Jumalan lupausta hän (Aabraham) ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa, antaen kunnian Jumalalle. Room. 4:20.
Apostoli sanoo tässä Aabrahamin sillä, ettei epäillyt Jumalan lupausta, vaan uskoi ja odotti odottamistaan sen täyttymistä, vaikka se näytti mahdottomaltakin ihmissilmälle, antaneen kunnian Jumalalle. Tämä on erittäin merkittävä sana. Joka raskaiden koettelemusten aikana kuitenkin kestää luottamuksessaan Jumalan lupauksiin, säilyttää toivonsa, vaikka ei toivoa näytä ollenkaan olevan, sentähden vain, että Jumala on antanut lupauksen, hän antaa Jumalalle kunnian tämä ihminen tunnustaa todella Jumalan olevan kaikkivoivan ja totisen.
Luther sanoo: »Oikean kunnian suominen Jumalalle on ainoastaan siinä, että pidämme häntä uskollisena ja totisena, viisaana ja laupiaana, kaikkivaltiaana Jumalana, niin, sanalla sanoen tunnustamme hänet kaiken luojaksi ja antajaksi.»
Tämän teemme yksin uskolla. Epäuskolla me sitävastoin riistämme Jumalalta kunnian ja teemme hänestä heikon, voimattoman ja epäluotettavan olennon, kuten Johannes sanoo: »Joka ei usko Jumalan todistusta, tekee hänet valehtelijaksi,» mikä on arveluttavaa. Mutta sellainen on epäusko.
»Sentähden», taas käyttääksemme Lutherin sanoja, »ei Herra Jumala vaadi meiltä mitään korkeampaa, kuin että annamme hänelle kunnian ja pidämme häntä Jumalanamme, se on, ettemme pidä häntä pelkkänä kuviteltuna Jumalana, vaan totisena oikeana Jumalana, joka huolehtii meistä, kuulee rukouksemme, armahtaa ja auttaa meitä kaikessa hädässä. Omistaessamme hänelle tämän, on hänen jumaluutensa oleva kokonainen ja loukkaamaton, hänelle on silloin annettuna kaikki, mitä uskova sydän voi hänelle antaa. Jumalalle kunnian antaminen sydämestään on sen vuoksi totisesti suurin viisaus, suurin vanhurskaus, paras Jumalanpalvelus ja paras uhri.»
Jos oikein tämän oivaltaisimme, niin varmasti innokkaammin tavoittelisimme uskon lahjaa, sillä kaiketi meille olisi ilo antaa Jumalalle sitä, mikä hänelle on sangen otollista. Tämän teemmekin, jos vain uskomme hänen sanaansa ja lupauksiinsa ja siten annamme hänelle kunnian. Miten Aabrahamin uskon kautta antoi Jumalalle kunnian, osoittaa apostoli vielä jatkaessaan: Ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen voi myöskin täyttää. Hän oli »täysin varma», täydellisesti vakuutettu siitä totuudesta, että hän, joka oli lupauksen antanut myös kykeni sen täyttämään. Herra Jumala oli kysymyksellä »Onko Herralle mikään mahdotonta? saattanut Aabrahamin syvästi miettimään sitä seikkaa, että mitä tahansa lupasi, hän saattoi myöskin täyttää, koska hän oli itse Luoja, Kaikkivaltias. Hänellehän ei mikään voinut olla mahdotonta.
Samalla huomautuksella saatettiin neitsyt Mariakin uskomaan ihmeelliseen, ilmoitukseen, että hänestä, »joka ei tietänyt miehestä», tulisi Jumalan Pojan äiti enkelin sanoessa: Sillä Jumalalle ei mikään asia ole mahdoton. Huomaamme tässä, että uskon on perustuttava Jumalan kaikkivaltiuteen. Uskolla pitää olla niin korkeat ja kaikelle järjelle mahdottomat asiat kohteenaan, ettei vähempi kuin Jumalan kaikkivaltius voi sille olla vakuutettuna. Uskoa ei vielä siis ole se, että niin selvittelemme ja kuvailemme lupauksen sanan, että me, surkeat, voimattomat sokeat olennot tahtoisimme käsittää, kuinka se tulee täytettäväksi. Tämähän on päinvastoin Jumalan voiman ja viisauden mittaamista meidän mittakaavamme mukaan, siis Jumalan tekemistä meidän, langenneiden, voimattomien houkkien vertaiseksi, mikä on suoranainen häväistys. En siis saa näin ajatella.
Kunhan minulla on yksikin kaikkivaltiaan Jumalan sana, niin se olkoon minulle kylliksi! Silloin usko ei enää vitkastele järjen kysymyksillä »kuinka se on mahdollista», vaan se katkaisee kaikki semmoiset pohdinnat tällä ainoalla vastakysymyksellä: »Onko Jumalalle mikään mahdotonta?» Juuri näillä lauselmilla ja tekstimme sanoilla Luther ja hänen taistelutoverinsa vahvistivat itseään taistelussa oikean sakramenttiopin puolesta niitä vastaan, jotka tahtoivat näille panna vain sen merkityksen, minkä järki kykeni käsittämään.
Mutta erityisesti varustautukoot kaikki uskovat sellaisiin koettelemuksiin, uskomaan pelkkään armoon kaiken koettelevan synnin, kiusauksen ja ahdistuksen kahleissa ja myös uskomaan siihen, että Jumala kuulee rukoukset ja auttaa kaikkinaisessa elämänhädässä - varustautukoot koettelemuksiin, joissa ei mikään vähempi riitä uskoa ylläpitämään kuin Jumalan oma väkevyyden voima. Herra Jumala on itse huolehtiva siitä, että me tulemme saamaan sellaisia koettelemuksia, sillä siinä on kysymyksessä hänen kunniansa ja meidän vahvistumisemme armossa.
Apostoli sanoo tässä Aabrahamin sillä, ettei epäillyt Jumalan lupausta, vaan uskoi ja odotti odottamistaan sen täyttymistä, vaikka se näytti mahdottomaltakin ihmissilmälle, antaneen kunnian Jumalalle. Tämä on erittäin merkittävä sana. Joka raskaiden koettelemusten aikana kuitenkin kestää luottamuksessaan Jumalan lupauksiin, säilyttää toivonsa, vaikka ei toivoa näytä ollenkaan olevan, sentähden vain, että Jumala on antanut lupauksen, hän antaa Jumalalle kunnian tämä ihminen tunnustaa todella Jumalan olevan kaikkivoivan ja totisen.
Luther sanoo: »Oikean kunnian suominen Jumalalle on ainoastaan siinä, että pidämme häntä uskollisena ja totisena, viisaana ja laupiaana, kaikkivaltiaana Jumalana, niin, sanalla sanoen tunnustamme hänet kaiken luojaksi ja antajaksi.»
Tämän teemme yksin uskolla. Epäuskolla me sitävastoin riistämme Jumalalta kunnian ja teemme hänestä heikon, voimattoman ja epäluotettavan olennon, kuten Johannes sanoo: »Joka ei usko Jumalan todistusta, tekee hänet valehtelijaksi,» mikä on arveluttavaa. Mutta sellainen on epäusko.
»Sentähden», taas käyttääksemme Lutherin sanoja, »ei Herra Jumala vaadi meiltä mitään korkeampaa, kuin että annamme hänelle kunnian ja pidämme häntä Jumalanamme, se on, ettemme pidä häntä pelkkänä kuviteltuna Jumalana, vaan totisena oikeana Jumalana, joka huolehtii meistä, kuulee rukouksemme, armahtaa ja auttaa meitä kaikessa hädässä. Omistaessamme hänelle tämän, on hänen jumaluutensa oleva kokonainen ja loukkaamaton, hänelle on silloin annettuna kaikki, mitä uskova sydän voi hänelle antaa. Jumalalle kunnian antaminen sydämestään on sen vuoksi totisesti suurin viisaus, suurin vanhurskaus, paras Jumalanpalvelus ja paras uhri.»
Jos oikein tämän oivaltaisimme, niin varmasti innokkaammin tavoittelisimme uskon lahjaa, sillä kaiketi meille olisi ilo antaa Jumalalle sitä, mikä hänelle on sangen otollista. Tämän teemmekin, jos vain uskomme hänen sanaansa ja lupauksiinsa ja siten annamme hänelle kunnian. Miten Aabrahamin uskon kautta antoi Jumalalle kunnian, osoittaa apostoli vielä jatkaessaan: Ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen voi myöskin täyttää. Hän oli »täysin varma», täydellisesti vakuutettu siitä totuudesta, että hän, joka oli lupauksen antanut myös kykeni sen täyttämään. Herra Jumala oli kysymyksellä »Onko Herralle mikään mahdotonta? saattanut Aabrahamin syvästi miettimään sitä seikkaa, että mitä tahansa lupasi, hän saattoi myöskin täyttää, koska hän oli itse Luoja, Kaikkivaltias. Hänellehän ei mikään voinut olla mahdotonta.
Samalla huomautuksella saatettiin neitsyt Mariakin uskomaan ihmeelliseen, ilmoitukseen, että hänestä, »joka ei tietänyt miehestä», tulisi Jumalan Pojan äiti enkelin sanoessa: Sillä Jumalalle ei mikään asia ole mahdoton. Huomaamme tässä, että uskon on perustuttava Jumalan kaikkivaltiuteen. Uskolla pitää olla niin korkeat ja kaikelle järjelle mahdottomat asiat kohteenaan, ettei vähempi kuin Jumalan kaikkivaltius voi sille olla vakuutettuna. Uskoa ei vielä siis ole se, että niin selvittelemme ja kuvailemme lupauksen sanan, että me, surkeat, voimattomat sokeat olennot tahtoisimme käsittää, kuinka se tulee täytettäväksi. Tämähän on päinvastoin Jumalan voiman ja viisauden mittaamista meidän mittakaavamme mukaan, siis Jumalan tekemistä meidän, langenneiden, voimattomien houkkien vertaiseksi, mikä on suoranainen häväistys. En siis saa näin ajatella.
Kunhan minulla on yksikin kaikkivaltiaan Jumalan sana, niin se olkoon minulle kylliksi! Silloin usko ei enää vitkastele järjen kysymyksillä »kuinka se on mahdollista», vaan se katkaisee kaikki semmoiset pohdinnat tällä ainoalla vastakysymyksellä: »Onko Jumalalle mikään mahdotonta?» Juuri näillä lauselmilla ja tekstimme sanoilla Luther ja hänen taistelutoverinsa vahvistivat itseään taistelussa oikean sakramenttiopin puolesta niitä vastaan, jotka tahtoivat näille panna vain sen merkityksen, minkä järki kykeni käsittämään.
Mutta erityisesti varustautukoot kaikki uskovat sellaisiin koettelemuksiin, uskomaan pelkkään armoon kaiken koettelevan synnin, kiusauksen ja ahdistuksen kahleissa ja myös uskomaan siihen, että Jumala kuulee rukoukset ja auttaa kaikkinaisessa elämänhädässä - varustautukoot koettelemuksiin, joissa ei mikään vähempi riitä uskoa ylläpitämään kuin Jumalan oma väkevyyden voima. Herra Jumala on itse huolehtiva siitä, että me tulemme saamaan sellaisia koettelemuksia, sillä siinä on kysymyksessä hänen kunniansa ja meidän vahvistumisemme armossa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mitä kovemmat ovat koettelemuksemme, niin että huudamme ja parumme kaikesta sisällisestä ja ulkonaisesta hädästä ja kuitenkin hänen kauttaan saamme pelastuksen, sitä enemmän hänen voimansa ja uskollisuutensa selkenevät, kuten hän itse sanoo: »Minä tahdon käydä edelläsi ja tasoittaa vuoret, tahdon rikkoa vaskiovet ja särkeä rautateljet, että sekä idästä ja lännestä ymmärrettäisiin, ettei ilman minua ole mitään. Minä olen Herra eikä kukaan muu.»
Herra, Minun Jumalani! Lisää minulle uskoa ja opeta minua hyvinä ja pahoina päivinä yksin sinuun luottamaan ja turvaamaan! Anna kärsivällisyyttä elämäni koettelemuksissa, etten milloinkaan epäilisi sinun lupauksiasi, vaan suurimman hädän ja onnettomuudenkin kohdatessa pysyisin uskossa lujana ja antaisin kunnian sinulle. Jumalani, joka olet Kristuksessa sovitettu Isäni ja lupauksesi mukaan armolla ja rakkaudella hoidat minua ja kaikkia sinuun turvaavia. Amen.
ok..
ok--