Totuus Mannerheimin "sotapeleistä"

"Kesän -44 suurhyökkäys yllätti voimallaan Mannerheimin ja kokoarmeijan"

Miten tämä on mahdollista, kun oli nähty miten saksalaiset olivat kokeneet näitä moukarin iskuja jo vuodesta 1941 lähtien? Olivat myös varoitelleet Suomea että kyllä siinä nuppi tutisee ja antaneet ohjeita, miten toimia.

Jos aikansa supervalta sanoo että ne jyrää meitin ja teitin, niin miten voi tulla pienen maan johdolle yllätyksenä että niin tosiaan saattaa käydä? EIpä tainnut sodanjohto olla tilanteen tasalla alkuunkaan.

Lähde: Ohto Manninen, Kyösti Rainila: Viipuri Menetetty! Rintama horjuu 1944

Nykyisin on yksityiskohtia myöten nähtävissä, mitkä olivat puna-armeijan tavoitteet Suomeen 1944 suuntaamillaan sotatoimilla. Suomen armeija oli tuhottava, jotta Suomi antautuisi ehdottomasti, minkä tavoitteen Stalin oli pitkään emmittyään huhtikuussa 1944 omaksunut. Antautuminen olisi mahdollistanut Suomen miehittämisen ja neuvostomyönteisen hallituksen asettamisen. Heinäkuussa 1944 selvisi, ettei Suomen armeijaa välittömästi nujerrettaisi. Valko-Venäjän ja Baltian suunta vaativat ne voimat, jotka olisi tarvittu Suomen torjunnan nujertamiseen, ja Stalin valmistautui neuvottelujen yhteydessä saavutettavaan antautumiseen. Suomen antautumisen yhteydessä oli ajatuksena päästä toukokuussa asetettuun sotilaalliseen tavoitteeseen, Kymijoelle eli vuoden 1743 rauhansopimuksen rajalle. Eri ehtojen ja pitkin Suomen rannikkoa asetettavien neuvostotukikohtien avulla maa olisi saatava valvontaan (ja saada sinne neuvostomyönteinen hallitus). Näin täyttyisi länsiliittoutuneiden vaatimus, että Suomi säilyisi (ainakin aluksi) itsenäisenä valtiona.

Stalin oli diktaattori, joka mukautti tavoitteensa toteutettavissa oleviin. Itse asiassa jo heinäkuun loppupuolella Suomeen tuli Moskovasta Tukholman kautta viestejä, että rauhaan voitaisiin päästä ilman antautumista. Yksi edellytys oli, että Mannerheim valittaisiin presidentiksi, koska hänen vastenmielisyytensä Hitleriä ja tämän järjestelmää kohtaan tunnettiin ja koska vain hän pystyisi pitämään Suomen armeijan rauhallisena (ja estämään osan siitä jatkamasta taistelua neuvostojoukkoja vastaan).

Viipuri oli Stalinille tärkeä. Sen valloittaminen oli merkki siitä, että vuoden 1940 raja palautettaisiin, ja nöyryytys Suomen armeijalle.

Tiedämme, mitä olisi voitu tehdä toisin ja mitä se olisi voinut merkitä sotatoimille. Linnoittaminen olisi keväällä 1944 pitänyt vielä voimakkaammin painottaa Kannakselle (ja valvoa töiden ripeyttä), niin että kesäkuussa olisi VT-asemassa ollut valmista ja lujuutta ja VKT-asemassa edes yhtenäiset linnoitteet. Ainakin yksi divisioona olisi voitu siirtää Itä-Karjalasta Karjalan kannakselle jo toukokuussa, ja osa pääaseman voimaa olisi voitu siirtää taaemmaksi jopa VT-asemaan suurhyökkäyksen voiman tieltä. Näin olisi VT-asema kestänyt kauemmin ja lisäreservien siirtäminen Viipurin suojaksi onnistunut. Myönnettäköön, että Itä-Karjalan ja Kannaksen yhtälö oli vaikea ratkaista, varsinkin kun suurhyökkäyksen alku yllätti puolustajan valmistautumattomana. Toisen pettäminen olisi aiheuttanut myös toisen suunnan tuhon.

Jälkipelissä on moitittu sotilasjohtoa ja sodan johtamista. Ylipäällikkö oli tietysti perimmiltään vastuussa tappioista – kokonaan riippumatta vihollisen ylivoimasta ja tiedustelun tulosten riittämättömyydestä ja toiveajattelusta, että sota kaikkoaa Suomen suunnalta kohti Berliiniä.

----Kyse oli Mannerheimin strategisesta virheestä, jota hän ei kyennyt korjaamaan alaisten esityksistä huolimatta.----

Olsi kylllä kyennyt mutta kun ei halunnut, luonnevika esti.