikuttavat tähän. Pettymykset ja haavat aiemmista suhteista, joissa on huomannut että naisen rakkaus, joka vaatii sitoutumista, onkin usein vain tunnetta, ja sitten kun naisen tunne syttyykin toiseen mieheen, silloin nainen unohtaa aiemman miehensä ja alkaa vaatia sitoutumista tuolta uudelta?
Oksettavaa.
Mielestäni sitoutuminen tarkoittaa todellakin SITOUTUMISTA. Rakkaus ei ole pelkästään tunnetta, rakastumista, vaan myöskin asennetta, rakastamista.
Jos hän jota rakastan, ehkä olisi onnellisempi jonkun toisen kuin minun kanssa, silloin "surullisena, mutta hänen onnestaan iloiten" luovutan hänet tuolle toiselle. Nyt se on vielä mahdollista kun vasta seurustelemme. Mutta avioliitossa en enää voi sitä tehdä, koska silloin olen jo sitonut tuon toisen itseeni - ja näin ollen vienyt häneltä mahdollisuuden tulla onnelliseksi sen ihmisen kanssa, joka olisi ollut hänelle sopivampi?
Tietenkään en voi väkisin ketään pitää. Ja jos puoliso tahtoo jättää, antaa sitten mennä - enkä koskaan ole syyttänyt Jumalaa siitä että ensimmäinen vaimoni lähti. Onneksi sentään jätti minulle ihanan pojan.
Avioeron tapahtuessa olin parikymppinen ja poika oli kaksivuotias. Siitä on nyt viisitoista vuotta ja ne ovat olleet rikkaita vuosia Herran seurassa.
* * *
Jumalan armo on ihmeellinen ja monien vaikeuksien kautta olen kasvanut luottamaan Hänen apuunsa. Olen todella saanut nähdä että Jeesus on mukana omiensa elämässä - erityisesti silloin, kun Hänet pitää ensimmäisellä sijalla.
- Miksi Jeesus pitää olla ykkösenä? Siksikö että Jumala on vaativa, mustasukkainen despootti?
Ei tietenkään ole. Vaan rakkauden tähden. On luonnotonta jos maailmankaikkeuden Luoja ja Lunastajamme ei ole meillä ensisijaisena. Hän haluaa vuodattaa siunauksia elämäämme, mutta se voi tapahtua vain yhteyden kautta:
Kuinka oksa voi kokea puussapysmisen siunauksen ja tuottaa hedelmää yltäkylläisen elämän sisäisessä rikkaudessa - jos se vielä tavoittelee sisäisen elämän ravintoa jostain puun ulkopuolelta, ja varjelee lihallisen minän "autonomiaa" alamaisena mieluummin omalle mielikuvitukselleen ja oikuilleen kuin Herralle?
Kuka sellaisen uskovan elämässä oikeasti on Herra ja voiko hän vapautuneesti sanoa:
Olen antanut elämäni Jeesukselle?
Sellainen joka on annettu Jeesukselle, ei enää ole oman minän omistuksessa. Siksi meidän tulee elää omistajamme kunniaksi.
Kun luovutamme itsemme ehyesti Jeesukselle, myös Hän luovuttaa itsensä (ja kaikki taivaan aarteet Hänessä) ehyesti meille.
Muussa tapauksessa uskovan elämän Herra (ainakin käytännön tasolla) on oma minä. Ja eikö kristillisyys ole juuri käytännön elämää - muuten se on uskonnollinen teoria.
LUOTAN JUMALAN HYVÄÄN JOHDATUKSEEN. Luotan siihen vielä sittenkin kun ihminen on tehnyt vääriä ratkaisuja, enkä voi syyttää minun tai jonkun toisen töppäyksistä Herraa.
Uskossaoleminen on olemista prosessissa jossa joka päivä voi oppia jotain.
Joskus jopa kantapään kautta.
* * *
Siis:
pitäisikö minun nyt avioitua hänen kanssaan jota rakastan, koska pelkään että muuten joku toinen ehtii "napata" hänet ensin?
Se saattaa kuulostaa romanttiselta, mutta olisiko se oikeasti rakkauden mukaista toimintaa.
Minulla on sisimmässäni haavoja jotka minun täytyy kohdata, ehkä on sitoutumisen pelkoa joka minun täytyy nähdä ja myöntää myös - mutta jos toinen ei anna minulle mahdollisuutta rauhassa käydä haavojani ja pelkojani läpi ja sitten tehdä ratkaisua, sellaista jonka koen oikeaksi, onko se rakkautta hänen puoleltaan?
Kun hän rakkauteen vedoten väheksyy minun haavojani ja väittää etten rakasta, koska en jo tee ratkaisua ja sitoudu?
No, tietenkin hänellä on omat haavansa ja pettymykset aiemmista suhteista myös, joten hän kokee hylkäämisenä sen että tahdon rauhassa olla tämän asian kanssa Herran edessä.
Tällaista se on kun ihmiset rikkoo itsensä maailmassa ja vetoaa "rakkauteen" tehdessään syntiä!
Mitä mieltä olette?
* * *
Tänään naisystäväni sanoi että todennäköisesti hän muuttaa toiselle paikkakunnalle koska en ole vieläkään ( puolentoista vuoden seurustelun jälkeen ) tehnyt ratkaisua. Sanoin että siitä vaan, minä jään sitten odottamaan ja katson mitä meille tapahtuu, koska ei välimatka ole minulle mikään rakkauden este, jos rakkautemme on todellista. Silloin hän alkoi itkemään etten muka rakasta häntä, kun antaisin hänen noin vaan mennä!
Ajattelin lähettää hänelle tekstiviestin, mutta kirjoitan sen nyt tähän:
>
Jos en voi luottaa sun ratkaisuihin ja että oot Jumalan
kämmenellä niissä tilanteissa mihin Hän johtaa, kuinka voisin luottaa sun
ratkaisuihin näissä tilanteissa täällä?
Ja eikö se oo epäluottamusta toista kohtaan jos menee kiireesti kihloihin
SEN TAKIA ettei kukaan toinen ehdi ensin?
EI KIITOS!
OLET LIIAN ARVOKAS SIIHEN!
Jos en luota HERRAN JOHDATUKSEEN ja SINUUN nyt, kuinka voisin luottaa
sitten avioliitossa?
Sekö sun mielestä ois sun arvokkaana pitämistä? Että kihlaisin sinut
pelon tähden?
>
* * *
Kommentteja! :)
Tulkoon vielä sanotuksi että tärkein kysymys sydämelläni on, olisinko vapaampi palvelemaan Herraa yksin vai avioliitossa?
Ja tähän taas vaikuttaa tietoisuus kutsumuksesta ja se palvelutehtävä joka Herralta on.
Mutta kun seurustelumme aikana on käynyt useita kertoja niin, että olen asettanut omat ja toisen tunteet Herran edelle ja ollut tottelematon, sen seurauksena kutsumustietoisuus ja näky on mennyt.
Jotta voisin tehdä päätöksiä kihlauksen ja avioliiton suhteen, minun täytyy ensin saada suhteeni Herran kanssa kuntoon ja kokea että Hän todella on minulle tärkein ja että pystyn avioliitossakin toteuttamaan kutsumustani. Mutta koska meidän tilanne on nyt tämä että minun on vaikea kuunnella Herraa, koska kuuntelen helpommin häntä ja sitten mun omat haavat ja alemmuudentunto aiheuttaa sen että menen ihan lukkoon, tämän vuoksi tarvitsen aikaa rauhassa kohdata Herraa, omaa sisintäni ja tarpeitani.
Mutta hän kokee tämän hylkäämisenä! Vaatii, uhkaa ja nimittelee! Ja käyttää "rakkautta" aseena minua vastaan: jos rakastaisin niin haluaisin kyllä olla hänen kanssaan jne.
Totta kai haluan olla hänen kanssa, ei nyt olekaan kysymys minun haluista vaan siitä, että mun täytyy päästä kokemaan että kykenen etsimään Herraa ja voin löytää rauhan.
Mutta hänen mielestä asia on näin yksinkertainen:
Jos otan etäisyyttä pohtiakseni näitä asioita, se tarkoittaa etten halua olla hänen kanssa enkä rakasta.
Jossain vaiheessa pyysin KAHTA VIIKKOA ollakseni näiden asioiden kanssa rauhassa Jumalan alttarilla, siinä vaiheessa minulla vielä oli toimiva rukousyhteys Jumalaan. Tietysti minun miehenä olisi kuulunut pitää tuosta kahdesta viikosta kiinni hänen mielipiteistä huolimatta, joten turha minun on ruikuttaa. Asia nyt kuitenkin on niin että tuskin mikään kaksi viikkoa enää riittää, sillä ensin minun on löydettävä Jeesus uudelleen elämäni Herraksi, ennenkuin voin näitä asioita Hänen edessään avoimesti edes kysellä.
* * *
Toisaalta hän siis VAATII minulta rakkautta, eikä kuitenkaan kykene USKOMAAN että rakastan.
Minulle rakkaus merkitsee sitä että antaa tilaa ja aikaa toiselle ja on valmis vaikka luopumaan hänestä, jos se on hänen (ja/tai Jumalan palvelemisen) kannalta parempi, mutta hänelle rakkaus merkitsee sitä että minun tulisi asettaa hänen hetkelliset tunteet ja halut kaiken muun edelle?
Alan tässä tulla siihen johtopäätökseen, että meidän seurustelun täytyy loppua - ?
Ei sen tähden etten rakastaisi, vaan päinvastoin:
koska rakkaus on minulle liian arvokas asia.
Se on niin arvokas asia että sen tähden ei koskaa saa olla valmis menettämään vapauttaan Herrassa!
Sillä jos tuon vapauden on valmis menettämään rakkauden tähden, silloin rakkaus tulee epäjumalaksi ja menettää arvonsa ja kauneutensa.
Mieluummin eroan hänestä ja säilytän rakkauden kauneuden! Kuin että teen ratkaisuja menettämisen pelon tähden ja annan toisen vaatimusten sitoa itseni, jolloin rakkaudesta tulee pelkkä peliväline.
Mielestäni vain kaksi erillistä yksilöä, joilla on vapaus olla oma itsensä, voi oikeasti sitoutua toisiinsa.
Jos selkeästi sydämessäni kokisin että meidät on "tarkoitettu" yhteen eli että Jumalan puolelta ei siihen ole mitään esteitä, niin olisin valmis tuon ratkaisun tekemään omista haavoistani, kutsumukseni epäselvyydestä ja hänen vaativasta asenteesta huolimatta, ja luottaen että Herra meitä monin tavoin vajavaisia ja rikkinäisiä sitten kyllä hoitaa, mutta nyt en voi sitä tehdä.
Kyselen, johtuuko epävarmuuteni eli se etten voi sydämessäni olla täysin varma ja etten uskalla ottaa sitä askelta:
1) Jumalan puolelta (ja jos näin on, siihenkin voi olla useita syitä, esimerkiksi se että minun täytyy nyt saada kohdata Herraa ja omaa sisintäni, jonka jälkeen Hän avaa kyllä tämänkin. tai sitten syynä voi olla, että Hänellä on aivan muu suunnitelma meihin nähden ja että avioliittomme olisi sen suunnitelman este.)
2) pelkästään omista haavoistani ja sitoutumisen pelosta.
Toivon että tämä herättäisi asiallista keskustelua aiheesta kiinnostuneiden kesken, uskontoon tai uskonnottomuuteen katsomatta. Kritiikkikin on tervetullutta - mutta asiallista keskustelua, please, alatyyliset kommentit pyydän jättämään pois.
* * *
HONEY. Jos näet tämän, kirjoita sinäkin jotain?
Tästä tuli nimittäin melko yksipuolinen kirjoitus. Tiedän toki että minussa on monia vikoja jotka eivät tässä tulleet esiin, paitsi ehkä rivien välistä.
Jos suhteemme nyt on loppu, jääpä sitten ainakin mielenkiintoinen keskustelu - kaiken tämän päätteeksi -
Vastaukset 4
Vanhimmat
"Mitä mieltä olette?"
Yksinkertainen kysymys: Haluatko elää sen naisen kanssa? Kaksi vaihtoehtoa:
1. Juu -> rupea elämään
2. Ei -> anna sen mennä menojaan
Noin pitkästä jahkailusta päätellen vastaus kyllä näyttäisi olevan jälkimmäinen. Mutta itsepähän päätät.
"Minulle rakkaus merkitsee sitä että antaa tilaa ja aikaa toiselle ja on valmis vaikka luopumaan hänestä, jos se on hänen (ja/tai Jumalan palvelemisen) kannalta parempi, mutta hänelle rakkaus merkitsee sitä että minun tulisi asettaa hänen hetkelliset tunteet ja halut kaiken muun edelle?"
Jos sanot naiselle että "odottelehan nyt ensin että järkkään juttuni Jeesuksen kanssa, niin katsotaan sitten sitä rakastamisasiaa", niin ennuste on huono, todellakin. Ja jos sitten saat järkätyksi ja sanot että "ok, nyt on asiat kunnossa mutta voi olla että joudun luopumaan sinusta Jumalan palvelemisen takia", niin arvaa kaksi kertaa lähteekö se sinun kelkkaasi?
Tätä minä odotinkin. Keskustelua ja erilaisia vastauksia.
En pyydä ohjeita omaan tilanteeseeni niinkään itseni tähden, vaikka mielelläni kyllä kuuntelen kommentteja ja tämäkin oli ihan miettimisen arvoinen joten kiitos siitä, pääasiallinen tarkoitukseni oli herättää keskustelua.
Haluan kuitenkin vastata tuohon
> Jos sanot naiselle että "odottelehan nyt ensin että järkkään juttuni Jeesuksen kanssa, niin katsotaan sitten sitä rakastamisasiaa", niin ennuste on huono, todellakin. <
Ei siinä rakastamisasiassa mitään katsomista ole.(?)
Kyllä minä tiedän että rakastan. Minulle se merkitsee sitä että haluaisin elää elämääni hänen kanssaan ja jakaa arkipäiväni hänen kanssaan. Mutta en hinnalla millä hyvänsä.
Jos laittaisin tämän "rakastamisasian" eli meidän henkilökohtaiset halut ja tunteet ensimmäiselle sijalle, tyyliin "odottelehan nyt Jeesus että ensin järkkään juttuni tämän naisen kanssa, katsotaan sitten sen jälkeen hengellistä elämää ja sinun palvelemista", niin sanoisin, omaa itseäni sen verran tuntien, että sitten ennuste on varsin huono...
Uskoa eli henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen voi tietysti elää monella tavalla, koska olemme yksilöinä ja kokemuksiltamme erilaisia, enkä sano että minun tapani olisi ainoa oikea, mutta se on oikea minulle.
Henkilökohtainen kysymys:
- Oletko itse uskossa?
* * *
Ja eikö meidän uskovien suurin ja hartain toive ihmissuhteissamme ole että lähimmäisemme asettaisi Jeesuksen ensimmäiselle sijalle, meidät vasta toiselle?
Kokemukseni seurakuntaelämästä ja ihmissuhteista on että siellä missä Jeesus oikeasti on ykkösenä, myös ihmissuhteet sujuvat paremmin, koska siellä ihmiset joutuu tunnustamaan ensisijaisesti omia virheitään eikä voi jäädä itse kaikessa onnistuneina ylhäältä käsin mestaroimaan toisten elämää.
Jumalan armon kautta voin oppia hyväksymään toisen silloinkin kun oma, inhimillinen rakastamiskykyni loppuisi kesken. Tätä kristillisyyden käytännöllistä läksyä koetellaan erityisesti silloin kun joudumme ilman omaa syytämme pilkatuiksi, vainotuiksi jne. Jeesushan opetti että juuri silloin meidän tulee siunata. Lähtökohta siinä ei olekaan mitä minä olen ja mihin minä kykenen, vaan mitä Jeesus on ja mitä Hän minussa voi, jos Hän todella on minulle rakkain. Siksi kristillisyys on jotakin jossa minun raadollisuuteeni ja mahdottomuuteeni Kristus tarjoaa Jumalan mahdollisuudet avukseni ja parantumisekseni. Tietysti olemme tässäkin vajavaisia ja tarvitsemme alati anteeksiantamusta, mutta juuri siihen anteeksiantamuksen tulisi meitä sitten kasvattaa: antamaan anteeksi toisille ja näin armollista Jumalaa kunnioittaen edistyä pyhityksessä.
Siis, jos joku on minulle rakas ohi Herran, niin että on ensimmäisellä sijalla, ennen Jeesusta, silloin olen väistämättä kiinni omissa haavoissani, jotka sitoo minut ihmissuhteissani väärinymmärryksiin ja loukkaantumisiin niin etten pystykään rakastamaan häntä, jota niin kovasti tahtoisin rakastaa; mutta jos Jeesus on minulle oikeasti ja terveellä tavalla ykkönen, silloin saan Häneltä rikkinäisyyteeni Hänen eheää ja pitkämielistä rakkauttaan, jopa niin, että olen valmis luopumaan hänestä jota rakastan, jos rakkaus niin vaatii, sillä
"rakkaus (agape) ei etsi omaansa".
* * *
Jeesus ei halua olla jokin sellainen pakomekanismi, johon identiteettinsä hukannut uskova pakenee sitoutumisen pelkoa ja kyvyttömyyttään laittaen Jeesuksen "ensimmäiselle sijalle" sen tähden koska ei uskalla kohdata toista ihmistä, arkipäivän normaaleita asioita ja kipuiluja; käsitykseni on että Hän tahtoo olla meidän Parantajamme, jossa ja jonka kautta nimenomaan kohtaamme niin sitoutumisen pelkomme kuin ne arkipäivän kipuilutkin tässä maailmassa, kanssaihmisten keskellä.
Elämänsä kadottaminen että sen löytäisi ei ole identiteettinsä hukkaamista, päinvastoin, se on omaksi itsekseen tulemista ristin kautta.
Jos ja kun tahtoo kasvaa Jeesuksen tuntemisessa, joutuu vääjäämättä kohtaamaan itsensä ja kasvamaan myös itsensä tuntemisessa, sillä muuten Jeesuksen tunteminen estyy ja muuntuu uskonnolliseksi pelailuksi.
* * *
Vielä:
Emmekö toivo seurustelukumppanimme kohdalla ennen kaikkea sitä, että hän voisi mahdollisimman ehyesti Herraa palvella?
Ja jos minä olen siinä esteenä, toivon että Herra siirtäisi minut sivuun, vaikka se minulle inhimmillisenä ihmisenä tuottaisi suurtakin kipua.
Kirjoitin nyt tunnetummalla nimimerkilläni.
Kaikkea hyvää sinulle ja vielä kerran kiitos vastauksesta.
T:
yksinhuoltajaisä.
Aloitetaan tästä kysymyksestä
"Henkilökohtainen kysymys:
- Oletko itse uskossa? "
En ole mutta jostakin syystä kirjoituksesi problematiikka rupesi kiinnostamaan. Vaikka en kyllä edes täysin ymmärrä mikä ongelma on, kenties olennaisia lähtötietojakin puuttuu, kenties en vain tajua.
"Kyllä minä tiedän että rakastan. Minulle se merkitsee sitä että haluaisin elää elämääni hänen kanssaan ja jakaa arkipäiväni hänen kanssaan. Mutta en hinnalla millä hyvänsä."
Kukapa nyt millä hinnalla hyvänsä. En vain päässyt perille mikä se hinta on tässä tapauksessa. Tarkoitatko ehkä sitä mahdollista hintaa, joka esiintyi aiemmassa kirjoituksessasi:
"Nyt se on vielä mahdollista kun vasta seurustelemme. Mutta avioliitossa en enää voi sitä tehdä, koska silloin olen jo sitonut tuon toisen itseeni - ja näin ollen vienyt häneltä mahdollisuuden tulla onnelliseksi sen ihmisen kanssa, joka olisi ollut hänelle sopivampi?"
Siihen ei voi muuta sanoa kuin sen että jos tällä hetkellä ei ole sitä sopivampaa ehdokasta, asia on kunnossa.
"Jos laittaisin tämän "rakastamisasian" eli meidän henkilökohtaiset halut ja tunteet ensimmäiselle sijalle, tyyliin "odottelehan nyt Jeesus että ensin järkkään juttuni tämän naisen kanssa, katsotaan sitten sen jälkeen hengellistä elämää ja sinun palvelemista", niin sanoisin, omaa itseäni sen verran tuntien, että sitten ennuste on varsin huono... "
Tässä kai se ydinkysymys piilee. En ymmärrä miksi hengellinen elämä ja naisen kanssa eläminen olisivat ristiriidassa keskenään. Aiemmassa kirjoituksessasi mainitsit jotakin sen tapaista että rukousyhteys katkesi etkä voi tehdä mitään ennenkuin saat sen takaisin. Kaipa nyt kuitenkin syöt, nukut, käyt kaupassa, duunissa jne, ts. elät. Miksei yhteyttä yhtä hyvin voi etsiä sen naisen kanssa, se on sitä elämää myös?
Ja toiseksi, on jonkin verran väliä sillä miten tällaisia asioita naiselle esittelee. Naisen kanssa elävänä olen aika vakuuttunut siitä että nainen haluaa tuntea olevansa ykkössijalla, olipa asia käytännössä kuinka päin vain. Nainen on siitä merkillinen olento että se voi faktatasolla olla tietoinen että esimerkiksi Jeesus on miehelle ykkössijalla mutta jollakin tarkemmin määrittelemättömällä naisellisella tasolla se haluaa itse olla ykkönen. Mitä se sitten uskovalle merkitsee, luullakseni sitä että asiaan on kiltisti mukauduttava, voinee ajatella että Jumalalla oli syynsä kun teki naisen sellaiseksi.
Asiaa taidat puhua.
Hienoa että jaksoit kirjoitella.
Sinulle olisi käyttöä Jumalan valtakunnassa.
Käypä joskus kokouksissa vaikka ihan huvin vuoksi, kuulostelemassa...
* * *
Jumalalla syynsä että teki naisen sellaiseksi?
Ajattelen kuitenkin, ettei kukaan meistä tässä maailmassa ole puhtaasti sellainen, joksi Jumala meidät "teki".
Jeesuksen tuntemisessa ja lähimmäisten yhteydessä, oma raadollisuutemmekin kohdaten, voimme toki kasvaa sitä kohden.
Kiitos vielä.
Vastauksesi lämmitti mieltäni.