Neuvostoliitto painosti Suomea poliittisesti erityisesti 1970-luvulla ja vielä 1980-luvun puolellakin.
Tätä on turha kiistää, vaikka sen tunnustaminen itsellemme saati sitten muille tuntuu kipeältä.
Tähän painostamiseen liittyi esimerkiksi suomalaisten poliittisten toimijoiden sellaista kanssakäymistä vieraan vallan tiedustelupalvelujen - vakoilijoiden - kanssa, joka on läntiselle demokratialle vierasta.
Toisen valtion ankaraan painostamiseen liittyy aina sensuuri tai pyrkimys siihen. Suomessa oli vähän virallista sensuuria, mutta itsesensuuria sitäkin enemmän.
Yksi iljettävimmistä "ystävyyspolitiikan" piirteistä oli ulkopolitiikan käyttö sisäpolitiikan välineenä. Isänmaan etu oli hyvin joustava käsite.
Monissa Euroopan maissa kansallista lähihistoriaa on käyty läpi julkisen keskustelun kautta lähes vuosikymmenen ajan. Tätä prosessia on Saksassa kutsuttu kansalliseksi menneisyydenhallinnaksi.
Suomessa tällaiseen keskusteluun ei ole tunnettu tarvetta. Perustelut hiljaisuudelle ovat kummunneet ainakin neljästä eri lähtökohdasta.
Ensinnäkin on katsottu, että meille kävi ihan hyvin; kauppa kukoisti ja itsenäisyys säilyi. Kyse on eräänlaisesta "tarkoitus pyhittää keinot" -perustelusta.
Toinen perustelu on ollut se, että kyseessä oli "maan tapa". Kolmas perustelu lähtee siitä, ettei haiseva tunkio tonkimalla parane.
Neljäs perustelu on, että ainoastaan oma toiminta siinä historiallisessa hetkessä antaa ymmärryksen arvioida toimien oikeellisuutta.
Näihin perusteluihin löytyy helposti vahvat vasta-argumentit.
Miten hyvin meille sitten kävi? Mikä olisi ollut vaihtoehto? Oliko ulkomaankaupan suuntautuminen niin voimakkaasti Neuvostoliittoon pelkästään myönteinen asia?
Näyttää siltä, että monet suomalaiset syyllistyivät silloin moraalisesti arveluttavaan - jopa rikolliseen - toimintaan kanssakäymisessään ulkovaltojen edustajien kanssa. Ei kai tekijöiden suuri määrä eli "maan tapa" tee heidän toiminnastaan yhtään hyväksyttävämpää.
Jokainen kompostia hoitanut tietää, että ainoa tapa saada haisevasta eritteestä muhevaa multaa on kääntää sitä aika ajoin ja lisätä muutakin maatuvaa sekaan. 1970-luvun poliittisen kompostin kääntäminen tarkoittaa avointa keskustelua.
Monet väittävät, että sellainen, joka ei itse elänyt Neuvostoliiton varjostamassa poliittisessa todellisuudessa, ei voi silloisia ratkaisuja ymmärtää.
Kirjoja lukemalla ja aikalaiskertomuksia kuuntelemalla voi oppia jotain, mutta vielä tärkeämpää on poliittisten toimijoiden korkean moraalin vaatimus.
Moraali ei tunne eroa 1970-luvun tai 2000-luvun välillä. Se toiminta, joka ei läpäise moraalista seulaa vuonna 2005 ei ole ollut yhtään sen vankemmalla pohjalla kolmekymmentä vuotta aiemmin.
Keskustan sisäisessä keskustelussa näistä asioista on vaiettu oikeastaan näihin päiviin asti.
Ainoa tapa puhkaista vuosikymmeniä sitten syntyneet mätäpaiseet on tunnustaa tapahtuneet, käydä avoin keskustelu, johon liittyy korkeatasoinen akateeminen tutkimus ja ottaa oppia tapahtuneesta.
Tätä on turha kiistää, vaikka sen tunnustaminen itsellemme saati sitten muille tuntuu kipeältä.
Tähän painostamiseen liittyi esimerkiksi suomalaisten poliittisten toimijoiden sellaista kanssakäymistä vieraan vallan tiedustelupalvelujen - vakoilijoiden - kanssa, joka on läntiselle demokratialle vierasta.
Toisen valtion ankaraan painostamiseen liittyy aina sensuuri tai pyrkimys siihen. Suomessa oli vähän virallista sensuuria, mutta itsesensuuria sitäkin enemmän.
Yksi iljettävimmistä "ystävyyspolitiikan" piirteistä oli ulkopolitiikan käyttö sisäpolitiikan välineenä. Isänmaan etu oli hyvin joustava käsite.
Monissa Euroopan maissa kansallista lähihistoriaa on käyty läpi julkisen keskustelun kautta lähes vuosikymmenen ajan. Tätä prosessia on Saksassa kutsuttu kansalliseksi menneisyydenhallinnaksi.
Suomessa tällaiseen keskusteluun ei ole tunnettu tarvetta. Perustelut hiljaisuudelle ovat kummunneet ainakin neljästä eri lähtökohdasta.
Ensinnäkin on katsottu, että meille kävi ihan hyvin; kauppa kukoisti ja itsenäisyys säilyi. Kyse on eräänlaisesta "tarkoitus pyhittää keinot" -perustelusta.
Toinen perustelu on ollut se, että kyseessä oli "maan tapa". Kolmas perustelu lähtee siitä, ettei haiseva tunkio tonkimalla parane.
Neljäs perustelu on, että ainoastaan oma toiminta siinä historiallisessa hetkessä antaa ymmärryksen arvioida toimien oikeellisuutta.
Näihin perusteluihin löytyy helposti vahvat vasta-argumentit.
Miten hyvin meille sitten kävi? Mikä olisi ollut vaihtoehto? Oliko ulkomaankaupan suuntautuminen niin voimakkaasti Neuvostoliittoon pelkästään myönteinen asia?
Näyttää siltä, että monet suomalaiset syyllistyivät silloin moraalisesti arveluttavaan - jopa rikolliseen - toimintaan kanssakäymisessään ulkovaltojen edustajien kanssa. Ei kai tekijöiden suuri määrä eli "maan tapa" tee heidän toiminnastaan yhtään hyväksyttävämpää.
Jokainen kompostia hoitanut tietää, että ainoa tapa saada haisevasta eritteestä muhevaa multaa on kääntää sitä aika ajoin ja lisätä muutakin maatuvaa sekaan. 1970-luvun poliittisen kompostin kääntäminen tarkoittaa avointa keskustelua.
Monet väittävät, että sellainen, joka ei itse elänyt Neuvostoliiton varjostamassa poliittisessa todellisuudessa, ei voi silloisia ratkaisuja ymmärtää.
Kirjoja lukemalla ja aikalaiskertomuksia kuuntelemalla voi oppia jotain, mutta vielä tärkeämpää on poliittisten toimijoiden korkean moraalin vaatimus.
Moraali ei tunne eroa 1970-luvun tai 2000-luvun välillä. Se toiminta, joka ei läpäise moraalista seulaa vuonna 2005 ei ole ollut yhtään sen vankemmalla pohjalla kolmekymmentä vuotta aiemmin.
Keskustan sisäisessä keskustelussa näistä asioista on vaiettu oikeastaan näihin päiviin asti.
Ainoa tapa puhkaista vuosikymmeniä sitten syntyneet mätäpaiseet on tunnustaa tapahtuneet, käydä avoin keskustelu, johon liittyy korkeatasoinen akateeminen tutkimus ja ottaa oppia tapahtuneesta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
"...Yksi iljettävimmistä "ystävyyspolitiikan" piirteistä oli ulkopolitiikan käyttö sisäpolitiikan välineenä. Isänmaan etu oli hyvin joustava käsite..."
Viime aikoina ulkopolitiikkaa on käytetty sisäpolitiikan välineenä hyvin iljettävällä tavalla:
http://www.demari.fi/Article.jsp?article=1293
Tohtorit pyörittävät innolla
presidenttipeliä lausunnoillaan
Vuoden 2006 presidentinvaalit vaikuttavat jo huomattavasti poliittiseen keskusteluun ja ilmapiiriin, vaikka edes ensimmäistäkään ehdokasta ei ole asetettu ja vaaleihin on aikaa vuosi.
Presidentti Tarja Halonen näyttää olevan EVAn "tohtorikoplan" yltyvien hyökkäilyjen kohteena.
Henkilövaali tasavallan ykköspaikaksi koetusta vakanssista kiehtoo presidenttipelin pyörittäjiä.
Presidentinvaalien perinteisesti korkea äänestysprosentti ennakoi, että kiinnostus tarttuu aikanaan myös kansalaisiin.
Poliittinen kilvoittelu tasavallan presidentin paikasta on täysin oikein ja demokratiassa suorastaan välttämätöntä. Kun puolueiden ehdokaskuviot täsmentyvät ensi syksynä, saadaan lyhyehkö mutta säpäkän asiapitoinen vaalitapahtuma. Sitä ennen käy hajanainen keskustelu puolueiden koalitioista kansalaisten ohjaamiseksi. Sellainen jää omaan arvoonsa, kun ihmiset lähtevät liikkeelle.
Tämänkertaisten presidentinvaalien erityispiirre on puolueiden ulkopuolella bunkkeroituminen. Sitä on harrastanut erityisesti Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA sekä järjestössä työskentelevät tai sen liepeillä puuhastelevat. Edellisiin lukeutuu EVAn johtaja, tohtori Risto E.J. Penttilä ja jälkimäisiin tohtori Jukka Tarkka.
Herroja yhdistää myös trauma uusoikeistolaisen nuorsuomalaisen puolueen menettämisestä.
Tarkka jatkoi sunnuntain Helsingin Sanomissa Penttilän heikolla menestyksellä toistelemaa hyökkäystä presidentti Tarja Halosta kohtaan. Osoitteina ovat presidentin ohella ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) sekä maan ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja, jossa erityisesti liittoutumattomuus ärsyttää arvostelijoita.
Erikoista ja epäloogista varsinkin Tarkan väitteissä on, että hän on eri yhteyksissä korostanut presidentin johtovallan vähenemistä perustuslaissa sekä ennen muuta pääministerin roolia.
Samalla hän antaa kuitenkin ymmärtää, että Halonen ja Tuomioja pyörittävät maata miten haluavat. Pääministerillä ei ole tässä ajattelussa mitään virkaa eikä vaikutusvaltaa.
Oma lukunsa on Penttilän ja Tarkan juorutätimäinen vihjailu Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta maineesta maailmalla. Nämä supattajat sitä nimenomaan töhrivät. Tällainen törkytoiminta ei ole vain lapsellista, vaan se on yksinkertaisesti epäisänmaallista.
Keskusta huomasi viimeisten joukossa Neuvostoliiton kaatuneen.
"Oliko ulkomaankaupan suuntautuminen niin voimakkaasti Neuvostoliittoon pelkästään myönteinen asia?"
Eihän se tietysti pelkästään myönteinen asia ollut. Jostain syystä firmamme kuitenkin halusi siihen suuntaan kauppaa käydä.
On muuten erinomainen asia, että meillä oli sellainen presidentti, joka järjesti Suomen ensin EFTAn liitännäisjäseneksi 1961 ja 1974 alusta EEC-vapaakauppasopimuksen piiriin.
Jälkimmäinen sopimus takasi teollisuustuotteidemme tullivapaan viennin läntisen Euroopan markkinoille.
Siinä olet oikeassa, että paljon olisi likapyykkiä pestävänä tuolta ajalta.
Lipponen voisi aloittaa tuon likapyykin pesun perustelemalla, että miksi hän yhdessä Neuvostoliiton kanssa vastusti tuota Suomelle välttämätöntä EEC-vapaakauppasopimusta.
http://www.finpro.fi/markkinatieto/countryfiles.asp?Section=54&Country=120&Special=1208
Historiaan kannattaa tutustua.
Vastikään ilmestyneessä kirjassaan Kekkosta erittäin läheltä seurannut Esa Seppänen, pohtii Urho Kekkosen ja Nikita Hrushtshevin lämpimiä välejä.
Käytännössä ystävyys näkyi Seppäsen mukaan henkilökohtaisella tapaamisilla, rennolla käytöksellä ja estottomalla sanansäilällä.
Mutta mikä vaikutus lämpimillä väleillä oli Suomen ulkopolitiikkaan ?
-Se oli personaaliunioni. Missä kunnossa heidän kaveruussuhteensa oli, sellaiset olivat maidemme suhteet.
Seppänen toteaa Kekkosen luoneen Suomeen kokonaan uuden instituution, henkilökohtaisen diplomatian, jolla hän keräsi ulkopolitiikan langat omiin käsiinsä. Tilanteeseen suhtauduttiin Suomessa ristiriitaisesti.
Suomi selvisi yöpakkasista ja noottikriisistä. Kirjassaan Seppänen väittää, että nimenomaan harvinaisen hyvät henkilösuhteet maiden välillä antoivat Suomelle mahdollisuuden liittyä
1960-luvun alussa Länsi-Euroopan taloudelliseen järjestelmään Eftaan ja 1973 EEC:hen.
-Nyt olemme EU:ssa. Tämän sillan ensimmäiset pilarit lyötiin pystyyn 1960-luvun alussa, Seppänen arvioi.