Olen ollut lähes koko elämäni yksinäinen, lukuun ottamatta lapsuuttani, jonnekin kuudennen luokan tietämille kavereita ja harrastuksia kyllä riitti. Syrjäytymiseni suurin syy oli ehkä uskalluksen puute ja heikko itseluottamus, joka johtui yksinkertaisesti siitä, ettei ollut niitä muodikkaita vaatteita ja rahaa harrastaa asioita, joita muut kaverit harrastivat. On ilmiselvää, että sitä jäi ulkopuolelle ja kaveripiirit menivät uusiksi, tietenkin jotain kaverin tapaisiakin jäi. Itseluottamustani ei ainakaan vahvistanut isäni ”lyttäävä” kasvatusmalli, ja jatkuva nälviminen. Jotenkin sitä vain alkoi viihtymään yksin ja omissa oloissa. Myöhempi sairastumiseni vain vahvisti tätä tunnetta ja aloin suorastaan pelkäämään ihmisten kohtaamista ja sosiaalisia tilanteita. Olen sairastanut pari masennusta, mutta en koskaan hakenut niihin mitään apua. Menin vain hammasta purren eteenpäin, putosin alas ja kipusin taas ylös, ompelukoneen zigzagia monta vuotta.
Opiskelin itselleni ammatin ja menin töihin. Töitä tulikin sitten tehtyä vuosia monessa eri paikassa, mutta jotenkin sitä huomasi jäävänsä työpaikoillakin ”yksin”, muutamia hyviä tuttuja siellä tapasi, mutta jotenkin se muistutti hyvin paljon koulumaailmaa. Kiusaamista, nälvimistä, kateutta ja samaa paskaa mitä esiintyy hyvin paljon kaikenlaisissa ryhmissä. Nämä tunteet sitten tarttuvat muihinkin ihmisiin ja myrkkysoppa on valmis. Jotenkin olen menettänyt luottamukseni ihmisiin, kaikenlaiset tapahtumat ja tilaisuudetkin vituttavat. Nyt olen ollut työttömänä (otin itse loparit) ja viihtynyt oikein hyvin. Olen palanut pari kertaa loppuun työkuvioiden takia, enkä suosittele sitä kenellekään. Ylimääräistä rahaahan tässä työttömänä ei juurikaan ole, mutta toimeen tulee kyllä. Tarkoitus on levätä ja katsella sitten mitä alkaisi tekemään, mitä elämä heittää eteen.
Tähän yksinäisyyteen tottuu, kun ei tiedä paremmasta, ei sitä osaa kaivata edes muuta. Olen löytänyt jonkinlaisen yhteyden Jumalaan, ja kiitollisuuden sekä arvostuksen yksinkertaisista asioista.
Sananen yksinäisyydestä
10
269
Vastaukset
- mjooops
Onnea matkaan, toveri :)
- sfdfsfdssfdsf
Mulla aika sama tarina. Oon 26v mies ja masennusta sairastanut 13v lähtien, jolloin alkoi koulukiusaus. Ylä-aste oli niin outo paikka mun kaltaiselle maalta tulleelle tyypille. Tuntui vaan niin hirveän oudolle se miten meno muuttui kun meni ylä-astelle. Entiset kaverit käänsi selkänsä ja liittyivät suositun tyypin leiriin. Sitä piikittelyä ja alistamista jatkui koko ensimmäisen vuoden. En vain ollut henkisesti valmis moiseen ja olin aivan pihalla kaikesta. Keskiarvo putosi jostain 8 pinnasta 7.2. Jossain vaiheessa kyllästyin kaikkeen kiusaamiseen ja aloin polttamaan tupakkaa. Noh sitten löytyi niitä kavereita ja kiusaaminen väheni, koska olin osa pahiksista. Kiusaamisen takia aloin varastelemaan alkoholia ja polttamaan tupakkaa. Tulevaisuus ei kiinnostanut pätkän vertaa, sillä kyse oli vain selviämisestä. Olin aina halunnut lukioon, mutta koska keskiarvoni ysin lopulla oli 6.8 ei edes tullut mieleenkään hakea lukioon. Lisäksi halusin pois koko paikkakunnalta. Menin amikseen opiskelemaan sähkötekniikkaa. Opiskelin kaksi vuotta hyvin arvosanoin kunnes keskeytin masennuksen vuoksi. Kaikki tuo aikaisemmin tapahtunut koulukiusaaminen ja kaveripiirin puute ajoi minut pikavippeihin ja peliongelmaan. Jäin pitkälle sairaslomalle ja sain terapiaa peliongelmaan A-klinikalta. Lopulta pääsin peliongelmasta eroon ja menin kuntouttavaan työtoimintaa. Koko ajan olin lähinnä yksin omien ongelmieni kanssa. Lääkärit määräsivät ties mitä SSRI- lääkkeitä ja rauhottavia, sekä abilify neuroleptiä. Lopetin lääkkeiden käytön kokonaan omasta päätöksestä 2012, koska niistä tuli paljon sivuoireita. Olin aivan tunteeton zombi koko ajan, eikä lääkkeet auttaneet mihinkään.
Olin puoli vuotta kuntouttavassa työtoiminnassa ja se oli erittäin rankkaa, koska pelkäsin ihmisiä. Itsetuntoni oli aivan nollissa. Olin tuolloin 22v, eikä minulla ollut edes ajokorttia. Vanhemmat olisivat maksaneet sen jo ajat, sitten mutta minua pelotti ajaminen yms. Sukulaiset kehuivat omien lastensa ajokorteilla ja kyselivät milloin minä hankin sellaisen. Sekin alkoi masentaa ja etäännyin sukulaisista entistä enemmän. Lopulta päätin suorittaa kortin ja sainkin sen.
Kortin saamisen jälkeen olin vielä sairaslomalla. Vaihtoehtona oli jatkaa kuntouttavaa työtoimintaa tai yrittää hakea johonkin kouluun. Hain sitten opiskelemaan täysin uutta alaa. Pääsin sisään ja aloitin uuden koulun. Samaan aikaan kävin terapiassa ja elin ilman mitään lääkkeitä. Lääkräit koittivat kovasti tyrkyttää vaikka mitä pilleriä, mutta kieltäydyin jyrkästi. Terapian ja kovan itsekurin avulla sain vihdoin ammatin. Samalla olin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen tekemisissä muiden nuorten kanssa. Jotenkin sopeuduin joukkoon mielessä vain valmistuminen. Ammatti oli erittäin raskas fyysisesti ja motivaatiota koeteltiin monesti. Useasti meinasin heittää hanskat tiskiin. Halusin kuitenkin saada ammatin, koska halusin päästä kiinni parempaan elämään ja maksaa velat. Olin tosi nöyrä ja otin kaiken tosissani. Minua vaivasi kesken jäänyt entinen tutkinto.
Lopulta sain ammatin jo olin itsestäni ylpeä. Kuitenkin elin kaikki vuodet kaksoiselämää yksin oleskellen kaiken vapaa ajan. Välillä kävin baareissa ja festareilla, mutta ei sekään oikein tyydyttänyt. Hain sitten AMK:hon toiselle paikkakunnalle ja pääsin sisään. Uudelle paikkakunnalla aloin miettiä elettyä elämää. Koskaan en uskaltanut lähestyä itse ketään ihimistä, koska traumat vei itsetunnon. Olin aina ollut tavallaan toisten varassa. Tullut jossain määrin hyväksikäytetyksikin tämän takia. Loppujen lopuksi koko elämä ollut vaan palloilua heittopussina ja toisten miellyttämistä. Ei ole kuin pari kaveria joihin pidän yhteyttä. Vuosiin en ole solminut yhtään uutta kunnon ystäväsyys suhdetta. Ainut mihin pystyn on suorittamaan esim. koulussa vaadittuja tehtäviä/kursseja. Loppuajan murehdin ja olen yksin oman huono itsetunnon vanki. En loppujen lopuksi edes tiedä mitä elämältäni haluan. Paljon menee energiaa siihen että pidän itseni kasassa ja puolustusmeganismit päällä, ettei kukaan hypi silmille. Tämän vuoksi ei edes koskaan pysty luottamaan keneenkään tai muodostamaan syvempiä ihmissuhteita.
En ole koskaan edes seurustellut, vaikka olen jo 26v. Olen kovalla työllä päässyt tähän pisteeseen missä olen, mutta olen silti pohjimmiltaan ihmisraunio. Välin tuntuu, että miksi edes jaksaa raataa eteenpäin. Olen ruvennut itsekkäästi elämään lähinnä vain itseäni varten. Tämä tuntuu raadolliselta, mutta tuntuu että se on ainut tapa, jotenkin kestää tätä maailmaa. Olen kovettanut itseni tälläiseksi.
Vähän aikaa sitten tajusin, että en ole varmaan kymmeneen vuoteen oikeasti edes nauttinut esim. kesästä. Olen vain toivonut, että se menisi ohi mahdollisimman nopeasti. Monesti vietän kesät vain tietokoneella pelaten. Nyt on tullut jonkinlainen kapinavaihe ja en enään siedä yhtään väärinkohtelua keneltäkään. Oon välillä meinannut löydä ihmisiä jos ne alkaa halveksua tms. Olenko nyt vasta vapautumasta vuosien piinasta vai tulossa hulluksi? En enään tiedä enkä jaksa.- sfdfsfdssfdsf
Pahinta on se, että joka ikinen aamu kun pitää mennä kouluun/töihin niin sydän hakkaa kahtasataa aamulla ja hirveä stressi siitä mihin tilanteisiin joudun. Tämä alkoi 13v kun jouduin kiusatuksi. Mietin erittäin tarkkaa jo valmiiksi miten käyttäydyn missäkin tilanteessa jne. Tämä ajatusmalli on seurannut minua jo yli 10v. Konfliktitilanteet ovat pahimpia, koska jos en pysty esim. stressin vuoksi hallitsemaan niitä niin minun monesti tekisi mieli hermostua tai löydä jotain. Jos joku aukoo päätään niin pahotan mieleni vaikka en tilanteessa näytä sitä. Sellainen tilanne saattaa haitata yöuniani useita viikkoja ja jopa kuukausia. Vaikka tilanne on ollut ohi jo ajat sitten niin se tilanteesta tullut alemmuuden tunne muistuttaa kiusatuksi tulemisen tunteita ja saa minut raivon partaalle. Tämän vuoksi olen aina varuillani. Tämä taas vie kaiken nautinnon elämisestä pois. Ärsyttää kun koitan miellyttää muita ja olen tehnyt sitä koko ikäni. Mun pitäis olla jo aikuinen, mutta mä oon vasta heräämässä eloon nyt. Älytön katkeruus kaikkia mua vastaan väärin toimineita ihmisiä kohtaan noussut pintaan. Samaan aikaan pitäis olla 26v aikuinen, mutta kun tekis mieli vaan huutaa!
- avautuminen
Tunnistin kirjoituksestasi monia samoja asioita, joita olen itse käynyt läpi. Peliongelmat ja pikavit ja niistä aiheutuneet ongelmat on tullut myös koettua, siitä pelaamisesta en tunnu pääsevän koskaan kokonaan eroon, hienoa jos sinä olet onnistunut. Ehkä se pelaaminen on jokin maailma, jossa pääsee irti hetkeksi kaikesta ahdistuksesta, keskittyy vain pelaamiseen ja onnistuu sen avulla tyhjentämään täydellisesti mielensä, unohtaa olevansa olemassa. Kun minulla oli aikanaan pelivelat päällä, ainoa ajatus oli saada ne maksettua pois mahdollisimman nopeasti, kun sitten sain ne maksettua pois huomasin, että elämäni oli aivan yhtä onnetonta kuin ennenkin. No, nyt on muuta velkaa päällä, mutta jostain syystä ne eivät ahdista minua millään tavalla.
Olen huomannut myös sen, että tämänhetkisen elämän on vain pyrkinyt miellyttämään muita, tekemään asioita joita pitää normaaleina ja odotettuina. Ajatus "mitä muut ajattelevat" on pyörinyt jotenkin ohjenuorana kaikelle mitä tekee. Jotenkin olen onnistunut pääsemään siitä ajattelumallista irti, tekemään asioita mitkä itselle tuntuvat tärkeille, välittämättä muista.
Olemme aika samanikäisiä, minun kaikki seurustelusuhteeni ovat kaatuneet ennen kuin ovat edes kunnolla ehtineet alkamaan. Lähinnä siihen, etten ole yksinkertaisesti uskaltanut edetä. Kai minulla on jonkinlainen tunnevamma, jota olisi hyvä käsitellä terapiassa. Näistä asioista on vain todella vaikea puhua kenellekään.
Kun koko elämä on ollut taistelua yksinkertaisten asioiden saavuttamiseksi mitkä ovat normaaleille ihmisille selviöitä, olemme tulleet pitkälle. Toivon sydämeni pohjasta, että asiasi järjestyvät parhain päin.
-Kohtalotoveri - käyttäytymismallihan
sfdfsfdssfdsf kirjoitti:
Pahinta on se, että joka ikinen aamu kun pitää mennä kouluun/töihin niin sydän hakkaa kahtasataa aamulla ja hirveä stressi siitä mihin tilanteisiin joudun. Tämä alkoi 13v kun jouduin kiusatuksi. Mietin erittäin tarkkaa jo valmiiksi miten käyttäydyn missäkin tilanteessa jne. Tämä ajatusmalli on seurannut minua jo yli 10v. Konfliktitilanteet ovat pahimpia, koska jos en pysty esim. stressin vuoksi hallitsemaan niitä niin minun monesti tekisi mieli hermostua tai löydä jotain. Jos joku aukoo päätään niin pahotan mieleni vaikka en tilanteessa näytä sitä. Sellainen tilanne saattaa haitata yöuniani useita viikkoja ja jopa kuukausia. Vaikka tilanne on ollut ohi jo ajat sitten niin se tilanteesta tullut alemmuuden tunne muistuttaa kiusatuksi tulemisen tunteita ja saa minut raivon partaalle. Tämän vuoksi olen aina varuillani. Tämä taas vie kaiken nautinnon elämisestä pois. Ärsyttää kun koitan miellyttää muita ja olen tehnyt sitä koko ikäni. Mun pitäis olla jo aikuinen, mutta mä oon vasta heräämässä eloon nyt. Älytön katkeruus kaikkia mua vastaan väärin toimineita ihmisiä kohtaan noussut pintaan. Samaan aikaan pitäis olla 26v aikuinen, mutta kun tekis mieli vaan huutaa!
Opittu käyttäytymismalli tuo, että miettii etukäteen mitä sanoo ja välttelee tilanteita missä voi erottua joukosta ja nousta esille. Se on varmaan yleistä kaikilla, jotka ovat joutuneet kiusatuksi. Se hankaloittaa suuresti verkostoitumista ja uusien tuttavuuksien luomista. Yrittää olla olla neutraali ryhmässä. Paska tilanne.
- Introvertti-N-
Kuulostaa hyvin tutulta. Koulukiusaaminen kesti koko peruskoulun. Opiskelu toisella paikkakunnalla pelasti. Tosin arvet se jätti, ystäviä ei ole ku pari ja näin aikuisena 33v. hankala enää löytääkään, kun en ole puhelias ja menen lukkoon. Mietin liikaa, mitä muut ajattelee.
- avautuminen
Olen tullut samaan lopputulokseen kavereiden saamisen suhteen. Toisaalta olen ihan tyytyväinen, että on muutama jonkinlainen "tuttu", joiden kanssa on mahdollisuus jutella. Olisipa sitä itsekin uskaltanut nuorempana vain vaihtaa rohkeasti paikkakuntaa, tiedä miten asiat olisivat menneet. Toisaalta jossittelu on turhaa, vaikka usein mietinkin tilanteita jopa peruskoulusta, mitä jos kaikki olisi mennyt toisin.
Olen huomannut yksinäisyyden kehittäneen mielikuvitustani, lapsesta asti minulla on ollut tapana "visualisoida" päässäni kaikenlaisia tapahtumia, ehkä se on tapa hakea jonkinlaista lohtua. Tehdä asioita, joita tietää ettei koskaan uskalla tehdä.
Jos se olisi taloudellisesti mahdollista, vetäytyisin johonkin pieneen mökkiin hornankuuseen. - Introvertti-N-
Olin pieneltä paikkakunnalta/kylästä kotoisin, jossa kaikki tunsi toisensa. Ei siellä olisi ollut edes mahdollisuuksia opiskella, onneksi.
Tunnistan itseni mainitsemistasi tapahtumista, joita nimenomaan visualisoi ja ikään kuin "elää" ne läpi päässään, mitä ei koskaan oikeesti uskalla tehdä.
Nekin pari kaveria, jotka mulla on, asuvat eri kaupungeissa, eli aika harvoin nähdään. Toisaalta, tähänkin on jo tottunut.
- irtimies35
Yksin olemisen hyviä puolia: voi tehdä kivoja juttuja, mennä ja kulkea ilman että seurassa olija narisee jostakin. Itse tykkään retkeillä ja reissata. Ei noista tulisi kovin antoisia itselleni, jos olisi kaveri mukana. Joskus ollut ja seura on rajoittanut.. millon on kylmä, nälkä, tylsää, hyttysiä, ruoka on pahaa, päätä särkee, tekis mieli juoda humalat jne.. mä olin just pari viikkoo autoreissussa. Yövyin autossa ja yhdessä autiotuvassa. Tuollaki olis matkakunppani repiny housunsa viimestään sillon ku kotimatkalla auto jätti tielle :D olin vaan et jaahas. Työnsin auton tien laidasa sopivasti olevalle levikkeelle ja kävin nukkumaan :) 5yötä meni siinä enneku pääsi jatkaa matkaa. Sitten parin päivän päästä olin taas jumissa, ku auto hyyty :D
Vietän aika erakkoelämää. Työtön ja asun nyt autossa. En enää yritä löytää seurustelukumppania. Pari lasta siunaantunut tässä mitä tiedän, ehkä useampikin.. näitä vaippaperseitä näen välillä.ja ne onkin huippuhetkiä :)
Mut joo. Mä pääsin yksinäisyyden tunteesta 5v sitten ku heittäydyin nykyseen elämäntapaani.. myös baareilu jäi ja jatkuva humalan otto. Luonnossa olo parantaa. Olinkin silloin vuoden asunnottomana ja ulkona metsässä koko vuoden, vähän yli.. alkon himo lähti sinä aikana. Tupakkaa viel poltan. Välissä olin töissä reilu vuoden ja hankin kämpän. Olin onnneton. Yritin takasi ns. Normaaliinelämään..lapsenki takia. Vituiks meni se. Nyt taas elän tällein ja voi miten on hyvä :) pitäs löytää jokin työ ja elanto missä olisi vapaa. Ei ihmisiä hirveesti. Työ missä ennen olin oli kyllä tätä, mut en mä sitä enää välittäs tehdä..En jaksa niitä pitkin, ihmisiä.. noita lapsiani jaksais katella kyllä ja touhuta :D
Mä oon siinä mielessä vähän erikoinen erakko, et olen puhelias ja teen aloitteita jutteluun. Oon myös aika avoin. Kaupungit on tosiaa ahdistavia, kerrostalot. Mieli siellä saurastuu betoniviidakossa. Kaikki taoahtumat on päihdekeskeisiä, aina se anniskelu.* kaikkialla.. :( eiks ihmisiä kiinnosta mikään muu kuin pään saaminen sekaisin, itsensä kehitysvammaisen tilaan pääseminen on jotenki hienoo.ääh!
Yksinäinen en ole, enkä pidä itseäni syrjäytyneenä :D tästä voisi jatkaa vielä, mut en mä taida enempää. Meen lisää puita nuotioon ja ja hörppii kahvia :) oottelen jos hirviä ilmestyisi..- HienoTeksti
uskaltaisipa sitä tehdä saman.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 992860
Jotain puuttuu
Kun en sinua näe. Et ehkä arvaisi, mutta olen arka kuin alaston koivu lehtiä vailla, talven jäljiltä, kun ajattelen sinu1042420- 912200
- 172002
Persuilla ja Saksi-Riikalla meni sitten pornon levittämiseksi koko touhu.
Onko kenellekään yllätys?1711842- 421836
Hei A, osaatko
sanoa, miksi olet ihan yhtäkkiä ilmestynyt kaveriehdotuksiini Facebookissa? Mitähän kaikkea Facebook tietää mitä minä en451787- 781736
Synnittömänä syntyminen
Helluntailaisperäisillä lahkoilla on Raamatunvastainen harhausko että ihminen syntyy synnittömänä.1331529Mitä tämä tarkoittaa,
että näkyy vain viimevuotisia? Kirjoitin muutama tunti sitten viestin, onko se häipynyt avaruuteen?411314