Toteutunut, toteutuva

Jumalan kolmannen persoonan nimeen on yhdistetty sana pyhä, Pyhä Henki. Pyhän Hengen tehtävä on kutsua tästä maailmasta Jumalalle erotettu pyhä kansa. Koska Jumala on pyhä, niin myös Jumalan kansalle kuuluu vaatimus olla pyhä: "Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä" (3 Moos 11:44). Tällöin pyhä tarkoittaa sekä olemista Jumalalle erotettuna että siveellistä puhtautta, Jumalan kaltaisuutta.

Samaan aikaan uskovaa edelleen pyhitetään ja hän pyhittyy (Ilm 22:11; Joh 17:17; 1 Tess 5:23; 2 Kor 7:1). Nyt on kyseessä uskon taistelussa toteutuva jatkuva, päivittäinen pyhitys. Tällöin pyhitys tarkoittaa uskoon tulon jälkeistä kilvoitusta uskon säilyttämiseksi elämän loppuun asti (2 Tim 4:6-8).

Ensin meidän on oltava osallisia Kristuksen ainutkertaisen uhrin antamasta pyhityksestä (Hepr 10:10) ja tehty täydelliseksi Jumalan silmissä (10:14). Vasta sen jälkeen alkaa jatkuva läpi koko elämän kestävä pyhitys (1 Tess 4:3-8; Room 12:1). Varhaiskristillisessä ehtoollisrukouksessa sanottiin: "Tulkoon armo ja tämä maailman hukkukoon. Hoosianna Daavidin Jumalalle. Kuka on pyhä, hän tulkoon, kuka ei, hän tehköön parannuksen".

Tässä taitaa olla kysymys jonkinlaisesta megalomaniaharhasta. Muuttuuko uskonharhainen jotenkin tavallista maan matosta paremmaksi pöyhistyessään?

Yllensä kuitenkin pyhityksestä puhuttaessa rajoitutaan uskon taistelussa toteutuvaan, päivittäiseen pyhitykseen. "Meidän tulee puhdistua kaikesta ruumiin ja hengen saastaisuudesta ja Jumalaa peläten pyhittää elämämme kokonaan hänelle (2 Kor 7:1).

Kristus asuu jokaisessa uskovassa ja samaan aikaan asuu myös perisynti ja päivittäin tulee esiin perisynnin hedelmänä tekosyntejä. Perisynti on aivankuin liimautunut kiinni uskovan olemukseen. Se on kuin syöpäkasvi. Anteeksiantamuksessa synti syyllisyytenä pyyhitään pois, mutta synti toimivana jää uskovaan. Uskova on luopunut synnistä, mutta synti ei ole luopunut hänestä. Perisynti on voittamaton synti tässä ajassa. Siksi kaikissa uskovan teoissa niin kauan kuin hän elää, on syntiä mukana. Perisynnin tähden saatana saa helposti houkuteltua uskovan syntiin.

3. Samaan aikaan vanhurskas ja syntinen

Jokainen Jeesukseen uskova on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen. Syntinen tietoisesti ja vanhurskas vasta toivossa ja siksi, että hänelle tällä hetkellä luetaan Jeesuksen pyhyys ja puhtaus. Hän on omissa silmissään ja todellisuudessa monin tavoin epävanhurskas. Mutta Kristukseen uskoessaan Jumalan silmissä hän on kuitenkin vanhurskas ja kestää Jumalan tuomiolla. Kristus peittää uskovan syntisyyden omaan puhtauteensa, kuten morsian puetaan puhtaaseen morsiuspukuun.

Luther sanoo tämän tilanteemme varsin suorasukaisesti Galatalaiskirjeen selityksessään: "Vanhurskaushan...on meidän ulkopuolellamme, ainoastaan jumalallisen armon ja vanhurskaaksiarvostelemisen varassa eikä meissä ole mitään muuta oleellista eikä vanhurskautta kuin mainittu heikko usko eli uskon esikoislahja, me kun olemme alkaneet omistaa Kristusta. Meihin kuitenkin tosiasiallisesti jää synti olemaan" (Luther, 282)

Tämä kahden vastakkaisen totuuden samanaikaisuus leimaa kaikkea uskon elämää. Uskova on kyllä uusi ihminen, joka on jo luotu ja samaan aikaan hänen on päivittäin pukeuduttava uuteen ihmiseensä (2 Kor 5:17). Uskova on myös vanha ihminen, joka on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa ja samaan aikaan hänen on päivittäin ristiinnaulittava vanha ihmisensä (Kol 3:1-5).

Ol

Olemme läpi elämme ajan kuin savi savenvalajan pöydällä (Jer 18:3-6) ja samaan aikaan jo valmis saviastia, jossa on suunnattoman suuri aarre, usko Jeesukseen (2 Kor 4:7). Olemme murheellisia ja huokailemme ja samaan aikaan saamme aina olla iloisia (2 Kor 6:10). Vapisemme Jumalan vihaa ja samaan aikaan panemme rohkeasti toivomme yksin Jumalan laupeuteen. Olemme varmoja pelastumisestamme (Room 8:38-39) ja samaan aikaan emme voi kuitenkaan olla varmoja siitä, että pääsemme perille (1 Kor 10:11-12). Jumala pyhittää meidät kokonaan (1 Tess 5:23) ja kuitenkin samaan aikaan meitä kehotetaan Jumalaa peläten pyhittämään elämämme kokonaan hänelle (2 Kor 7:1).

Uskovan elämässä on Jumalan rauhaa ja iloa, mutta myös uskon heikkoutta, kiusauksia ja ahdistuksia. Uskonelämä on pikemminkin kaiken vastaanottamista Jumalalta kuin itsensä Jumalalle antamista, enemmän halajamista kuin omistamista, hurskaaksi tulemista kuin hurskaana olemista.

Kristukseen uskovan elämää leimaa sekoitus heikkoutta ja voimaa, kärsimystä ja iloa, luottamusta ja toiveissa pettymistä, turvallisuutta ja pelkoa, menestystä ja vastoinkäymistä, epätoivoa ja toivoa, kiitosta ja panettelua, katkeraa itkua ja vapauttavaa naurua, sairautta ja terveyttä ja lopuksi kaikkein varmimpana vaiheena - usein vähiten sitä odottaessamme - kuolema.

Meidän on opittava pitämään yhdessä tällaiset vastakkaiset kuvaukset uskonelämästä. On helpompi yksinkertaistaa ja korostaa vain toista puolta. Kuitenkaan Jumalan Hengen meissä tapahtuvaa työtä ei voida kuvata totuudellisesti muuten kuin näennäisesti toisensa poissulkevien vastakohtien avulla.

Lihan ja hengen välinen sota uskovassa

Synti ja Jumalan vastainen vanha ihminen, liha, asuu uskovassa koko elämän ajan (Room 7:17). Synnin tahto on lihan tahto ja se on aina vihamielinen Jumalaa kohtaan (Room 8:7). Uskova haluaa olla itseriittoinen, seurata itsekkäitä intohimojaan ja palvoa omaa minäänsä. Lihan teot on luetteloitu Gal 5:19-21 (vrt. 2 Tim 3:2-5). On kauhistuttavaa, kun ne pääsevät uskovassa valtaan ja toisinaan tapahtuu niin.

Samaan aikaan uskova on myös uusi ihminen ja hänessä asuu Kristus Pyhässä Hengessä. Jeesus on omiensa kanssa joka päivä.

Vanha ihminen on helposti määriteltävissä ja havaittavissa. Se on itsekäs minäkeskeinen ihminen, joka kaikessa etsii omaansa. Se on piintynyt luontoomme ja siksi luontomme on hidas ja vastahakoinen hyvän tekemiseen, mutta aina valmis pahaan. Vanha on minä itse. Sen on aina oltava lain, syyttävän omantunnon ja kuoleman alainen.

Uusi ihminen on paljon vaikeammin "löydettävissä" omasta sisimmästämme. Jumalan Hengen työ jää katseiltamme salaan. Uusi ihminen on Kristus meissä, Pyhä Henki meissä asuvana, emme me itse. Uusi ihminen on "vierasta lahjavanhurskautta" ja sen mukana alttiutta ja avoimuutta Hengen työlle, jota kuitenkin koko ajan vanha ihminen häiritsee. Myös uusi haluaa saada luontomme valtaansa.

Emme pysty täsmällisesti useinkaan erottamaan, mikä meissä on vanhan ihmisen tahtoa ja mikä taas uuden. Ne ovat sekoittuneet toisiinsa ja ovat aina ja kaikessa samanaikaisesti läsnä.

Valvovassa kristityssä riehuu lakkaamaton sisällissota. Henki sotii lihaa vastaan (Gal 5:17). Meissä oleva synti ja liha vastustaa Henkeä.

"Pitäkää tarkka huoli siitä, että... taistelette Hengessä lihaa vastaan ja seuraatte Hengen johdatusta... Teissä on kaksi taisteluasenteessa olevaa käskijää: Henki ja liha. Jumala on teidän ruumiissanne nostattanut kiukkuisen taistelun. Henki ponnistelee lihaa vastaan ja liha taas puolestaan Henkeä vastaan. Näissä olosuhteissa minä en vaadi teiltä mitään muuta - ettekä mitään muuta voikaan aikaansaada - kuin Hengen johtovaltaan alistumista ja lihan johtovallan vastustamista. Edellistä totelkaa, jälkimmäistä vastaan sotikaa" (Luther). "Syntinen olen ja syntiä tunnen. Enpä vielä ole riisunut yltäni lihaa, johon synti, niin kauan kuin se elää, on piintyneenä. Mutta minä seuraan Henkeä, en lihaa, toisin sanoen, minä uskossa ja toivossa omistan Kristuksen, minä rohkaistun hänen sanastaan ja näin rohkaistuna en täytä lihan himoa" (Luther).

Ei ole kuitenkaan helppo oppia tottelemaan Henkeä, joka käyttää aina armon sanaa. Siksi valvominen ja siihen liittyvä jokapäiväinen katumus, vanha ihmisen kuolettaminen ja kamppailu Hengen voitolle pääsemiseksi ovat oleellinen uskovan tuntomerkki.

Eräänä vaikeutena tässä taistelussa on se, että omassatunnossamme haluamme olla lakihenkisiä, mutta arkielämässämme ja elämäntavoissamme vapaita ja ilman lakia ja noudattaa vapauden varjolla omia itsekkäitä pyyteitämme ja himojamme. Tämän tähden taistelu meissä asuvan Hengen ja lihaamme piintyneen synnin välillä on tavattoman vaikea ja sitkeää. Siinä taistelussa monet selvät UT:n kehotukset oikeaan vaellukseen ovat suurena apuna.

Kun uskova lankeaa syntiin, hän on kuin pieni lapsi, joka kaatuu kuralätäkköön. Hän menee heti itkien kotiin. Mutta hän ei ole kuin sika, joka nauttii kurassa olemisesta. Syntiin suostumien on kuin nuotioon kaatumista. Kyllä siitä pian on päästävä pois (Miika 7:8).

"Staupitzilla oli tapana sanoa, että hurskaiden on toivottava kuolemaa siksi, että tässä elämässä ei synnin tekeminen koskaan lopu, ja niin asia totisesti on. Hurskaiden mielissä on enemmän murhetta synneistä ja kuoleman pelosta kuin iloa lahjaksi annetusta elämästä ja Kristuksen sanomattomasta armosta. He kuitenkin painiskelevat tuota epäuskoa vastaan ja uskon avulla he voittavat sen, mutta silti tuo murheen henki aina palaa. Siksi heissä pysyy parannus kuolemaan asti" (Luther).

Aran tunnon säilyttäminen Herran sanan edessä

Arkielämässä on mitä tärkeintä säilyttää arka tunto Herran sanan edessä (Jes 66:2,5). Niin pian rutinoidumme, tulemme haluttomaksi ja valvomattomaksi sekä suhteessa omaan syntisyyteemme että anteeksiantamukseen. Olemme sisäisesti särkymättömiä ja kylmiä. Suosimme ja piilottelemme sisäisiä syntejämme ja halukkaasti leikimme syntiemme kanssa uhmaten Jumalan sanaa. Huomaamme myös miten välipitämättömästi suhtaudumme ihmeelliseen anteeksiantamukseen. On ihme, jos arka tunto säilyy.

Ei pidä myöskään tahallaan asettua alttiiksi kiusauksille, joita ei sitten pystykään vastustamaan (Room 13:12-14). Meidän on suostuttava määrätietoisesti kamppailemaan eroottiset ajatuksia, katkeria itsesäälin tunteita, kateutta, mustasukkaisuutta, kiukkua ja vihaa vastaan. Synti on aina Jumalan silmissä inhottavaa. Se on kapinaa häntä vastaan, hänen pilkkaamistaan.

Yhdessäkään elämämme synnissä ei ole mitään kaunista eikä puolustettavaa. On mieletöntä leikkiä synnillä ja tehdä syntiä tahallaan uhmaten Jumalan sanaa. Siksi paha ja jatkuvasti synnissä pysymisen aikomus ja täysin vailla katumusta ja tuskaa oleminen tukahduttaa pelastavan uskon. Synnit on uudelleen ja uudelleen nimettävä synniksi ja luovutettava synnin tunnustuksessa Herralle (Matt 5:20-30).

Itsekuri kuuluu uskonkilvoitukseen

"Tämän lisäksi meikäläiset opettavat, että jokaisen kristityn tulee ruumiillisella itsekurilla tai ruumiillisilla harjoituksilla ja töillä harjoittaa itseään ja pitää itsensä niin kurissa, ettei yltäkylläisyys ja joutilaisuus pääse kiihottamaan mihinkään syntiin. Tämä ei saa kuitenkaan tapahtua siinä tarkoituksessa, että me näillä harjoituksilla ansaitsisimme anteeksiantamuksen tai sovittaisimme syntimme.

"Tätä ruumiillista itsekuria on harjoitettava alinomaan, ei ainoastaan harvoina määrättyinä (Luuk. 21:34) päivinä, niin kuin Kristus sanoo: ‘Pitäkää vaari itsestänne, ettei teidän sydämiänne raskauta päihtymys’; ja: ‘Tätä riivaajien lajia ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla’ (Mark. 9:29). Samoin Paavali (1 Kor. 9:27) sanoo: ‘Minä kuritan ruumistani ja alistan sen kuuliaisuuteen.’

Tässä hän selvästi osoittaa, ettei hän kurita ruumistaan ansaitakseen tällaisella kurituksella syntien anteeksiantamuksen, vaan sitä varten, että hän saattaisi ruumiinsa kuuliaiseksi ja vastaanottavaiseksi hengelliselle elämälle ja kykeneväksi suorittamaan kutsumukseensa kuuluvat tehtävät" (Tunnustuskirjat).

"Meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja sen on kuoltava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen. Samaan aikaan on joka päivä tultava esiin ja noustava ylös uuden ihmisen, joka elää vanhurskaudessa ja puhtaudessa iankaikkisesti Jumalan edessä" (Luther)

"Juuri siinä on kristityn elämän sisäinen jännitys, että hän omistaa eikä vielä omista, hänellä jo on ja kuitenkaan hänellä ei vielä ole. Hän ei jää rauhaan syntiinsä, vaan pyytää joka päivä puhdistusta synneistään. Hän kärsii pahasta luonnostaan ja rukoilee Herraa Kristusta voittamaan pahuuden. Mutta mitä enemmän hän näkee itsensä tästä Kristuksesta riippuvaiseksi sitä pitemmälle myös tosiasiallisesti hänen sisäinen uudistuksensa pääsee. Vain Kristuksen mukana tulee uusi elämä" (Osmo Tiililä).

7. Kärsimys osana uskonkilvoitusta

Kärsimys osana uskonkilvoitusta

"Jumala kuljettaa omiaan ristin kaitaa tietä. Kärsimyksillä hän tahtoo koetella heidän uskoaan, pitää heitä nöyryydessä ja vetää heitä yhä läheisempään yhteyteen kanssaan. Usein Jumala myös katsoo lapsensa arvolliseksi kärsimyksillään todistamaan uskostaan" (Kristinoppi 1948).

Meidän on hyväksyttävä kärsimys osaksi todellista hengellistä kasvua. Kärsimys on tie, jolla on suostuttava vaeltamaan (Apt 14:22). Ilman ahdistusta ei ole kasvua Kristuksen tuntemisessa eikä rakkaudessa.

Kaikki kärsimys on siunattua ristiä ihmiselle, joka elää uskonyhteydessä Kristukseen (Room 8:28). Hän ei mielellään luovu synnistä. Jumala kyllä näkee ihmisen sisinpään kätkeytyvän pahuuden koko syvyyden. Mutta uskovan on vaikea sitä nähdä. Päinvastoin hän herkästi saattaa ruveta kuvittelemaan, että hän on parempi kuin muut. Kärsimykset aivankuin hämmentävät uskovan sydämen pohjamutia ja kuona nousee pinnalle.

Hän tarvitsee ristiä myös siksi, että se heikentää hänen haluaan elää synnissä. Risti sulkee tien maailmaan ja muuttaa maailman katkeraksi. Juuri kärsimysten kautta Jumala tekee synnin vastenmieliseksi.

Ahdistus tulee elämään enemmin tai myöhemmin. Silloin kristitty tietää, että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa ja on kasvun aika. Nyt on aika mennä eteenpäin. Nyt nisunjyvä putoaa maahan ja kuolee (Joh 12:24).

Herra on kuitenkin meitä lähimpänä silloin, kun koemme hänen olevan kaikkein kauimpana. Hän on mitä armollisin silloin, kun tunnemme hänen hukuttavan meidät. On opittava kärsimään yhdessä Kristuksen kanssa (Room 8:17). "Me tiedämme, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa" (Room 5:3-4).

Uskovan on suostuttava elämään uhanalaisena niin, että Jumala murskaa kaiken inhimillisen varmuuden saadakseen olla ainoa. On vain elettävä Jumalan sanan lupausten varassa tuntuu miltä tuntuu ja näyttää miltä näyttää.

On pyrittävä olemaan avoin ja totuudellinen silloinkin, kun se johtaa tuskallisten, vastaamattomien kysymysten eteen ja jään ehkä pysyvästikin neuvottomaksi. Ei ole olemassa ajan rajan tällä puolella mitään järkevää vastausta useimpiin ahdistaviin elämän ongelmiin.

Uskovan elämän tärkein asia on uskon säilyttäminen

Parasta mitä ihminen voi omistaa ajallisen elämänsä aikana on Kristuksen vanhurskaus. Tämän vanhurskauden ihminen saa lahjaksi, kun hän uskoo Herraan Jeesukseen Kristukseen (Gal 2:16). Silloin Jumala ei lue ihmiselle hänen jumalattomuuttaan ja syntejään, vaan peittää ne kaikki Kristuksen vanhurskauteen, puhtauteen ja pyhyyteen (Room 4:5-8). Vain uskosta vanhurskaalla on rauha Jumalan kanssa ja rauha tuomion päivänä (Room 5:1). Vain uskosta vanhurskas perii iankaikkisen elämän, sillä "vanhurskas on elävä uskosta" (Room 1:17). Vain vanhurskas pelastuu (1 Piet 4:18; Matt 25:46).

Kun Jumala antaa lahjaksi Kristuksen vanhurskauden, hän antaa sen ohessa kaiken muunkin tarpeellisen (Matt 6:33; Room 8:32).

Uskon vanhurskaudessa on kristillisen uskon sydän. Se on uskon turvapaikka ja luja linna. Juuri se on aidon kristillisen elämän lähde. Se on kestävän rohkaisun ja lohdutuksen tuoja Jumalan lapsen elämään. Siitä ammennamme voimaa uskonkilvoitteluun koko elämän ajan.

Kun olemme tulleet uskosta vanhurskaiksi, elämämme tärkein asia on säilyttää tämä usko Kristukseen loppuun asti. Paavali katseli vähän ennen mestaustaan elämäänsä taaksepäin ja totesi: "Lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskon. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle" (2 Tim 4:6-8).

Uskon säilyttäminen ei ole koskaan itsestään selvää eikä helppoa. Saatana, maailma ja oma liha tekevät kaikkensa, että kääntäisimme selkämme Jeesukselle ja lakkaisimme huutamasta avuksi Herran nimeä. Jeesus sanookin: "Kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?" (Luuk 18:8).

Armonvälineet ylläpitävät uskoa

Armonvälineiden kautta Pyhä Henki pitää yllä uskoamme. Pyhä Henki käyttää aina sanaa. Usko syntyy ja usko säilyy sanan kautta (Room 10:17).

Kristityn vastuulla ja hänen päätösvallassaan on se, että hän tarttuu armonvälineisiin ja kiitollisin mielin käyttää niitä. Kristityn tuntomerkkejä on, että hän luottaa Jumalan sanan armolupauksiin ja jotta osaisimme luottaa, on tunnettava hyvin Raamattumme.

Uskon elämän kamppailuissa Hengen miekka, Jumalan Sana on taisteluaseemme. Jos kadotamme näkyvistämme Raamatun sanan, ei ole meillä neuvoa eikä apua. Siksi on tärkeää oppia viipymään joka päivä edes hetken Herran sanan äärellä ja painaa mieleen Raamatun sanaa.

Raamattua lukiessamme meidän osattava erottaa toisistaan tarkasti Raamatun kaksi pääsanomaa, laki ja evankeliumi. Kaikkialla Raamatussa kohtaamme Jumalan lain vaatimuksen. Lain on kaadettava luottamuksemme omaan itseemme, voimiimme, kuuliaisuuteemme ja ajettava meidät avuttomina anomaan Jumalan armoa Kristuksessa. Vain armon evankeliumi antaa voimaa uskon kamppailuun.

Vaikeutemme on siinä, että järkemme ja tunteittemme johtamina ajaudumme armon alta lain alle. Löydämme helposti kaikkialta Raamatusta lakia ja koemme, ettemme ole totelleet tätä lakia. Se masentaa. Evankeliumin löytäminen on paljon vaikeampaa ja siihen tarvitsemme Pyhän Hengen valoa ja rohkaisua.

Näkyvä ja koettava Jumalan sana kasteen vedessä ja ehtoollisen leivässä ja viinissä on Pyhän Hengen käyttämänä armonvälineenä mitä tärkein uskonkilvoituksen rohkaisija ja matkaeväs. Kasteessa meille annetusta lahjasta on hyvä oppia kiittämään päivittäin. Ehtoollisella tulee käydä niin usein kuin suinkin, vaikkapa joka viikko.

Uskova tarvitsee myös toisten uskovien läheisyyttä, neuvoja ja työtoveruutta Kristuksen ruumiin rakentamisessa. Siksi eläminen seurakuntayhteydessä on välttämätöntä (Apt 2:42).

On hyvä rukoiltava ja mieluimmin Danielin tavoin säännöllisesti (Dan 6:10). Hyvää tekisi joskus paastotakin. Hyvä on myös rukoilla päivittäin Isä meidän rukous, Apostolinen uskontunnustus ja Kymmenen käskyä.

Kristuksen tunteminen uskon säilymisen avaimena

Jeesuksen Kristuksen tunteminen on nimenomaan hänen ristillä tapahtuneen sovitusteon tuntemista. Kuinka väkevänä UT:n sivuilla meitä vastaan tuleekaan ensimmäisen sukupolven kristittyjen halu keskittyä yksin Jeesukseen Kristukseen ja hänen ristinsä salaisuuteen. He olivat vakuuttuneita siitä, että tämän ristiinnaulitun Jeesuksen Jumala on tehnyt Herraksi ja Messiaaksi Apt 2:36). "Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla" (Apt 4:12). Paavali jopa kirjoittaa: "Minä olin päättänyt olla tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna" (1 Kor 2:2). "En ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä" (Gal 6:14, KR92).

Jeesuksen ristissä ja ylösnousemuksessa Jumala korotti hänet Pelastajaksi nimenomaan antamaan synnit anteeksi (Apt 5:31). Kirkkaana kaikui sanoma: "Hänen ansiostaan teille julistetaan synnit anteeksi, ja hänen ansiostaan jokainen, joka uskoo, tulee vanhurskaaksi, saavuttaa kaiken sen, mitä te Mooseksen lain avulla ette voineet saavuttaa" (Apt 13:38). Syntien anteeksiantamus toi mukanaan uskon vanhurskauden ja sovinnon Jumalan kanssa.

Ensimmäisen sukupolven kristityt olivat kuulleet ja nähneet miten Jeesus itse oli toiminut. He muistivat, miten Jeesuksen luo tuotiin halvaantunut. Ensimmäiseksi Jeesus sanoi: "Ole turvallisella mielellä, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi" (Matt 9:2). He muistivat, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi (9:6). Tämän lahjoista suurimman Jeesus antoi syntiseksi leimatulle naisella: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi" (Luuk 7:48). . Se lahja antoi hänen elämälleen todellisen sisällön ja uuden mahdollisuuden.

Vielä paljon myöhemmin Apostolisen uskontunnustuksen muotoutuessa muistettiin tämä ja silloin kiteytettiin koko henkilökohtainen uskonelämä tähän yhteen ainoaan asiaan: MINÄ USKON SYNTIEN ANTEEKSIANTAMISEN. Kuin kaikuna tästä Vähä Katekismus vakuuttaa: "Hän joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi". Juuri tähän sisältyy todellisessa kristillisyydessä kaikki. Tästä avautuu kaikki, sillä "missä on syntien anteeksianto, siinä on elämä ja autuus" (Vähä Katekismus).

Syntien anteeksiantamus, uskon vanhurskaus ja sovinto Jumalan kanssa antavat sisällön kaikelle todelliselle Kristuksen tuntemiselle. Juuri tämän tulisi olla meille arvokkaampaa kuin mikään muu elämässämme. Meidän jopa tulisi olla valmiit tämän rinnalla lukemaan kaiken tappioksi ja heittämään kaiken pois kuin roskan (Fil 3:8). Vain tämä on se luja kallioperusta, jonka päälle voi koko uskonelämä rakentua ja johon on palattava päivittäin. Yksin tässä avautuu syntiselle tie taivaaseen, sillä syntien anteeksiantamus uskossa Jeesukseen antaa meille paikan ja perintöoikeuden kuulua siihen joukkoon, joka Jumalan pyhittämänä ylistää kirkkaudessa häntä (Apt 26:18).

Syntien anteeksiantamuksessa ihminen kohtaa kaikkein henkilökohtaisimmalla tavalla Jeesuksen Kristuksen. Juuri siinä on ehtoollisen merkitys. Viini luo yhteyden Kristuksen vereen ja leipä Kristuksen ruumiiseen (1 Kor 10:16). Missä on osallisuus Kristuksen ruumiiseen ja vereen, siellä on aina myös osallisuus syntien anteeksiantamukseen (Matt 26:28). Kuinka yksinkertaisella ja todellisella tavalla ehtoollinen tuokaan jokaisen kristityn ulottuville tämän suunnattoman suuren rikkauden.

Syntien anteeksiantamus luo läheisen ja sydämellisen suhteen ja kanssakäymisen syntisen ihmisen ja anteeksiantamusta jakavan Jeesuksen Kristuksen välille. Eikä voi olla läheistä yhteyttä Jeesukseen ellei hän ole läsnä joka hetki. Tapahtui elämässä mitä tahansa kaikessa ja aina Herra itse on lähellä. "Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti" (Matt 28:20).

Siksi myös kaikki elämässämme meitä kohtaavat ahdistukset ja kärsimykset ovat kärsimistä yhdessä hänen kanssaan (Room 8:17; Jes 63:9).

Koska Herra on luvannut olla lähellä, ei ole myöskään mitään vaikeuksia löytää häntä eikä mennä hänen tykönsä koska vain ja missä tahansa. "Ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos" (Joh 6:37). Ja vielä ihmeellisempää on se, että "Kristuksen omina ja häneen uskoen voimme rohkeasti ja luottavaisina lähestyä Jumalaa" (Ef 3:12).

Juuri syntien anteeksiantamukseen perustuu pelastusvarmuus. Se on ihmettelevää luottamusta siihen, että kaikista pettymyksistä ja masennuksista huolimatta kaikki on elämässä lopulta hyvin. "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat" (Joh 6:68). Ilman pelastusvarmuutta on syntinen jaksa säilyttää uskoa Jeesukseen.

Moni kristityn nimeä käyttävä pitää kuitenkin tätä kalleinta aarrettaan itsestään selvänä ja jopa halpana verrattuna muihin Raamatun totuuksiin.

Lainomaisuus tuhoaa uskonelämän

Galatalaiskirjeessä Pyhä Henki mitä voimakkaimmin sanoin varoittaa Jumalan kansaa lainomaisuuuden uskonelämää tuhoavasta voimasta. "Ei ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen" (Gal 2:16). "On selvää, ettei kukaan tule Jumalan silmissä vanhurskaaksi lakia noudattamalla, sillä uskosta vanhurskas saa elää" (Gal 3:11). "Te mielettömät galatalaiset, kuka teidät on lumonnut? Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna!"(3:1). "Te olette joutuneet pois Kristuksesta, te, jotka tahdotte lain kautta tulla vanhurskaaksi; te olette langenneet pois armosta" (5:4, KR38).

Emme saa sotkea yhteen uskon elämässä lainomaisuutta ja lain alle joutumista sekä toisaalta lain rikkomista ja pyhän lain synnyttämää Jumalan pelkoa. Koskaan kristittyä ei ole vapautettu valvomisesta ja taistelusta lihassa vaikuttavaa syntiä vastaan.

Lain rikkomisella uskova koettaa vapauttaa itsensä kilvoituksen vaivasta ja päästää lihansa himoineen hallitsemaan elämäänsä.

Lainomaisuudessa taas tarkkaillaan sitä, olenko täyttänyt uskon harjoitusten mitat ja vaatimukset. Lainomaisuudessa vaikuttaa vaatimuksen henki. Se elää hyvin syvällä uskovien sisimmässä. Sittenkin Jumala vaatii tällä hetkellä todellista pyhyyttä ja puhtautta ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. Mielenlaadun on oltava nöyrä ja taipuisa Herraa kohtaan. Tuntuu siltä kuin jokaisella Raamatun sivulla tulee vastaan tämänkaltaiset vaatimukset. Koska nämä vaatimukset eivät täyty elämässä, ei ole lupaa eikä mahdollisuutta päästä armon syleilevään osallisuuteen

Pyhä Henki kuitenkin haluaa vapauttaa uskovan olemaan aidosti ja totuudellisesti joka hetki vain syntinen (Joh 16:8; Room 7:24). Sen pitemmälle yksikään uskova ei ole koskaan päässyt ajallisen elämän aikana. Täällä ovat maata tallanneet vain yhden synnittömän ihmisen - Jeesuksen - jalat. Mutta jo samalla hetkellä Pyhä Henki haluaa kirkastaa, että Jumala Kristuksen tähden ei lue uskovan korjaantumatonta syntisyyttään ja hänen syntejään vaan peittää ne Jeesukseen ansaitsemaan sovitukseen.

Sovituksen sana ei kuitenkaan ole todellinen uskovien elämässä, koska ei oma syntisyyskään saa olla todellinen. Kuvitellaan Pyhä Hengen olevan uskovaan vuodatettua pyhää voimaa, joka karkottaa ja muuttaa uskovan olemuksellisestikin puhtaaksi ja synnittömäksi. Pyhä Henki kuitenkin vain paljastaa uskovalle hänen syntinsä ja kirkastaa Kristuksen. Hän kyllä kasvattaa, mutta se on kasvua "meidän Herramme Jeesukseen Kristuksen armossa ja tuntemisessa" (2 Piet 3:18) ja yhä suurempaan riippuvuuteen Herrasta (Joh 15:4-5).

Tätä Pyhän Hengen tehtävää moni pitää kuitenkin liian vähäpätöisenä ja voimattomana. Jotain enempää ja suurempaa Jumalan lapsi haluaisi itsessään kokea ja nähdä.

Jos uskovasta on tullut omasta mielestään puhdas, pyhä ja synnitön, mihin hän enää sen jälkeen vilpittömästi tarvisi ristiinnaulittua Jeesusta ja sovituksen sanaa. Jeesuksesta tulisi hänelle silloin vain suurenmoinen esikuva, jonka seuraamiseen hän tarvitsisi vielä enemmän voimaa. Silloin Jeesus onkin hänelle voiman tuoja. Mutta Herra sanoo: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2 Kor 12:9).

"Kristus ei lakkaa olemasta välimies senkään jälkeen, kun me olemme uudistetut. Harhan vallassa ovat ne, jotka kuvittelevat, että Kristus on vain hankkinut meille ensimmäisen armon, mutta me sitten olemme otollisia oman laintäyttämyksemme varassa ja ansaitsemme näin iankaikkisen elämän. Kristus jää välimieheksemme, ja meidän on aina oltava varmat siitä, että meillä hänen tähtensä on leppeä Jumala, vaikka itse olemme ansiottomat. Näinhän Paavali suorin sanoin opettaa sanoessaan: (1 Kor. 4:4) ‘Ei minulla ole mitään tunnollani, mutta en minä sen tähden ole vanhurskautettu.’ Mutta hän onkin selvillä siitä, että hänet luetaan vanhurskaaksi Kristuksen tähden, tämän sanan (Room. 4:7) mukaisesti: (Ps. 32:1;) ‘Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksiannetut.’ Tämä anteeksiantamus taas saadaan aina uskon kautta "(Tunnustuskirjat).

Usko on jatkuvaa Herran nimen avuksihuutamista

Uskon säilymiseksi Jumala joutuu jatkuvasti riisumaan elämän koulussa lapsiaan. Herra riisuu sillä tavoin, että uskovan voimattomuus ja avuttomuus tulee hänelle itselleen yhä ilmeisemmäksi. "Ah, ensin juoksin ylväsnä ja rohkealla miellä. Mä luulin, että pysyä osaisin Herran tiellä, vaan omin voimin hairahduin ja aina kaaduin kompastuin ja häpeään mä jouduin" (virsi 437:5, 1938). "Tunnustan Herra nöyrästi: Nyt outo olen aivan, ja ellet neuvo Herrani, en osaa teitä taivaan. Jos minua et paimenna, niin eksyn kohta laumasta, kuin lammas eksyy korpeen" (414:6, 1986).

Hän ei osaa enää antaa Herralle selviä ja yksityiskohtaisia neuvoja siitä, miten Herran on toimittava, että kaikki olisi hyvin. Hän ei enää toivo muuta kuin saada olla Herran hoidossa juuri sillä tavoin kuin Herra hyväksi näkee.

Uskonelämä muuttuu yhä enemmän syväksi ja aidoksi riippuvuudeksi siitä, mitä Herra kunakin päivänä antaa. "Ilman minua te ette voi mitään tehdä" (Joh 16:5). "Koska alituisesti teen syntiä, tarvitsen alituisesti parantavaa lääkettä." (Ambrosius, Tunnustuskirjat).

Herran nimen avuksihuutaminen johtaa siihen, että kristitty opettelee läpi koko elämänsä kiinnittämään silmänsä ja huomionsa uskon alkajaan ja täydelliseksi tekijään (Hepr 12:2). "Opi siksi sekä pyhänä että pahana, suruttomana ja heränneenä, katuvaisena ja katumattomana katsomaan kaikkivoipaan Kristukseen ja sovita näin itsesi Kristuksen eteen, tykö tai viereen, kunnes tunnet elämän hänestä lähtevän" (Paavo Ruotsalainen).

Se on myös kamppailua siitä, että Jeesus Kristus olisi hänelle kaikessa ensimmäinen ( Kol 1:18).

Wilhelmi Malmivaara asettaa apostolit meille esikuviksi, kun hän kirjoittaa: "He olivat Kristuksessa otolliseksi tehtyjä, mutta heidän itsekästä omaa minäänsä painoi Herra loppuun asti alas. Heidän elämänsä oli Kristuksen elämistä heissä. Ainoa minkä he tiesivät oli ristiinnaulittu Kristus. Heidän vanhurskautensa, viisautensa, pyhityksensä ja lunastuksensa oli Kristus. Heidän uskonsa oli antautumista Kristukselle. Heidän kilvoituksensa Kristuksessa pysymistä ja Kristuksen sanan pysymistä heissä. Heidän halunsa taivaaseen oli halua saada olla Kristuksen kanssa. Sanalla sanoen koko heidän uusi elämänsä ja menonsa sulkeutui tuohon yhteen nimeen: Kristus. Ei Raamatussa puhuta paljon heidän parannuksestaan, synnintunnostaan ja tunnustamisestaan, mutta sitä enemmän puhutaan Kristuksesta sekä siitä, mitä he hänen käsialanaan saivat osakseen".

1. Mitä on Hengellä täyttyminen?

Jokainen Kristukseen uskova on saanut Pyhän Hengen (Room 8:9) ja on kastettu Hengellä (1 Kor 12:13). Pyhä Henki on persoona eikä persoonaton ihmevoima, joka vuotaa meihin. Pyhällä Hengellä täyttyminen merkitsee jumalallisen henkilön tulemista elämäämme ja hänen hallintavaltaansa meissä. Tämä meitä hallitsemaan haluava henkilö on yhtä Isän ja Pojan kanssa.

Hengen täyteys on myös aina samaa kuin Jeesuksen Kristuksen hallintavalta. Silloin Jeesus on meille kaikki kaikessa, hän on ensimmäinen ja tärkein. Siksi Hengellä täyttyminen ei ole luonteeltaan mikään erityinen kokemus. Jumalan Henki lähestyy hiljaisena tuulen huminana, ei myrskyssä eikä tulessa (1 Kun 19:12).

Vaikein ongelma on siinä, ettei Pyhä Henki saa hallita uskovaa niinkuin hän haluaisi. Liian usein annamme lihan, perityn syntisyyden ja itsekkään luonnon ohjata meitä. Murehdutamme Jumalan Pyhää Henkeä (Ef 4:30). Olemme todellisuudessa kaukana Paavalin asettamasta ihanteesta: "En enää minä (hallitse), vaan Kristus elää (ja hallitsee) minussa" (Gal 2:20a).

"Täyttykää Hengellä" kehottaa Raamattu (Ef 5:18). Se merkitsee siis samaa kuin antakaa Kristukselle täysi hallintavalta. Hengellä täyttyminen on Kristuksessa olemista ja Kristuksen olemista ihmisessä.

Se voi tapahtua myös niin, että Pyhän Hengen omistava uskova, saa kokea Jumalan erityistä asioihin puuttumista elämässään ja tulee niiden kautta yhä kiinteämmin liitetyksi Kristukseen.

Miten täytymme Hengellä?

Vain yhdessä kohdassa Raamattu kehottaa meitä täyttymään Hengellä (Ef 5:18) Mutta nimenomaan Luukkaan evankeliumissa ja Apostolien teoissa kuvataan Herran yrityisiä puuttumisia uskovien elämään käyttäen ilmaisua Hengellä täyttyminen (Luuk 1:15; 4:1,14; Apt 2:4; 4:8, 31; 6:3, 5, 8, 55; 9:17; 11:24; 13:9, 52). Joissakin kristikunnassa vaikuttavissa liikkeissä, lähinnä pyhitysliikkeissä, helluntailiikkeessä ja karismaattisessa liikkeessä tästä ilmauksesta on tullut koko liikkeen tuntomerkki. Uskovan elämän perusvaatimuksena on, että hän on täyttynyt Pyhällä Hengellä. Todisteina Hengen täyteydestä vaaditaan samanlaisia ilmiöitä ja merkkejä, joista on kerrottu Apostolien teoissa

Täytymme Hengellä samalla tavoin kuin saimme Pyhän Hengen elämäämme, vain uskossa kuulemalla (Gal 3:1-5). Pyhä Henki on siellä läsnä ja täyttää, missä on Jumalan sana ja missä uskossa kuullaan ja lapsenomaisesti otetaan vastaan lupauksen sana. "Niin vain kuulemisessa, kuulemisessa ja vastaanottamisessa - ei tekemisessä, vaan ainoastaan ansaitsemattoman armon kuulemisessa" (Rosenius). Jos tahdot Hengen ja tulla pyhäksi, sinun on kuultava sanaa ja opittava olemaan hiljaa Herran edessä (Jes 30:15).

Uudessa Testamentissa on myös kerrottu erityisistä tilanteista, joissa Pyhä Henki tuli Jumalan lasten avuksi. Pietari oli vangittuna ja häntä kuulusteltiin. Siinä yhteydessä sanotaan, että hän puhui syyttäjilleen Pyhää Henkeä täynnä (Apt 4:8; 13:9). Samoin vangitsemisen jälkeisessä rukoushetkessä apostoleista kerrotaan, että "he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi" (4:31). Voimme ehkä ymmärtää tämän sanonnan niin, että Pyhä Henki rohkaisi heitä erityisellä tavalla tuossa hetkessä ja antoi ilon (Apt 13:52).

Hengellä täyttyminen on tämän mukaan sekä jatkuvaa että myös jotakin, jota yksittäinen uskova tai uskovien ryhmä saa kokea voidakseen palvella Herran suunnitelmia. Apostolien elämässä monet kerrat Herra tuli erityisellä tavalla lähellä ja osoitti sen voimakkaasti ja samaa on sen jälkeen tapahtunut usein uskovien elämässä ja herätysten aikoina Jumalan seurakunnan historiassa. Koetaan yhdessä, että nyt Herra on läsnä ja ilmaisee apunsa, vahvistaa ja rohkaisee. Silloin on kyseessä erityinen Jumalan asioihin puuttuminen. Se on hänen lahjansa. Se uudistaa ja innostaa työhön. Voimme nimittää sitä herätykseksi tai uudistukseksi. Herätystä tulee uskollisesti rukoilla ja toivoa jokaiselle Jumalan kansan osalle. Mutta emme voi sitä vaatia. Herra antaa uudistumisten ajat, silloin kun näkee sen hyväksi.

Armolahjoilla laajassa merkityksessä tarkoitamme kaikki niitä kristityn kykyjä ja lahjoja, joita Jumala on antanut ja joita Pyhä Henki käyttää rakentaakseen Kristuksen seurakuntaa. Jokaisella Kristukseen uskovalla on omat armolahjansa. UT:ssa on mainittu vain joitakin niistä (Room 12:4-8; 1 Kor 12-14). On aivan selvää, että tarvitsemme mitä kipeimmin kaikkia Jumalan antamia lahjoja ja kykyjä Kristuksen ruumiin rakentamisessa.

Ihanteena on, että jokainen kristitty löytää oman erityisen kutsumuksena ja paikkansa Kristuksen omana ja oppii käyttämään juuri niitä armolahjoja, jotka hän on saanut. Siksi tulee rukoilla, että kukin huomaisi, mitkä lahjat Herra on antanut ja pyytää armoa vapautua niiden käyttöön.

Todellisuudessa kuitenkin moni uskova jää avuttomana etsimään omaa paikkaansa Kristuksen seurakunnassa eikä koskaan saa varmuutta siitä, että on ollut oikealla paikalla palvelemassa oikealla tavalla ja mitkä ovat hänen saamansa armolahjat.

Koska elämämme tällä hetkellä laajalti kristikunnassa ikäänkuin muinaisen Korinttin seurakunnan ilmapiirissä, meidän on otettava kantaa kirjeessä mainittuihin ihmeen luonteisiin armolahjoihin. Niillä tarkoitetaan yleensä yliluonnollisen tuntuisia kykyjä, jotka luetellaan 1 Kor 12:8-10. Ne ovat viisauden sanat, tiedon sanat, ihmeitä tekevä usko, terveeksitekeminen, voimallisten tekojen tekeminen, profetoiminen, henkien arvosteleminen, eri kielillä puhuminen ja kielten selittäminen.

Koska niiden käyttöä ja levittämistä edustaa ajassamme karismaattinen liike, on hyvä tutustua siihen ja muodostaa liikkeestä oma kanta.

Henkilökohtaisessa elämässä vallitkoon suuri vapaus ihmeenluonteisiin armolahjoihin nähden. Jos joku kokee ne tärkeäksi ja haluaa päästä niistä osalliseksi kertokoon siitä Herralleen ja odottakoon, mitä Herra näkee hyväksi antaa. Hyvä on keskustella myös asiasta jonkun vanhemman kristityn kanssa, jolla on kokemuksia armolahjoista ja oppia häneltä. Armolahjojen tavoittelussa tulee olla nöyrä. Emme voi vaatia mitään itsellemme.

Kaikissa suurissa maailmanuskonnoissa esiintyy näitä samoja Korinttilaiskirjeen luettelemia ihmelahjoja. Monella meistä on jo sukumme perintönä yliluonnollisia kykyjä ja voimavaikutuksia. Tärkeää on myös tietää, että sielullisin keinoin on aina mahdollista saada itselleen yliluonnollisia kykyjä.

Ihmelahjoja voi tartuttaa toisesta ihmisestä toiseen eri menetelmillä. Tätä tulee välttää, sillä se vie syviin ahdistuksiin ja kasvu hengen raittiuteen vaikeutuu.

Elämme aikaa jolloin erityisellä voimalla demoniset henget ovat ottaneet käyttöönsä näitä korinttilaisten armolahjoja. Siksi tämän päivän uskovien on erittäin vaikea oppia erottamaan milloin lahjat ovat aidossa Pyhän Hengen käytössä. Milloin taas ne ovat ihmisen omien sielullisten voimien käytössä (Hes 13:2,3,17). Milloin demonisten valtojen välikappaleita (Matt 24:24; 7:22). Lopunajan eksytykset tulevat juuri voimatekojen ja ihmeitten kautta uskovien elämään (Ilm 13:13-14).

Jos rukoilemme jotakin armolahjaa itsellemme, niin henkien erottamisen lahja aikamme sekavissa oloissa, on seurakunnan todellisen rakentumisen tähden kaikkein tärkein. Tämän lahjan käyttö on sidoksissa Raamatun sanan tuntemiseen. Se ei tosin ole niin sensatiomainen ja houkutteleva kuin terveeksitekeminen, profetoiminen ja kielilläpuhuminen lahjat. Se tekee uskovasta yksinäisen.

Armolahjat on nimenomaan tarkoitettu Kristuksen seurakunnan rakentumiseksi eikä omaksi iloksi. Siksi niiden pyytämisen syynä tulisi olla vastuu toisista eikä halua saada kokea jotain erikoista ja varmistua näin omasta uskostaan.



Ihmeenluonteisissa armolahjoissa ja nimenomaan kielilläpuhumisessa, profetoimisessa ja rukouksella parantamisessa ja miksei myös näkyjen ja merkittävien unien näkemisessä on aina kysymys yleisinhimillisistä kyvyistä ja lahjoista. Kaikkien näiden lahjojen käyttöä kohtaamme lähetyskentillä muiden uskontojen ja nimenomaan uskontojen perustana olevan animismin keskuudessa. Tällaiset poikkeukselliset kyvyt ovat osa ihmisenä olemista.

Ehkä kaikkien selvimmin tämä tulee näkyviin kielilläpuhumisessa. Se on kristittyjen parissa nykyisin levinnyt varsin laajasti. Mutta sitä esiintyy yhtä hyvin buddhalaisten, muslimisufistien kuin hindujen parissa.

Kaikki uskovat eivät koskaan pysty puhumaan kielillä (1 Kor 12:30). Se on mahdollista vain määrätyn sielullisen rakenteen omaaville. Kielilläpuhuminen onkin aina ensin nähtävä yleisinhimillisenä ekstaattisena ilmiönä, se on pois normaalista sieluntilasta joutumista. Tällaista kykyä ei ole jokaisella. Siinä on jotain samaa kuin luonnollisina pitämissämme kyvyissä luoda musiikkia, laulaa, kirjoittaa runoja jne. Jumala on antanut tällaisia kykyjä joillekin ihmisille luodessaan heidät. Samalla tavoin Jumala luodessaan ihmisen antoi joillekin kyvyn kokea todellisuutta ekstaattisesti, hurmoksellisesti.

Monet uskovat ovat tulleet tietoiseksi tästä itsessään piilevästä lahjasta ja kyvystä vasta esim. karismaattisen liikkeen kautta. Hengellinen murros tai toisten uskovien esimerkki on kutsunut esiin heissä olevan lahjan.

Kielilläpuhuminen on kuin ihmisen minuudessa oleva instrumentti. Tärkeintä on kuka tätä instrumenttia käyttää. On kolme mahdollisuutta: 1. Pyhä Henki toimii, 2. ihminen itse käyttää ja 3. pelottavinta on, jos pahat henget saavat mahdollisuuden käyttää näitä lahjoja. Nämä lahjat ovat ajallisia lahjoja. "Profetoiminen katoaa ja kielilläpuhuminen lakkaa" (1 Kor 13:8).

Kristitty rukoilee ja toivoo, että Pyhä Henki suostuisi käyttämään joka kerta kaikkia hänen lahjojaan ja kykyjään. Kuitenkaan kertaakaan uskova ei voi puhua kielillä, profetoida, parantaa rukouksella ja kättenpäällepanemisella, nähdä näkyjä ja väittää, että ilman muuta Pyhä Henki toimii juuri nyt hänen kauttaan. Emme voi kielilläpuhumisellamme hallita Pyhä Henkeä. Sensijaan voimme kyllä koska tahansa puhua kielillä, sillä profeettojen henget ovat profeetoille alamaiset (1 Kor 14:32).

Kun kohtaamme tai itse harjoitamme ekstaattista toimintaa, profetoimista, kielilläpuhumista, rukouksella parantamista jne meidän on suostuttava koettelemaan ja arvostelemaan sitä (1 Kor 14:29; 1 Joh 4:1) ja annettava muiden arvostella. On täysin epäraamatullista vaatia, ettei tätä saa arvostella. Arvostelu on muka syntiä Pyhää Henkeä vastaan. Emme kerta kaikkiaan saa koskaan luottaa ilman muuta ja sokeasti ekstaattisiin lahjoihin. Kaikkea on tutkittava Raamatun sanan valossa. Raamatun sana riittää meille. "Ei yli sen, mikä kirjoitettu on" (1 Kor 4:6).

Mitä tärkeintä on muistaa myös, että aina ja joka kerta puhuessamme kielillä tai profetoidessamme olemuksemme syntiturmelus sekoittuu lahjan käyttöön. Emme koskaan voi puhua kielillä tai profetoida ilman synnin saastuttavaa vaikutusta. "Profetoimisemme on vajavaista" (1 Kor 13:9). Tarvitsemme anteeksiantamusta ja Karitsan veren puhdistusta kaikkiin armolahjoihimme ja niiden käyttöön ja tarvitsemme sitä joka kerta.

Kun kasvamme armossa ja Jeesuksen tuntemisessa ekstaattiset lahjat jäävät sivuasioiksi. Niiden puuttuminen elämästämme ei enää ahdista ja niiden olemassaolo ei enää innosta. Vain yksin Jeesus riittää ja nimenomaan Jeesus ristiinnaulittuna syntiemme sovitukseksi (1 Kor 2:2) ja Jumalan kirjoitusta sanasta tulee perusta, jolla kestää kuolemankin edessä.

"Kun kristitty pysyy Jumalan käsissä, niin hänen elämäänsä kannattaa yhä syvenevä luottamus siihen, että Herra johdata kaiken hänen parhaakseen. Hänen sydämensä täyttää nöyrä kiitollisuus siitä, että Jumala jaksaa häntä, arvotonta hoitaa lapsenaan. Yhä elävämmäksi hänelle käy myös tulevan kirkkauden toivo. valvoen ja rukoillen hän odottaa pelastuksen lopullista täyttymistä" (Kristinoppi 1948).

Jos säilytämme uskon Jeesukseen Kristukseen loppuun asti tulemme kerran olemaan todella puhtaita ja vanhurskaita. Täällä vanhurskautemme ja pyhityksemme on ollut toivon varassa, sitten se on sitä todellisuudessa ja loistamme pyhyyttä ja kirkkautta kuin aurinko. Tulee päivä, jolloin nousemme kuolleista ja silloin ruumiimme on täysin puhdistettu kaikista synneistä ja on täysin yhtä Kristuksen ruumiin kanssa. Siellä tulemme ihanasti ja täydellisesti olemaan kuuliaisia Jumalan koko laille ja tottelemme Jumalan tahtoa, kuten nyt enkelit sitä tottelevat.

Sana armo lienee eräs väärinkäytetyimpiä ja -ymmärretyimpiä hengellisen sanaston sanoja. Sitä toistetaan usein ja siitä on tullut eräänlainen uskonnollisen kielen perusfraasi. Se on sävyltään myönteinen. Se on hyvä sana. Sillä nimenomaan kuvataan Jumalan asennetta ihmiseen.

Todennäköisesti samaan aikaan sanaan armo liittyy monella mielikuva jonkinlaisesta sormien läpikatsomisesta, ei niin kovin vakavasti ottavasta mielenlaadusta, joulupukkimaisesta asenteesta: "Onko täällä kilttiä lapsia" ja kas kummaa, kaikki ovat niitä kilttejä. Siihen tulee sävy, jonka mukaan lopulta armon tähden kaikki pääsevät taivaaseen. Ketään ei hyljätä, ovathan kaikki vain ihmisiä ja Jumalan armo on niin ihmeellisen avara.

Jos kuitenkin haluamme määritellä armo sanan Raamatun pohjalta, sen sävy ja sisältö täsmentyy varsin toisenlaiseksi. Raamatussa se kuuluu oikeudenkäyntisanastoon. Havainnollisella tavalla sanan armo (hepr. ched) oikea sisältö tulee esiin Esterin kirjassa.

Persian valtakunnassa oli julistettu kuolemantuomio kaikille Jumalan omaisuuskansan jäsenille. Tuho oli jo ovella. Kuningatar Ester oli ainoa juutalainen , joka saattoi vielä jotain tehdä kansansa pelastamiseksi. Mutta kuningatar ei ollut saanut kutsua kuninkaan luo pitkän aikaan eikä ilman kutsua hänkään saanut lähestyä kuningasta. "Laki oli jokaiselle sama - hänet surmataan" (Est 4:11, KR 38). Ester tiesi tämä ja päätti mennä kohti kuninkaan valtaistuinta, vaikka se oli vastoin lakia. Hän totesi: "Jos tuhoudun, niin tuhoudun" (4:16).

Oli vain yksi mahdollisuus jäädä henkiin. Jos puheille pyrkivä jostakin syystä miellytti kuningasta ja hän ojensi vastoin lakia kultavaltikkansa tätä kohden, tämä pelastui.

Tuli ratkaiseva hetki ja Ester astui kuninkaan linnan sisimpään esipihaan. Raamattu kertoo: "Kun kuningas näki kuningatar Esterin seisovan esipihassa, sai tämä armon hänen silmiensä edessä" (Est 5:2). Uusi käännös käyttää sanaa: "Hän heltyi".

Jumalan eteen joutuminen on aina tuomarin eteen joutumista. "Kaikki me joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen" (Room 14:10). Siksi ajallisen elämän tärkein asia on päästä Jumalan eteen jo nyt ja suostua kehotukseen: "Niin, tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra" (Jes 1:18, KR 38).

Oikeudenkäynti ei ole leikin paikka. Sen vakavammalla paikalla en ole koskaan elämässäni. Kohtaloni riippuu siitä, mitä tuomari lausuu minusta. Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin. On ihmeellistä, jos hän julistaa: Armahdettu! Näin siis armo tarkoittaa tuomarin lausumaa tuomionsanaa tuomioistuimelta. Armo on vapauttava tuomion sana. Mutta sen lausumistilanne on pelottava.

Meillä ihmisinä ei ole oikeutta vaatia Jumalalta armoa. Olemme aina lain rikkojana, syyllisinä, tuomionalaisina ja rangaistuksen ansainneena hänen edessään. Mutta sitä ihmeellisempää on, jos meille käy kuten Esterille: "Sai tämä armon hänen silmiensä edessä".

Siksi siellä missä on armo kohtaa ihmisen, siellä on jouduttu kauhistuttavan Jumalan käsiin, mutta pelko muuttuukin riemuksi. Todellinen armo merkitsee jotain vain silloin kun ihminen kohtaa Jumalan ja joutuu Jumalan silmien edessä hänen tutkittavakseen.

Jumalan armo ei siis ole jotain Jumalasta irrallista leijuvaa yleistä hyväntahtoisuutta. Sillä ilmaistaan jotain aivan oleellista sekä Jumalan olemuksesta että nimenomaan hänen suhteestaan ja asenteestaan ihmiseen. Koska siinä on kysymys Raamatun ilmoittaman Jumalan olemuksesta, siinä on silloin aina kysymys nimenomaan kolmiykseisen Jumalan olemuksesta. On siis kysymys kolmiykseisen Jumalan toiminnasta. Ei ole Jumalan armoa ilman Isän, Pojan ja Pyhän Hengen läsnäoloa ja vaikutusta.

Se taas merkitsee, ettei armo voi kohdata ihmistä, ellei Jeesuksen Kristuksen sovitusuhri ihmisen syntien vuoksi ole läsnä ja ellei Pyhä Henki tuo tietoa, ellei hän kirkasta Jumalan armoa Raamatun sanan avulla ihmisen sydämelle.

Armon todellisen luonteen Luther tuo erinomaisesti esiin: "Kristus maksanut kaikki velkamme ja lunastanut meidät iankaikkisesta kuolemasta ja kadotuksesta, jossa me olemme syntiemme tähden. Tämä Kristuksen veri puhuu Jumalan tykönä meidän puolestamme huutaen lakkaamatta: Armoa, armoa! Anteeksi, anteeksi! Isä, Isä! Näin se hankkii meille Jumalan armon, synnit anteeksi, vanhurskauden ja autuuden. Isä Jumala kuulee nyt tätä rakkaan Poikansa, meidän välimiehemme, huutoa ja esirukousta meidän edestämme, ja on meille vaivaisille syntisille armollinen. Hän ei näet saata nähdä meissä yhtään syntiä, vaikka me olemme sitä täynnä, vieläpä olemme pelkkää syntiä; hän näkee ainoastaan rakkaan Poikansa Jeesuksen Kristuksen kalliin, verrattoman veren, jolla me olemme vihmotut. Tämä veri on se kultainen armovaate, jolla me olemme verhotut ja jossa me astumme Jumalan eteen, niin että hän ei voi eikä tahdo katsoa meitä muilla silmin kuin jos olisimme itse hänen rakas Poikansa, täynnä vanhurskautta, pyhyyttä ja viattomuutta."

Tähän tilanteeseen tulee ihmisen puolelta kuitenkin yksi mutta: Ilman uskoa on ihmisen mahdotonta olla otollinen Jumalan armoon (Hepr 11:6). Ilman ihmisen sydämen uskoa, armo ei kohtaa ihmistä, armo menee ohi, jää hyödyttömäksi. Jollei ihmisellä ole uskoa, hän sulkee itsensä Jumalan armon ulkopuolelle. Hän jää osattomaksi Jumalan armosta (Hepr 12:15, KR 38). "Ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi!" (2 Kor 6:1). Ihmisen täytyy tulla liitetyksi uskon kautta Kristuksen uhriin, jossa on tarjolla jokaiselle ihmiselle tarkoitettu Jumalan armo, anteeksiantamus ja pelastus.

Voiko luonnehäiriöinen olla uskossa?

Voimmekin muuttaa otsikossa olevan kysymyksen muotoon: Voiko luonnehäiriöinen eli persoonallisuushäiriöinen todella uskoa Herraan Jeesukseen Kristukseen.

On tietenkin selvä, ettemme kanssaihmisinä voi varmuudella lausua tuomiota toisen ihmisen uskosta. Usko on sydämen asia. "Ihminen näkee ulkomuodon, mutta Herra näkee sydämen" (1 Sam 16:7). Emme voi asettua Jumalan asemaan emmekä siten saa ryhtyä sydänten tuomariksi.

Mutta emme myöskään missään tapauksessa saa toimia elämässä luonnehäiriöisen tavoin emmekä hyväksyä hänen tapaansa elää ja toimia. Se mikä on väärää, on väärää myös luonnehäiriöisen elämässä. Luonnehäiriöisen teot meidän on sekä tiedostettava että tuomittava, sillä ne koskevat muita ihmisiä.

Häntä itseään emme sen sijaan voi pohjaan saakka tiedostaa emmekä varsinkaan saa tuomita. Vain Jumala tuntee jokaisen pohjaa myöten. Vain hänellä on siksi jokaisen tuomitsemisen oikeus.

Voiko luonnehäiriöinen nähdä pahuutensa?

Mitä keskeisin uskossa olemisen tunnusmerkki on oman syntisyytensä kohtaaminen ja näkeminen (Joh 16:8, KR 38). Onko luonnehäiriöiselle edes mahdollista nähdä ja tuntea aidosti syntinsä ja syyllisyytensä?

Luonnehäiriöinen on ihminen, jolla ei ole varaa olla köyhä ja kurja ja syntinen itsessään. Hänhän on hyvä ja onnistunut ihminen tai ainakin hän esiintyy toisten silmissä sellaisena. Hänen ympärillään olevat ihmiset ovat typeriä ja kauheita!

K

Koska hänen on pakko olla hyvä ja onnistunut ihminen, hänen on myös aina toimittava oikein. Hänen on mahdotonta tunnustaa Augustinuksen tavoin: "Sinä panit minut omien kasvojesi eteen, että minä näkisin, kuinka inhottava, kuinka ruma ja likainen, kuinka saastainen ja haavoja täynnä minä olin " (Tunnustukset). Mutta jos syntiä ei tunneta, syntyy luottamus väärään synnittömyyteen.

Minua ei Lutherin höpinät kiinnosta. Olen katolinen.