Inline-rullaluistelun tarkkaa syntymäaikaa ja paikkaa ei tiedetä. Varmaa kuitenkin on, että tätä lajia ei ole keksitty Yhdysvalloissa vaan Euroopassa. Eikä sitä keksitty 1980-luvulla, vaan jo 200 vuotta aikaisemmin.
Jo vuonna 1760 Belgialainen musiikki-instrumenttien valmistaja John Josef Merlin valmisti nykyisten inline-luistimen edeltäjän ja esitteli sen vähän myöhemmin yleisölle Lontoossa. Nimeksi keksinnölle hän antoi "Patins à roues aligees", yksirivinen rullakenkä. Nämä olivat varsinaisesti luistimet, joihin oli kiinnitetty kaksi metallipyörää.
Vuonna 1789 eräs Belgialainen herra van Lede kehitti kaikille lämpötiloille sopivan rullaluistimen. Se oli nimeltään "patin à terre", maaluistin. Siinä oli metallilevy kaksine puupyörineen, jonkinlainenen jarru ja säävarsi.
Vuonna 1813 ranskalainen taitoluistelija suunitteli rullaluistimen ja antoi sille nimen "cingar". Sitä kutsuttiin myös kiskorullaluistimeksi, "patin de éclisse".
Vuonna 1815 hän sai patentin keksinnölleen, jossa itse asiassa oli vain yksinkertainen lauta, johon pyörät oli kiinnitetty, ja pari remmiä jalkaan sitomista varten. Cargin perusti Pariisiin myös ensimmäisen Cingar-koulun ja valmisti lisäksi kohtuullisen menestyksekkäästi parannetun version Cincar-mallistaan: kolme kupari pyörää, remmikiinnitys, polviin asti ulottuvat suojukset nahkasolkineen ja kantapääjarru.
Sittemmin rullaluistinten valmistuskokeilut lisääntyivät.
Ensimmäinen in-line luistin, 1918.
Pariisilainen Pettiblen toi vuonna 1819 markkinoille uuden rullaluistimen. Pyörät olivat kiinni pohjassa, kenkä kiinnitettiin remmeillä.
22.4.1823 englantilainen hedelmäkauppias John Tyer Piccadillystä sai patentin rullaluistimille joissa oli viisi pyörää yhdessä rivissä, kolme suurta ja kaksi pientä. Keskimmäinen pyörä oli halkaisijaltaan suurin, jotta kääntyminen olisi helpompaa. Eteen ja taakse oli kiinnitetty jarrukoukut. Pyörät olivat kuparia, puuta tai norsunluuta. Viisi vuotta myöhemmin Tyer lisäsi pyörien määrää kuuteen.
Wieniläinen kelloseppä August Löhner kehitti vuonna 1825 "mekaaniset pyöräkengät", joissa oli hyvin suuret pyörät. Pari vuotta myöhemmin samaisessa kaupungissa oikeustieteen opiskelija Ernest Wessely valmisti "juoksu kengät", jotka kiinitettiin kahdella polviin ulottuvalla nahkatuella.
Säveltäjä Ciacomo Meyerbeer tarvitsi Profeetta-oopperaansa Pariisin Kansojen teatteriin vuonna 1849 muutamia rullaluistintanssioita, jotka esittäisivät luistelukohtauksen kolmannessa näytöksessä. Meybeer pyysi tuttua lihakauppiasta suunittelemaan nopeasti uuden rullaluistinmallin, jotta balettimestari Mabille ja tanssijat voisivat aloittaa harjoitukset. Legrand kehitti miesten luistimen, jossa oli kaksi peräkkäin peräkkäin kiinitettyä pyörää, ja naisten luistimen jossa oli kaksi pyöräparia peräkkäin. Naisten tasapaino oli siis paremmin turvattu. Molemmissa malleissa oli pyöränkiinnittiminä kaksi rinnakkaista levyä, jotka edessä yhtyivät. Kävelykengät kiinitettiin niihin remmeillä. Oopperan kantaesitys oli 16.4.1849 ja luistelukohtaus herätti huomiota monien katsojien joukossa. Seuraavana vuonna ns. "profeetta-rullaluistimia" oli myytävänä Pariisissa ja rullaluistelun suosio kasvoi. "Yksirivinen" rullaluistin ei kuitenkaan yltänyt varsinaiseen voittokulkuun, sillä kahden pyöräparin malli syrjäytti sen.
Amerikkalainen James Leonard Plimpton Medifieldistä kehitti nimittäin vuonna 1863 rullaluistimen, jossa oli puinen pohjalevy ja puupyörät. Siinä oli edessä ja takana jäykkään akseliin kiinitetyt pyöräparit. Ne oli kiinitetty eboniittilaakereilla, joilla saavutettiin tietty jousto.
Näitä nelipyöräisiä rullaluistimia (rocking-skates, patin à quatre roues) oli nyt tarjolla kaikkialla, ja yksirivinen nykyisten inline-luistinten edeltäjä unohtui lähes kokonaan. Vain jotkut harvat näpertelijät yrittivät tuoda uusia yksirivisiä malleja markkinoille.
Vasta 160 vuotta myöhemmin ilmestyivät uudenaikaiset inline-rullaluistimet:
Vuonna 1960 Neuvostoliiton pikarullaluistelijat käyttivät nelipyöräisiä yksirivisiä rullaluistimia.
Oli tätä mallia Saksassakin jo ennen sen nykyistä noususuhdannetta. Mike Neumann törmäsi tutkimuksissaan keksijä Friedrich Mayeriin. Intohimoisena luistelijana Mayer ei halunnut luopua lempilajistaan kesälläkään. Hän siis hankki vanhan luistinparin, vähän peltiä ja neljä pyörää ja kyhäsi näistä sitten kokoon Saksan ensimmäiset inline-rullaluistimet.
Tämä keksintö sai jopa patentin 6.10.1970, ja Mayer otti yhteyttä eri valmistajiin. Nämä eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita uudesta mallista, sillä sen ajan suosikeissa oli kaksi pyörää kahdessa akselissa, pellavakengät ja jarru edessä. Ajan mittaan ilmestyi markkinoille kuitenkin yhä yksirivisiä luistimia. Esimerkiksi Englannissa syntyi "tri-skate", jossa oli kolme pyörää, nauhakenkä ja jarru edessä. Varsinainen suuri inline-rullaluistimien buumi alkoi USA:ssa. Amerikkalaiset jääkiekkoilijat kokeilivat kahdeksankymmentäluvun alussa harjoittelua pelikauden ulkopuolella "katuluistimilla". Ensimmäinen malli lienee ollut "bi-skate", joka muodostui kahdesta pyörästä, nauhakengästä ja minijarrusta. Oikean ja nykyisin käytettävän inline-luistimen kehitys tapahtui kuitenkin kahdeksankymmentäluvun alkupuolella. Rollerblade-niminen yhtiö valmisti ensimmäiset inline-mallit, jotka vielä tänäkin päivänä ovat ajanmukaiset: muovikenkä, neljä kapeaa muovipyörää kuulalaakereineen ja kantajarru. Jääkiekkoilijat ottivat riemuissaan vastaan tämän mallin ja pian sen jälkeen järjestettiin erityisiä rullakiekko-otteluihin. Muutkin valmistajat ottivat inline-mallin, se sai valtoihinsa yhä useammat harrastajarullaajat. Kaliforniassa, elämäntapaharrastusten Mekassa, oli tarjolla rullaluisteluun liittyviä erityisasusteita, ja rantapromenadeilla vallitsi vauhdikas inline-fiilinki. Hurjapäät viilettivät ramppeja pitkin kuin rullalautailijat ikään, toiset taas esittivät freestyle-temppujaan tasaisella maalla tai jopa kiviaitojen päällä. Vuonna 1990 perustettiin sitten RISA, Rollerblade In-Line Skates Association. Kuten nimestäkin käy selville, se oli lähinnä Rollerblade-merkkisten Inline-rullaluistimen yhteenliittymä.
Siitä huolimatta RISA yritti laatia sääntöjä rullaluistelun eri lajeille ja järjestää kilpailuja. Tuotapikaa rullaluistelun aalto pyyhkäisi yli Euroopan, saavutti Saksan ja Suomenkin. Rullaluistimia ja niihin liittyviä varusteita ja asusteita on yhä enemmän tarjolla. Rullaluistelun harrastajien lukumäärä kasvoi jatkuvasti. Myös kilpailun alueella, jossa kahden pyöräparin luistimilla oli ollut valta-asema, siirryttiin yksirivisiin - entinen DDR etunenässä - vuodesta 1985. FIRS:in (Fédération Internationale de Roller-Skating), rullaluistelun maailmanjärjestön oli nyt otettava kantaa ja vuonna 1992 se myönsi virallisesti, että yksirivisiä rullaluistimia saa käyttää pikarullaluistelukilpailuissa. Saksassa yksirivisten harrastajat halusivat perustaa oman liiton. Näin syntyi, edelleen Rollerblade-yhtiön tuella, GISA (German In-Line-Skating Association), inline-rullaluistelijoiden sakaslainen kattojärjestö. Toinenkin GISA perustettiin toistenyritysten toimesta. Lokakuussa 1995 nämä järjestöt yhtyivät, mutta yhteiseloa kesti vain kevääseen 1996. Nykyisin Saksassa on kaksi suurta järjestöä, jotka kumpikin haluavat esiintyä rullaluistelijoiden puolestapuhujina. Ne ohjaavat opettajien koulutusta, pitävät rullaluistelukursseja ja järjestävät kilpailuja rullaluistelun eri lajien (esim. pikaluistelu, agressiiviset lajit, rullakiekko) ammattilaisten avulla. Näyttää siltä, että hurjaa rullaluisteluharrastuksen kasvua ei voi enää pysäyttää: Lapset ja nuoret sekä lisääntyvässä määrin aikuiset ja kokonaiset perheet tunnustautuvat tämän lajin kannattajiksi. Yksikään katu tai asfaltoitu kenttä ei ole enää turvassa rullaluistelijoilta. Voi vain toivoa, että tämä buumi jatkuisi edelleenkin.
Lajin historiaa--------------------Minä ja harrastukseniInfoo lajistaRullaluistelu suomessaKuvagalleryAlkuun
Aggressive Skating
Jo vuonna 1760 Belgialainen musiikki-instrumenttien valmistaja John Josef Merlin valmisti nykyisten inline-luistimen edeltäjän ja esitteli sen vähän myöhemmin yleisölle Lontoossa. Nimeksi keksinnölle hän antoi "Patins à roues aligees", yksirivinen rullakenkä. Nämä olivat varsinaisesti luistimet, joihin oli kiinnitetty kaksi metallipyörää.
Vuonna 1789 eräs Belgialainen herra van Lede kehitti kaikille lämpötiloille sopivan rullaluistimen. Se oli nimeltään "patin à terre", maaluistin. Siinä oli metallilevy kaksine puupyörineen, jonkinlainenen jarru ja säävarsi.
Vuonna 1813 ranskalainen taitoluistelija suunitteli rullaluistimen ja antoi sille nimen "cingar". Sitä kutsuttiin myös kiskorullaluistimeksi, "patin de éclisse".
Vuonna 1815 hän sai patentin keksinnölleen, jossa itse asiassa oli vain yksinkertainen lauta, johon pyörät oli kiinnitetty, ja pari remmiä jalkaan sitomista varten. Cargin perusti Pariisiin myös ensimmäisen Cingar-koulun ja valmisti lisäksi kohtuullisen menestyksekkäästi parannetun version Cincar-mallistaan: kolme kupari pyörää, remmikiinnitys, polviin asti ulottuvat suojukset nahkasolkineen ja kantapääjarru.
Sittemmin rullaluistinten valmistuskokeilut lisääntyivät.
Ensimmäinen in-line luistin, 1918.
Pariisilainen Pettiblen toi vuonna 1819 markkinoille uuden rullaluistimen. Pyörät olivat kiinni pohjassa, kenkä kiinnitettiin remmeillä.
22.4.1823 englantilainen hedelmäkauppias John Tyer Piccadillystä sai patentin rullaluistimille joissa oli viisi pyörää yhdessä rivissä, kolme suurta ja kaksi pientä. Keskimmäinen pyörä oli halkaisijaltaan suurin, jotta kääntyminen olisi helpompaa. Eteen ja taakse oli kiinnitetty jarrukoukut. Pyörät olivat kuparia, puuta tai norsunluuta. Viisi vuotta myöhemmin Tyer lisäsi pyörien määrää kuuteen.
Wieniläinen kelloseppä August Löhner kehitti vuonna 1825 "mekaaniset pyöräkengät", joissa oli hyvin suuret pyörät. Pari vuotta myöhemmin samaisessa kaupungissa oikeustieteen opiskelija Ernest Wessely valmisti "juoksu kengät", jotka kiinitettiin kahdella polviin ulottuvalla nahkatuella.
Säveltäjä Ciacomo Meyerbeer tarvitsi Profeetta-oopperaansa Pariisin Kansojen teatteriin vuonna 1849 muutamia rullaluistintanssioita, jotka esittäisivät luistelukohtauksen kolmannessa näytöksessä. Meybeer pyysi tuttua lihakauppiasta suunittelemaan nopeasti uuden rullaluistinmallin, jotta balettimestari Mabille ja tanssijat voisivat aloittaa harjoitukset. Legrand kehitti miesten luistimen, jossa oli kaksi peräkkäin peräkkäin kiinitettyä pyörää, ja naisten luistimen jossa oli kaksi pyöräparia peräkkäin. Naisten tasapaino oli siis paremmin turvattu. Molemmissa malleissa oli pyöränkiinnittiminä kaksi rinnakkaista levyä, jotka edessä yhtyivät. Kävelykengät kiinitettiin niihin remmeillä. Oopperan kantaesitys oli 16.4.1849 ja luistelukohtaus herätti huomiota monien katsojien joukossa. Seuraavana vuonna ns. "profeetta-rullaluistimia" oli myytävänä Pariisissa ja rullaluistelun suosio kasvoi. "Yksirivinen" rullaluistin ei kuitenkaan yltänyt varsinaiseen voittokulkuun, sillä kahden pyöräparin malli syrjäytti sen.
Amerikkalainen James Leonard Plimpton Medifieldistä kehitti nimittäin vuonna 1863 rullaluistimen, jossa oli puinen pohjalevy ja puupyörät. Siinä oli edessä ja takana jäykkään akseliin kiinitetyt pyöräparit. Ne oli kiinitetty eboniittilaakereilla, joilla saavutettiin tietty jousto.
Näitä nelipyöräisiä rullaluistimia (rocking-skates, patin à quatre roues) oli nyt tarjolla kaikkialla, ja yksirivinen nykyisten inline-luistinten edeltäjä unohtui lähes kokonaan. Vain jotkut harvat näpertelijät yrittivät tuoda uusia yksirivisiä malleja markkinoille.
Vasta 160 vuotta myöhemmin ilmestyivät uudenaikaiset inline-rullaluistimet:
Vuonna 1960 Neuvostoliiton pikarullaluistelijat käyttivät nelipyöräisiä yksirivisiä rullaluistimia.
Oli tätä mallia Saksassakin jo ennen sen nykyistä noususuhdannetta. Mike Neumann törmäsi tutkimuksissaan keksijä Friedrich Mayeriin. Intohimoisena luistelijana Mayer ei halunnut luopua lempilajistaan kesälläkään. Hän siis hankki vanhan luistinparin, vähän peltiä ja neljä pyörää ja kyhäsi näistä sitten kokoon Saksan ensimmäiset inline-rullaluistimet.
Tämä keksintö sai jopa patentin 6.10.1970, ja Mayer otti yhteyttä eri valmistajiin. Nämä eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita uudesta mallista, sillä sen ajan suosikeissa oli kaksi pyörää kahdessa akselissa, pellavakengät ja jarru edessä. Ajan mittaan ilmestyi markkinoille kuitenkin yhä yksirivisiä luistimia. Esimerkiksi Englannissa syntyi "tri-skate", jossa oli kolme pyörää, nauhakenkä ja jarru edessä. Varsinainen suuri inline-rullaluistimien buumi alkoi USA:ssa. Amerikkalaiset jääkiekkoilijat kokeilivat kahdeksankymmentäluvun alussa harjoittelua pelikauden ulkopuolella "katuluistimilla". Ensimmäinen malli lienee ollut "bi-skate", joka muodostui kahdesta pyörästä, nauhakengästä ja minijarrusta. Oikean ja nykyisin käytettävän inline-luistimen kehitys tapahtui kuitenkin kahdeksankymmentäluvun alkupuolella. Rollerblade-niminen yhtiö valmisti ensimmäiset inline-mallit, jotka vielä tänäkin päivänä ovat ajanmukaiset: muovikenkä, neljä kapeaa muovipyörää kuulalaakereineen ja kantajarru. Jääkiekkoilijat ottivat riemuissaan vastaan tämän mallin ja pian sen jälkeen järjestettiin erityisiä rullakiekko-otteluihin. Muutkin valmistajat ottivat inline-mallin, se sai valtoihinsa yhä useammat harrastajarullaajat. Kaliforniassa, elämäntapaharrastusten Mekassa, oli tarjolla rullaluisteluun liittyviä erityisasusteita, ja rantapromenadeilla vallitsi vauhdikas inline-fiilinki. Hurjapäät viilettivät ramppeja pitkin kuin rullalautailijat ikään, toiset taas esittivät freestyle-temppujaan tasaisella maalla tai jopa kiviaitojen päällä. Vuonna 1990 perustettiin sitten RISA, Rollerblade In-Line Skates Association. Kuten nimestäkin käy selville, se oli lähinnä Rollerblade-merkkisten Inline-rullaluistimen yhteenliittymä.
Siitä huolimatta RISA yritti laatia sääntöjä rullaluistelun eri lajeille ja järjestää kilpailuja. Tuotapikaa rullaluistelun aalto pyyhkäisi yli Euroopan, saavutti Saksan ja Suomenkin. Rullaluistimia ja niihin liittyviä varusteita ja asusteita on yhä enemmän tarjolla. Rullaluistelun harrastajien lukumäärä kasvoi jatkuvasti. Myös kilpailun alueella, jossa kahden pyöräparin luistimilla oli ollut valta-asema, siirryttiin yksirivisiin - entinen DDR etunenässä - vuodesta 1985. FIRS:in (Fédération Internationale de Roller-Skating), rullaluistelun maailmanjärjestön oli nyt otettava kantaa ja vuonna 1992 se myönsi virallisesti, että yksirivisiä rullaluistimia saa käyttää pikarullaluistelukilpailuissa. Saksassa yksirivisten harrastajat halusivat perustaa oman liiton. Näin syntyi, edelleen Rollerblade-yhtiön tuella, GISA (German In-Line-Skating Association), inline-rullaluistelijoiden sakaslainen kattojärjestö. Toinenkin GISA perustettiin toistenyritysten toimesta. Lokakuussa 1995 nämä järjestöt yhtyivät, mutta yhteiseloa kesti vain kevääseen 1996. Nykyisin Saksassa on kaksi suurta järjestöä, jotka kumpikin haluavat esiintyä rullaluistelijoiden puolestapuhujina. Ne ohjaavat opettajien koulutusta, pitävät rullaluistelukursseja ja järjestävät kilpailuja rullaluistelun eri lajien (esim. pikaluistelu, agressiiviset lajit, rullakiekko) ammattilaisten avulla. Näyttää siltä, että hurjaa rullaluisteluharrastuksen kasvua ei voi enää pysäyttää: Lapset ja nuoret sekä lisääntyvässä määrin aikuiset ja kokonaiset perheet tunnustautuvat tämän lajin kannattajiksi. Yksikään katu tai asfaltoitu kenttä ei ole enää turvassa rullaluistelijoilta. Voi vain toivoa, että tämä buumi jatkuisi edelleenkin.
Lajin historiaa--------------------Minä ja harrastukseniInfoo lajistaRullaluistelu suomessaKuvagalleryAlkuun
Aggressive Skating
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.